Kipuilua kiukun kanssa

Minnean muruja

Hieman rankemman toissaillan jälkeen ajattelin kirjoittaa itselleni hieman arasta aiheesta. Nimittäin taaperon kiukusta, tai suoranaisesta raivosta. Miedän taaperolla lähtee välillä mopo niin pahasti käsistä, ettei rauhoittumisesta tule mitään. Itse olen melko hämmentynyt näiden huutokohtausten edessä. Rauhoittelu, juttelu tai mielenkiinnon siirtäminen muualle ei auta, eikä tyyppiin saa mitään kontaktia. Tiedän, että pienten lasten tunteiden säätely on vasta kehittymässä, ja on aikuisen tehtävä auttaa lasta ymmärtämään ja säätelemään tunteitaan. Silti minua huolestuttaa, mitä jos kyse onkin jostain vahavammasta? Mielessä vilahtelee välillä sanat, kuten ADHD, erityisherkkyys tai oppimisvaikeudet.

Mitä tehdä, kun taapero raivoaa, eikä rauhoitu millään? Pitääkkö taaperoa sylissä väkisin, jotta hän rauhoittuisi? Antaako riehua rauhassa, kunnes itsekseen rauhoittuu? Mistä tietää, mikä käytös kuuluu normaaliin uhmaikään, ja mikä käytös on jo merkki jostain vakavammasta?

Kuva on miehen iltakävelyllä ottama, antoi luvan laittaa sen blogiin ;)

Meidän puolitoistavuotiaamme on aina ollut temperamenttinen ja tulinen tapaus. Jo heti ensimmäisenä elinpäivänään hän ilmoitti kuuluvasti tyytymättömyytensä. Vauvalla oli koliikki, ja hän huusi paljon! Vauva oli vaativa, ja minä suoraan sanoen pelkäsin häntä. Sydän kurkussa odotin hänen heräämistään päiväunilta. Alkaako huuto taas, ja kauanko se jatkuu. Minun oli rauhallisena, herkkänä ja hyvin konflikteja välttelevänä ihmisenä vaikea ymmärtää, miksi vauva oli niin tyytymätön elämäänsä, vaikka mitä tein. Miksei se koskaan ole tyytyväinen? Tämän asian kanssa olen kipuillut koko taaperon pienen elämän ajan. Oli meillä onneksi hetken suvantovaihekin, kun koliikki oli ohi, eikä uhmasta vielä ollut tietoa.

Melkoista opettelua ja kasvua tämä vanhemmuus! Usein tunnen olevani vähän hukassa tahtotaaperon kanssa. Mieheni on minua jämäkämpää tekoa, ja hänen ratkaisunsa on antaa taaperon raivota rauhassa, olla kiinnittämättä huomiota häneen. Mies myös vannottaa aina minua olemaan ottamatta raivoavaa taaperoa syliin. Hänen mukaansa kiukku on kiukuttelua. Näkemyksemme eivät tässä kohtaa oikein kohtaa. Minusta on aivan kamalaa kääntää selkä raivoavalle, ja syliin pyrkivälle taaperolle, vaikka tiedän, ettei hän sylissä viihdykkään, vaan syliin otettuani rimpuilee heti pois. Sanomattakin on selvää, että emme vielä ole löytäneet toimivaa tapaa kohdata taaperon kiukkukohtauksia. Onneksi kuitenkin olemme tiimi, joka haluaa löytää yhteiset pelisäännöt :)

Tiedän, että lapset ovat yksilöllisiä, eikä ole mitään kaikille sopivaa yleispätevää konstia rauhoittaa lapsi. Toiselle varmaankin sopii sylissä (vaikka väkisin) pitäminen, kun taas toinen tarvitsee tilaa purkaa kiukku itsekseen pois. Kaipailisinkin teidän kokemuksianne asiasta! Miten olette toimineet kiukun iskiessä? Mitä keinoja teillä käytetään lapsen rauhoittamiseksi? Olen kiitollinen kaikista kommenteista!

Ensi maanantaina kannattaa laittaa telkkari kakkoselle klo 21, kun Marja Hintikka Livessä on asiaa erityislapsista! Valtavan kiinnostava ja tärkeä aihe!

Myrskytöntä viikonloppua!

