Ladataan...

Varovasti nyt, tää hetki on hauras.

Yksikin tuulenpuuska, ja menetät sen.

 

Olen syntynyt marraskuussa. Pienenä inhosin, kun marraskuuta kutsuttiin kuoleman kuukaudeksi. Kysyin äidiltä: miksi se on kuoleman kuukausi kun kerran minä olen syntynyt?

Myöhemmin pidin siitä, että olin syntynyt vuoden lopussa. Vieläkin lisään vuoden -81 perään joskus kainon liitteen: mutta vasta marraskuussa. Marraskuun lopussa.

Täytän kohta 34, ja enää olen vain kiitollinen että ylipäätään synnyin. Olen seissyt marraskuussa kasvot kohti aaltoja ja aallonmurtajia, ja tähänkin asti tässä kamalassa säässä silmät auki selvinnyt. Kuolemaa elämällä uhaten, tuulenpuuskasta säikähtänyt.

Kuva: Meghan Howland

Share

Ladataan...

Niin mitä silloin sanot? Kieli tuntuu niin ohuelta tulkitsemaan ajatuksia, jotka eivät jätä rauhaan. Joku on nyt poissa. Suru sattuu ja toivottomuus syö ilmaa. 

Vaikka uskon kovin, ettei aikamme ole määrätty vain tähän lyhyeen elämään täällä, tyhjyys iskee palleaan eikä mikään suru heti hellitä. Juuri se kipu on vahvin merkki siitä, että näin ei kuulu olla. Meidän ei pidä kuolla, eikä elämän päättyä tähän. Sen on oltava ikuinen.

 

Stop all the clocks, cut off the telephone.

Prevent the dog from barking with a juicy bone,

Silence the pianos and with muffled drum

Bring out the coffin, let the mourners come.

 

Let aeroplanes circle moaning overhead

Scribbling on the sky the message He Is Dead,

Put crepe bows round the white necks of the public doves,

Let the traffic policemen wear black cotton gloves.

 

He was my North, my South, my East and West,

My working week and my Sunday rest,

My noon, my midnight, my talk, my song;

I thought that love would last forever: I was wrong.

 

The stars are not wanted now: put out every one;

Pack up the moon and dismantle the sun;

Pour away the ocean and sweep up the wood.

For nothing now can ever come to any good. 

 

Funeral Blues / W.H. Auden

Share
Ladataan...

Ladataan...

Asuin kolme vuotta Tukholmassa.

Tukholmassa parasta oli se kun ei tarvinnut miettiä rahaa, painoa, juomista, mitään. Miten tyhmä ja onnellinen sitä oli. Vapaapäivät vietin yksin tai kavereiden kanssa Tukholman keskustassa ja vaan tuhlasin rahoja. Ostin, ostin ja ostin, niin typerää ja niin huoletonta. Ei sellasta enää tehdä. Menin kotiin kaupan kautta, mietin mitä ihanaa haluan tänään syödä, ostin just sitä, joka päivä söin vain sitä mitä just tänään teki eniten mieli. Katoin telkkaria. Join jos huvitti, töihin jaksoi aina mennä. Rahaa oli aina suunnitella seuraavaa matkaa, lomaa. Hauskaa. Uusia levyjä ja keikkoja. Lounastauolla koruja ja hyvää ruokaa. Mitä tekee mieli? Haetaan kaupasta sitä mitä tekee mieli. Työt loppuu viideltä. Mitä sitten? Ei mitään suunnitelmia, vapaus, laiskuus. Senkun kuuntelet fiilistä, tunnustelet haluutko tänään hautautua peiton alle ja kattoa dvd:tä vai lähteä Tukholman keskustaan ja vaan kävellä kaduilla ja kaupoilla, vaikka reidet hankaakin inhottavasti helteellä yhteen. Niin, se oli parasta.

Mikä Tukholmassa oli pahinta? Pahinta oli paha olo ja yksinäisyys, paha olo siitä että tätäkö tämä on. Epävarma olo, ruma olo, vihattu olo. Itse itseäni vihasin. Itse söin, join, en tehnyt mitään mikä haastaa olemista mitenkään. Helppoa elämää joka ei tyydyttänyt, kun siitä saatu oli niin katoavaa. Irtsari, ponnari, finni. Mistä ne päivät koostui? Ei mistään. Ilmaa, huttua. Mitä niistä muistan? Tunnelbanassa istumisen, kaipuun äidin luokse. Pikkusiskon kanssa valvomisen yöllä, äidin valitus suputtamisesta. Yksinäisyyden. Vähitellen kasvavan varmuuden siitä, että näin on aina. En ehkä kykene koskaan käsittelemään toista ihmistä elämässäni – liian paljon hävettävää. Liikaa luurankoja, kamalia tapoja, epävarmuutta. Pulppuava päältä, silti luotaantyöntävä. Minä. Hain pizzan. Ostin jäätelöä Konsumista. Hain kebabia. Hain leffan videovuokraamosta. Jäin kotiin. Lähdin ulos mutta en halunnut valokuviin, ehkä sellaisiin joissa näkyy vain pää. Mitä oikeastaan Ruotsissa tein? En mitään. Pelkäsin pelkoa, että jos tämä on tässä. Jaksanko tätäkään ikuisesti.

Sitten muutin pois. Ei siksi että Tukholma sen teki, Tukholma oli vain hyvä minulle. Minä opin rakastamaan itseäni vasta kun palasin Helsinkiin. Mikä latteus, mikä onni. Opin vaatimaan itseltäni sitä, mihin pystyn.

Ja nyt voin sanoa näin. Että todella elin, koska se tuntuu joinain päivinä niin paljon, ja niin pahalta, ja niin hyvältä. Vaikka päivät olisi tässä, minäkin ehdin vähän vanheta.

 

Share
Ladataan...

Pages