Ladataan...

Hennes on julkistanut yksittäiset tuotekuvat ja täyden katalogin Margiela for H&M- yhteistyöstä, joka vapautuu myyntiin 15. marraskuuta.

Katsoin kuvat läpi ja naurettuani paljaalle torsolle, jonka vyötärölle oli sidottu ohut läpinäkyvä vyö (vau, ikimuistoista....NOOT), jäi sydämeni kuitenkin pamppailemaan nimenomaan asusteille.

Nahkahanskoista käsilaukuksi runnottu tekele, pleksikorkoiset kengät ja karkkipaperikääreinen kirjekuorilaukku ovat himmeän kauniita ja koomisia teoksia, joita olisi ilo ja kunnia kantaa.

Mutta ne vaatteet. Ei, ei ja ei. Ne ovat juurikin TEOKSIA. Innovatiivisen ideoinnin ja totuttujen kaavojen uudelleenmuokkaamisen mestariteoksia. Mutta ei vaatteita, ei ainakaan minulle. Jopa jakut näyttäisivät päälläni väärällä tavalla vääristyneiltä.

Mikään vino nahkasauma ei istuisi lanteillani niinkuin Helena Christensenillä eikä yksikään absurdi hemulimekko heiluisi harteillani yhtä kepeästi kuin Selma Blairilla. Katsokaa vaikka alta, kun erisorttiset tyrkylle ylipuhutut maailmantähdet poseeraavat päällepuetuissa mallikappaleissa.

http://www.youtube.com/watch?v=KUY69JXD0Jk

Näyttäisin näissä vaatteissa vain surullisesti hullulta. 

Ollapa niin näpäkkä, että Jyväskeskuksessa näyttäisin diskolegginseissä ja untuvapeittotakissa jetset-elämää Suomen maaseudun rauhaan pakoon karanneelta superstailistilta. Mutta tässä iässä tiedän sen verran (ja vain tän verran), että en voi pitää päälläni hassunhauskoja vaateparsia, ellen ole tai tahdo näyttää kuvismaikalta, kodittomalta pullonkerääjältä tai dementoituneelta mummolta, joka luulee että pannulappu on asuste.

 

P.S. Tottakai siellä on jotain mitä voisin pitää. Esimerkiksi se sivulle laskostettu tummansininen puolihame. Mutta tuon NY lanseeraustilaisuuden nähtyäni pelkään tosissani että mikään näistä vaatteista ei näytä kovin hyvältä ilman katosta tippuvia foliopaloja ja nykytanssia.

kuva: täältä

Ladataan...

Koulussa luetaan Tove Janssonin Pappan och havet.

Miten tuskaisaa se oli aluksi ruotsiksi! Ajattelin kokoajan niitä pieniä ruotsalaisia lapsia joille kirjan kuuleminen ääneen luettuna on varmasti maagisinta tarinankerrontaa koskaan, ja samalla kaikkia niitä aikuisia suomalaisia opiskelijoita joille kirjan lukeminen on takeltelevaa tuskaa.

Mutta päästyäni yli merellisen sanaston ja maalailevan adjektiiviaallokon, kirja aukeni läpi rivien. Miten kärsivällinen Muumimamma onkaan! Ja miten kylmä ja surullinen Mörkö! Ja voi mitä kirja kertookaan ihmisestä. Ei peikoista lainkaan. Tove Jansson on mahtava kirjailija eikä mikään ikä tai aika tule sitä tässä maailmassa ikinä muuttamaan.

Pappa raahaa perheen kolkkoon saareen koska on kyllästynyt olemaan toimeton ja epätärkeä kodissaan. Hän haluaa olla isä ja pitää perheestään huolta. Niinpä veneeseen lastataan Muumipeikko ja Pikku Myy (joka on kirjassa adoptoitu) ja Muumipeikon äiti- hassua muuten miten Pappa ja Mamma kutsuvat toisiaan lapsensa vanhemmiksi! Matkalle Muumimamma tekee tietenkin mukaan voileipiä ja kahvia, koska mikään ei ole niin mukavaa kuin seikkailu ja eväslaatikko.