Share

Kommentit

Tällä hetkellä

Hei,

tämä ehkä kuulostaa täysin hullulta, mutta joskus kun lapseni olivat pienempiä, oikein toivoin että heidän paha mielensä olisi purkautunut isona kiukkukohtauksena tai raivarina (!) ja sitten oltaisiin voitu mennä elämässä eteenpäin. Mutta ei. Kiukuttelu, marina, levottomuus ja jääräily saattoivat jatkua kestona päivästä toiseen. Hermoja raastaavaa.

Mutta toisaalta, enpä ole koskaan kokenut kunnon kauppakeskusitkuhuutoraivareita tai bussinlaittialleheittäytymiskohtauksia. Ei nekään varmaan herkkua ole.

Opettelua toden teolla vaatii tämän vanhempana olo. Valoa sinne!

//Millian

Minnea
Minnean muruja

Kiitos kommentistasi! Ja valoa myös teidän arkeen!

Saranda
Tyhjä ajatus

Mulla ei valitettavasti ole asiasta kokemuksesta mut kertomas perusteella kuulostaa oikeesti hankalalta tilanteelta... Voimahalit sinne ja toivottavasti löydätte toimivia ratkaisuja! <3

Minnea
Minnean muruja

Kiitos voimahaleista! Onneksi (lasten kanssa) kaikki menee ohi aikanaan! Ja toivottavasti löydämme arkea helpottavia konsteja!

Taru Mari
Stuff About

Itse odotan hieman kauhulla lapsen uhmaikää. :D Meidän lapsi on tosi voimakastahtoinen, se on käynyt jo selväksi vaikka hän on vasta vuoden ikäinen. :D Asiantuntijat suosittelevat usein juuri tuota sylihoitoa, kunnes lapsi rauhoittuu. Kuten sanoit, noin pieni ei pysty hallitsemaan tunteitaan. Olen siinä kyllä samaa mieltä, ettei kaikille lapsille toimi samat toimintatavat. Tsemppiä! :)<3

Minnea
Minnean muruja

Kiitos kommentista ja tsempeistä <3

Ihania kommentteja oon saanut! Vertaistuki on kyllä ihan parasta!

Kaikki lapsethan on erilaisia, ja niinhän ollaan me aikuisetkin. Toiset selkeesti osaa ottaa pienen uhmiksen paremmin haltuun kuin toiset. Ehkäpä minä opettelemalla opin tässäkin paremmaksi. Ja tosiaan kun puhetta alkaa tulla, niin ymmärrämme paremmin toisiamme.

Jeba
Tuuliajolla

Voi Minnea. <3 Tässä olisi aihe mistä voisin kirjoittaa vaikka ja kuinka!

Meidän poikamme on aina ollut suht vaativa ja temperamenttinen tapaus ja omaa oikean tulisielun. Hän on pienestä vauvasta asti osannut ilmaista tarpeensa ja tyytymättömyytensä raivoten, kiljuen ja huutaen. Vielä hänen ollessa vauva oli tyytymättömyys jotenkin helppo kanavoida märkään vaippaan, väsymykseen tai nälkään - ja usein jokin näiden tarpeiden tyydyttämisestä yleensä myös auttoi.

Kaikki kuitenkin muuttui ja paisui potenssiin tuhat kun hänestä tuli isoveli puolentoista vuoden ikäisenä. Poikamme ei vielä päästänyt tuon ikäisenä saanaakaan suustaan, vaan ilmoitti tarpeistaan juuri raivoten, itkien, huutaen tai kiljuen. Olin todella ihmeissäni mistä kummallinen käytös johtui, syytin itseäni että olen huono äiti ja että hänestä tuli isoveli aivan liian pienenä, olisi pitänyt vielä odottaa. Tuntui, että hän oli oikeastaan koko ajan huonolla tuulella, huomasin itse jo ärtyväni häneen ( kamalaa tiedän, mutta olin todella väsynyt tuolloin..... ) ja pyörittelin päässäni ADHD testejä, aistiyliherkkyyttä ja kaikenlaisia muita diagnooseja. Puhuin asiasta neuvolassakin, itkin ja olin todella huolissani. Aivan kuin en olisi saanut poikaani minkäänlaista kontaktia ja olin täysin hukassa omien taitojeni kanssa.

