Ladataan...

Kovasti on tullut taas tavaksi innostua asioista. Aloitekykyä on niin maan leesti mutta toteutuksessa tyssää. Tai pikemminkin viimeistelyssä. Miten monta kertaa olenkaan alkanut leipoa niitä piparkakkuja ja kaikki menee ihan niinkun siinä saariohjelmassa kunnes viimeistelyssä käy (minulle) klassinen kämmi: klasyyri tulee tursotettua tohkeissaan raa'an taikinan päälle. Liian monet sulaneet sydämet ovat minunkin uunissani syyttöminä syöpyneet. Pelkästä täpinästä tai lapsellisesta hötkyilystä.

Toinen ongelma on alkuspurttia seuraava saamattomuus. Huomaan hetkittäin muistuttavani huolestuttavasti Hoarders- sarjan projektimiehiä. Minun tapauksessani keskeneräiset projektit vain kasataan autotallin sijasta aivoihin. Kohta on pää täynnä puoliksi parsittuja housunlahkeita, innolla aloitettuja esseitä, osittain luettuja kirjoja ja kokolailla umpiturhaa syyllisyyttä. Eihän noin triviaaleista puhteista pitäisi huonoa omaatuntoa potea! Vaan sano se minulle niin että uskon kans! Suorittaja sisälläni KÄRSII...

Teppo! Sanoisit sinäkin tähän nyt jotain fiksua! Leena Hefner os. Herppeenluomallakin oli leikkikoira johon viimehädässä viisaasti tukeutua! Yhyy.

Ongelmat liittyvät tällä hetkellä enimmäkseen kouluun, novellihaasteeseen, keskeneräisten kotiprojektien ja henkisten ponnistusten kertyvään kekoon sekä Jillianin aikaansaamaan tuskastumiseen omasta hyvinvoinnista (tattista vaan siihen suuntaan mistä vinkki kyseisen rääkijänaisen ilmaisiin podcasteihin tuli, täällä ollaan nyt luu kurkussa ja kurkku kipeenä).

Tuo kaikkeen selitystä ja vastausta tivaava tehonainen, joka vihaa sanaa TRY, saa minulta kostoksi epätoivoisen valoputkivoihkaisun (yllä) ja ikuisuuskysymyksen: mistä saada viimeistelyyn keskittymiskykyä ja aikaansaamisen voimaa? Miten voittaa luonteenomainen hötkyily? Eikö ikinä saa vain try, vai onko aina pakko deliver? Eikö yrittäminenkin ole matka johonkin? Eikö yrittäminenkin ole jonkinsortin päätös? Onko jotenkin amerikkalaista odottaa että aina saisi aikaan vain ja ainoastaan näkyviä tuloksia?

Ladataan...

Viikonloppumatkat on ihania.

Tampereella vältin vohvelihoukutuksen ansan ja litkin pelkän latten, asia josta olen ristiriitaisen ylpeä- ensin kinuin Ojakadulle käymään ja sitten en edes syönyt sitä vohvelia. Anteeksi Vohvelikahvila.

En maistanut myöskään siipiä enkä juonut kaljaa. Anteeksi Tampereen Korkeakulttuurin Perinneseura. Muutenkin tunsin itseni kaikinpuolin umpituristiksi hipstamatikkini ja hihkumiseni kanssa, mutta sehän just onkin ihanaa: olla ihan incognito. Pyöriä kiireettä kaupungissa joka ei odota kävijältä mitään. Tällä kertaa Tampere tarjosi simppeleitä iloja. Löysin tuhat ja yksi lumessatarpomisen askelta, viisi korua, yhden umpionnellisen 1-vuotis kihlapäivän, kourallisen hyviä tyyppejä ja 10 Ikean lihapullaa.

Se oli kivaa se.

Pages