Saaressa jokainen neljästä hahmosta (kaikki paitsi Pikku Myy, joka nukkuu yksin metsässä ja kihertää läpi kirjan) kokee erilaista yksinäisyyttä. Jopa lempeä Mamma toivoo, että äiditkin saisivat joskus leikkiä. Hän nukahtaa tarkoituksella piiloon omenapuun alle, eikä välitä vaikka perhe hetkeksi huolestuu. Majakkaan hän piirtää laaksoa muistuttavia kuvia, jotta koti-ikävä hellittäisi.

Pappa tahtoo ymmärtää merta. Hän pelkää epäonnistuvansa majakanvartijan roolissaan, eikä voi ymmärtää miksi meri ei noudata sääntöjä. Hän tahtoo rakentaa, tehdän jotain suurta, olla tärkeä- mutta päätyy toteamaan vain miten vaikeaa on olla isä.

Kun Pappaa ahdistaa kontrollin puute, Muumimamma tekee voileipiä yöllisten painajaisten karkoittamiseksi ja tuo lautasellisen karamelleja vaivihkaa piristykseksi. Muumimamma ymmärtää aina.

Muumipeikko etsii saarelta kauniita asioita, omaa pelkoaankin uhmaten. Hän menee rohkeasti öisin rannalle ja odottaa kerta toisensa jälkeen näkevänsä meren päällä laukkaavat merihevoset. Rannalla on kuitenkin joku, joka odottaa vuorostaan näkevänsä Muumipeikon.

Muumipeikon vakaumus pitää merenhuuhtomista lasinpalasista, salapiiloista metsässä ja merihevosilta tippuneista hopeakengistä on järkyttävän liikuttavaa. Hänkin on vain pieni peikko jolla on omat tärkeät asiat joista löytää turvaa. Ja vaikka Pikku Myy välillä kiusaa, Muumipeikko tietää ettei kukaan pidä salaisuuksia tallessa niin hyvin kuin Myy.

Kamalin/kiehtovin/surullisin hahmo on kuitenkin Mörkö.

Mörkö, ruotsiksi "hon". Mårran. Möröllä ei ole ystäviä, Mörkö on vain tyhjä ja kylmä eikä muuksi muutu vaikka haluaa. Se tietää, että jos joku näkee tai koskettaa, silloin on itsekin olemassa. Muuten ei ole mitään. 

Öisin se hakeutuu valojen läheisyyteen ja sammuttaa ne tahtomattaan, sillä Mörkö jäädyttää kaiken allaan ja eikä siinä sen jälkeen voi enää koskaan kasvaa mitään. Luontokin pelkää Mörköä.

Koska mikään ei ole niin pelottavaa kuin yksinäisyys.

 

kuvat: täältä, täältä ja täältä

 

Ladataan...

Istun junassa ja okrainen värivana liukuu saumattomasti ohitseni. Hetken verran toivon matkaavani ihan jonnekin muualle kuin vain toiseen sumuiseen kolkkaan tässä pohjoisessa maassa, ja tuo hetki koitti Minimalenin ulkomaanlukijoita päivitellessäni. Että joku oikeasti asuu Réunionilla!

Mutta minä olenkin matkalla luokkakokoukseen, tuohon realistisempaan reunioniin. Hurjan jännää nähdä, miten ala-astelaiset kaverit ovat muuttuneet- ja toivon mukaan myös eivät yhtään muuttuneet, sillä meidän musiikkiluokka Puolalan ala-asteella oli aivan helmi.

(silakoita, sotaa ym. <3)

Uskomatonta että kolmekymppisenäkin voi muistaa tismalleen miltä liikkasalissa tuoksui, miten hauskaa oli rääkyä Neon 2:n biisejä koulun pihalla ja kuinka hyvältä Nurmi & Suloselta ostetut formulakarkit maistuivat.

Kiitos ystävien vieraanvaraisuuden, VR:n kympin syyslauantain ja opiskelijakortin armeliaisuuden, edessä on budjettiluksusta ja suurenmoisia muisteloita (koska jos pääsee herkuttelemaan illalla Tintån ruoilla, ei voi väittää olevansa täysin budjetilla liikenteessä).

Pages