Arki lopulta vähän helpottui kun poika aloitti hieman yli kaksivuotiaana päiväkodin ja samoihin aikoihin oppi puhumaan. Puheenkehitys oli uskomattoman nopeaa ja kun hän ensimmäistä kertaa avasi suunsa hän osasi sanoa kaikki värit ja laskea melkein kahteenkymmeneen. Olin todella ihmeissäni ja samaa aikaa niin uskomattoman iloinen, että vihdoin meidän arkemme helpottuu kun osaan kommunikoida poikamme kanssa niin, että me molemmat ymmärrämme edes jollain tavalla toisiamme. Ensimmäinen päiväkotivuosi sujui hyvin, ilman minkäänlaisia moitteita hoitajilta ja sain huokaista helpotuksesta, että meidän poikamme taitaa sittenkin olla täysin normaali pieni lapsi.

Vaikka arki kuitenkin helpottui jäi yksi pieni mörkö kummittelemaan ja se oli sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyminen. Vaikka poika onkin luonteeltaan todella vilkas ja aktiivinen, hän kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa jollain tavalla jähmettyy eikä tiedä miten kuuluisi toimia. Tämä näkyi esim. raivoamisena minulle kun olimme päässeet kyläpaikalle, lyömisenä ja kiljumisena. Olen lukemattoman kerrat kirjaimellisesti hävennyt silmät päästäni ja ajatellut, että ihmiset ajattelevat mun olevan huono äiti joka ei osaa kasvattaa lastaan - vaikka mistään sellaisesta ei ollut kyse, sillä ulkopuoliset eivät tienneet miten paljon tein joka päivä, minuutti ja sekuntti töitä poikamme kanssa. Teki mieli huutaa!

Lopulta tähänkin tuli selitys, kun yksi kyläreissu pikkusiskoni luona en jaksanut enää pojan huonoa käytöstä ja vein hänet ilman ulkovaatteita autoon istumaan. Istuin siellä hänen kanssaan ja vain itkin. Lopulta poika avasi suunsa ja sanoi, että käyttäytyy siksi niin koska häntä niin kovin jännittää. Ja siinä se oli, vastaus kaikkeen pojan raivoamiseen ja lyömiseen sosiaalisissa tilanteissa: jännittäminen. Oli super helpottavaa kuulla kun poika alkoi itse selittää omia tunnetilojaan ja sanoi mitkä asiat häntä häiritsevät ja mistä asioista hän ei pidä. Sopisimme pojan kanssa yhdessä mitä kuuluu tehdä jos sosiaalisissa tilanteissa jännittää ja niitä pelisääntöjä noudattaen meidän arjesta on tullut todella mukavaa, enkä enää itsekkään pakene niitä tilanteita.

Nyt poika täyttää joulukuussa jo neljä, mutta tästä että arki totaalisesti helpottui on aikaa vasta suurinpiirtein reilu puolivuotta. Puheella on suuri merkitys ja sillä, että lapsi osaa ja saa itse ilmentää ja kertoa tunteitaan. Pojan ollessa pienempi, sanotaan puolenvuoden ja kahden vuoden välillä käytimme arjessa myös paljon kuvakortteja. Lähinnä hymyilevää ja surullista kasvokorttia, peukkukortteja ( peukku ylös, peukku alas ) ja liikennevalokorttia. Kasvokortit olivat tunnetilojen näyttämiseen, peukkukortit hyvään ja huonoon käytökseen ja liikennevalokortti vauhdin ja vilkkauden säätelyyn. Näistä oli myös suuri apu ja käytän näitä välillä vieläkin - lähinnä liikennevalokorttia säätelemään vauhdikkuutta. :) Myös päiväkodissa käytetään näitä! Suosittelen!

