Intohimottomuus
Harvemmin on minua intohimottomuudesta syytetty. Mutta koittipa sekin päivä.
Se suuri kammoni. Se ihmisluonnon piirre mihin surullisena elokuvissa eläydyn, se virus mikä niin monia riivaa, se mitä itse olen aina pyrkinyt välttämään. Intohimottomuus.
Kävi ilmi että annan siis jotenkin haalean kuvan, kaikesta kammostani huolimatta. Jonkun silmissä näytän siltä että elän väkisin. Vaikutan ilottomalta.
Aika rankka heitto.
Kaikki puhku ja yritys ja uuden kokeilu, kaikki uskallus ja jännittäminen, kaikki läpi harmaan kiven puskeminen ja ahaa-elämysten kokeminen, onkin näyttänyt siis ilottomalta, intohimottomalta, surulliselta laahustamiselta.
Tai sitten ne on sekoitettu minuun hoitamassa velvollisuuksiani. Se ihminen on myös olemassa. Kai se vähän sitten eroaa siitä idealistista. Joskus vain teen. En aina täysillä voimilla, mutta teenpä edes jotain. Teenpä edes velvollisuuteni. Minä olen sellainen. En tiedä miksi.
Tuli vähän tyhmä olo. Kuka on sitten oikeassa? Kenen mielipide painaa enemmän? Sen, joka toiminnastani saa tämän kuvan? Vai minun, joka luuli tehneensä sen mitä tekee, rehellisesti, mutta onnistuukin näyttämään väkisinvääntävältä onnettomalta velvollisuudentäyttäjältä? En tahdo näyttää siltä.
Tähän saumaan tällainen kommentti tuntuu hämmentävältä.
Olen vuoden sisään aloittanut opiskelun, uuden harrastuksen, uuden työn, tottunut uuteen kaupunkiin ja elämään. Olen onnellinen. Joskus en. Onneton en ole koskaan. Toimin ilosta, en pakosta. Joskus teen asioita velvollisuudesta, koska sellaista elämä on. Kaikki ei ole kivaa, mutta jotkut asiat on vain pakko tehdä. Velvollisuus on eri kuin pakko. Pakosta tulee paha olo. Terveestä velvollisuudesta ei.
Elämässäni on tuhatkertaisesti enemmän ilonaiheita kuin koskaan aiemmin. Olen uskaltanut. Olen kasvanut. Olen avartunut.
Olen kasvanut esimerkiksi siinä että elämääni on tullut kauankaivattuja rutiineja ja ihanpa oikeasti pidän niistä. Rutiinit tuo turvallisuutta arkeen ja bonuksena lisäarvoa kaikelle sille muulle- eli vapaa-ajalle.
Pidän siitä ajatuksesta, että minulla on aikuisuuden tuomat velvoitteet JA sen tuoma vapaus- kun työt on hoidettu, saa huvitella ja nauttia.
Töitä on pakko tehdä, jumpata pitää, siivota, tehdä ruokaa, syödä hyvin, pitää itsestään huolta, maksaa laskut, pestä liesituulettimen lasikansi. Ne on velvollisuuksia. Riippuen elämäntilanteesta, näistä voi jopa nauttia.
Mutta aina kaikesta ei jaksa. Se vaihtelee. Joskus on väsynyt. Olen kiitollinen että hetkittäisestä väsymyksestä huolimatta en ole tiputtanut kalenteristani yhtäkään rutiinia, päinvastoin, jollain tempulla olen ottanut arkeen mukaan jopa lisää elementtejä. Olin voinut heittää hanskat tiskiin ja olla tekemättä mitään, odottaa vain sitä intohimoa. Jos se vaikka iskisi. Että sitä odotellessa.
Mutta kun ei se toimi niin. On pakko pysyä liikkeessä. Vaikka sitten väkisin. Koska se palkitaan kyllä jälkikäteen.
Otetaan vaikka työ. Horisontissani on edelleen mielekäs työ. Kaikkea en voi kuitenkaan saada. Tässä elämäntilanteessa minun on tyydyttävä siihen että ylipäätään on hommia. Se on tällä hetkellä vain velvollisuus, johon voi kyllä asenteellaan positiivisesti vaikuttaa, mutta intohimon kohteeksi siitä ei ole. En lukeudu niihin onnekkaisiin ihmisiin (vielä) joille kiinnostuksen palon kohde on samalla oma työpaikka. Rohkenen jopa väittää, että aika harvalle on.
Edessä siintää yhä myös tavoite urheilun tuomasta täyttymyksestä ja siitä kuuluisasta pakottavasta tunteesta päästä salille. Että minäkin joskus halajaisin salille. Se olisi ihanaa. Mutta sitä ei ole vielä tullut, ei tällä luonteella. Kyllä minä sinne menen, ja kotiin palaan onnistuneen treenin jälkeen oikein kipeänä ja tyytyväisenä että jaksoin, mutta en minä sinne malttamattomin hyppyaskelin suunnista.
Joitain kertoja muistan kyllä tunteneeni jotain iloon viittaavaa aistimusta kävellessäni jumppaan. Mutta ei se kyllä intohimoa ollut. Siitä olen varma. Ei se mielestäni silti tee ponnistuksiani tyhjiksi. Parempi että on aivoton rutiini kuin ei rutiinia ollenkaan. Olen tosi iloinen että olen tällä luonteella ylipäätään saanut urheilun mukaan elämääni ja että se on tullut arkeeni jäädäkseen. Jos olen voinut avartua näin paljon nyt, voin kasvaa vaikka mihin suorituksiin vielä joskus. Eihän sitä koskaan tiedä, mistä vielä innostuu.
Mutta ihan oikeasti en usko että jokainen juoksumaton päällä vietetty tunti voi olla täynnä rakkautta lajiin tai että jokainen lämmitetty pinaattikeitto nöyrän kiitoksen arvoinen.
Joskus ne vain hoidetaan pois alta. Ilman sen suurempia tunteita.
Sitten otetaan lasi viiniä ja wasabipähkinöitä ja katsotaan Survivoria.
Eikä se ole intohimottomuutta. Se on minä, velvollisuuteni hoitaneena.