Aluksi koin, että poikamme on erityislapsi, mutta enää en niinkään ole sitä mieltä. Hän pystyy toimimaan täysin normaalissa päiväkotiryhmässä eikä hänestä ole milloinkaan tullut " huonoa palautetta " ( kamala sana, mutta en keksinyt muuta.... ) Hän on todella fiksu ja omaa uskomattoman hyvän muistin ja on kekseliäs pieni poika. Hän ei ole millään tavalla miellyttäjäluonne, vaan on itsepäinen ja vahva persoona joka varmasti tulee pärjäämään hienosti elämässään. Pojassamme on ehkä pientä erityisherkkyyttä mikä ilmenee siten, että kiristäviä vaatteita hän ei halua pukea, lapaset on oltava aina samalla tavalla kuten myös kengät, eikä hän kestä esim. sitä jos paidalle tippuu mehua tai ihan mitä tahansa nestemäistä, sillä sitten paita on otettava pois. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pientä erityisherkkyyttä on varmasti aika monessa pienessä lapsessa, enkä siksi ole näistä " piirteistä " mitenkään huolissani.

Pidän tärkeänä sitä, että jos lasta jokin asia ärsyttää on vanhemman hyvä tehdä asiat juuri niin kuin se lapselle hyväksi on. On hyvä, että harjoittelee vaikka joka päivä vähän ärsyttävän asian kanssa ja samalla kohdata ne epämiellyttävyydet, mutta turha vääntäminen epämiellyttävistä asioista ei koskaan tee lapselle hyvää, eikä myös vanhemmalle.

Olen vasta nyt pikkuhiljaa oppinut lukemaan poikaa ja erilaisia tilanteita ja saan uskomattoman paljon voimaa siitä, kun lukemani tilanteet osuvat oikeaan ja tiedän miten toimin.

Kyllä se arki sielläkin helpottuu, uskon sen. Luota itseesi. Olet parasta mitä lapsesi tarvitsee ja vaikka lapsesi kuinka raivoasi olet hänelle silti koko maailma. <3

Minnea
Minnean muruja

Voi että, miten ihana ja kannustava kommentti <3 Kiitos! Ihan tippa tuli linssiin tätä lukiessa. 

Pahinta on just se tunne, kun ei ymmärrä toista, ja miettii et mitä oon tehny väärin. Että oonko antanu liikaa periksi, ja nyt taaperosta on tullu oikea lapsityranni. Ja että onko se vain kiukuttelua, vai pahaa mieltä tai erityisherkkyyttä...

Mäkin uskon ja toivon, että helpottaa, kun hän oppii puhumaan. Ja kun opimme yhteiset pelisäännöt. Ja toivonmukaan nämä kiukkukohtaukset helpottavat, kun hän oppii säätelemään tunteitaan. Tulisieluinen kun on, niin tuskin hänestä lauhkeaa lammasta koskaan tulee, mutta toivonmukaan hieman helpompi kaveri.

Kiitos vielä kommentistasi! Ja tsemppiä kahden lapsen arkeen!

Jeba
Tuuliajolla

Oli pakko kommentoida koska aihe kosketti niin läheltä. :)

Tiedän täysin miltä susta tuntuu, mutta muista ettei vika ole millään tavalla sinussa! Myös mä syytin itseäni ja luin paljon kasvatusoppaita, että saisin edes jotain vinkkejä hankalaan arkeen. Lopulta lopetin niiden lukemisen, sillä luin niitä niin paljon etten enää tiennyt miten mun olisi kuulunut olla. Tuntui, että tein kaiken väärin ja päinvastoin mitä kirjassa ja lopulta päätin kuunnella omaa äidinvaistoani ja se oli paras ratkaisu koskaan ikinä!

Helpompia kausia tulee ja kohta huomaat, että teillä on mennyt hienosti jo monta kuukautta. :)

Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan! Just äsken kävin sanomassa noille kahdelle apinalle, että äänet pienemmälle ja päät tyynyyn. :)

Kivaa uutta alkavaa viikkoa!

kan_iid (Ei varmistettu)

Äitiys on todella haastaa työtä! Toivottavasti joskus voi muistella taaksepäin ylpeydellä kuinka kaikesta selvittiin. Tsemppiä! &lt;3

Minnea
Minnean muruja

Välillä sen unohtaa, että kaikesta on tähänkin asti selvitty. Että selvitään varmasti tästäkin :)

Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan! Eilen oli tosin hyvä päivä. Taapero oli hyvällä tuulella. Otti minua illalla korvista kiinni, ja antoi ison suukon :) Muutamat kiukut eivät lähteneet käsistä, vaan kiukku laantui, kun selitimme miehen kanssa tilannetta taaperolle.

Kommentoi