Ladataan...

Yli vuoden Jyväskylässä asumisen jälkeen minua mietityttää ihan hirveästi yksi asia.

Miten joukkoliikennetön kaupunki voi olla kaupunki? Miten tunnetaan itsensä jyväskyläläiseksi jos ei ole koskaan istunut ratikassa tai bussissa tai metrossa muiden jyväskyläläisten kanssa?

Minulle ei ole vieläkään muodostunut mitään yhteisöllisyyttä tai kokonaiskuvaa näistä kaupunkilaisista enkä koe olevani millään tavalla samassa veneessä/bussissa/junassa/ratikassa muiden täällä asuvien kanssa. En ole nähnyt yhtäkään väsynyttä töihinmenijää tai tenttiin viimetingassa lukevaa opiskelijaa, en bussinpenkkiin nukahtanutta teiniä tai aamulehteä lukevaa konttorirottaa. En koskaan pääse salaa etäältä tuntemaan sympatiaa ketään kanssaihmistä kohtaan, enkä koskaan tapaa kaltaisiani tai tarkkaile kummajaisia. Sellaiselle ei ole mitään paikkaa täällä.

Aamuni ovat tällaisia: laskeudun hissillä autohalliin, istun kuskinpenkille ja ajan yksin kaupungin ulkopuolelle. Näen enintään elottomia tienvarsi-istutuksia ja sittareita. Radio Aallon juontajat ovat kanssamatkustajiani. Jos en menisi töihin kauas autolla, sotkisin jonnekin lähemmäksi pyörällä tai kävellen. Etäisyyksien vuoksi täällä ei varsinaisesti tunneta muita vaihtoehtoja näiden välillä. "Linkki" täällä tietenkin on, mutta joukkoliikenne käsittää sen muutamankymmentä seutulippuhintaista bussilinjaa ja niitä ei käytä kuin ulkopaikkakuntalaiset ja autottomat ikä-ihmiset tai nuoret. Sellainen koko kaupungin yhteinen tapa kohdata puuttuu.

Helsingissä parasta oli muiden kanssa jaetut aamukoomat ja metrolehdet. Siinä toisessa kiinni hyllyen sitä muodosti jonkun sanattoman, hetkellisen otannan paikallisväestöä, yhden ratikallisen helsinkiläisiä. Pirteitä, pohtivia, surullisia, väsyneitä, välinpitämättömiä, kaikki sai olla mitä oli eikä keneltäkään vaadittu mitään. Sitä vain oli osa porukkaa. Kaikki matkalla omiin puuhiinsa, kunnes illemmalla ehkä taas tavattiin.

Mutta tätä miettiessäni tajusin että eihän sellaista joukkoliikennekulttuuria ole Turussa tai Tampereellakaan. Miten siellä sitten koetaan sanatta tätä tällaista kaupunkilaisuutta? Ehkä joenrannassa tai toreilla? Ehkä ne on jo sen verran isoja paikkoja että identiteetti vaan tapahtuu.

Täällä ei ole mitään paikkaa sellaiseen. Täällä on puolihylätty, järjettömässä paikassa sijaitseva graniittiaukio joka kartassa on nimetty toriksi, mutta todellisuudessa se on kokoontumispaikasta kaukana. Sataman rantaviiva löytyy mutta niihin yhteen baarilaivaan ja kahvilaan ei koko kaupunki mahdu, eikä halua. Kävelykatu taitaa olla ainoa kaikille tuttu kansankokooja. Sen varrelle asetetuilla penkeillä voi istua ja ihmetellä jyväskyläläisyyttä. Mitä se sitten onkin. Paitsi sielläkin istuu vain mummoja ja juoppoja.

Haluan niin kipeästi uskoa että jossain täälläkin piilee jokapäiväisen kaupunkilaisuuden ilmentymä. Ehkä on joku kahvila josta en tiedä, sellainen mistä kaikki hakee aamukahvinsa ja lehtensä ja sitten toivottavat tutulle kassalle mukavaa päivää. Ehkä juna-asema? Tai sittenkin se tori, aamuseiskalta? Tai ehkä se ei ole paikka ollenkaan, ehkä se onkin jokin vuosien asumisen tuloksena syntynyt sisäinen yhteenkuuluvaisuuden tunne itse kaupungin, eikä ihmisten kanssa.

Jää nähtäväksi, tuleeko kaipuuni julkisiin säilymään vielä syksyllä, kun auto vaihtuu pyörään ja teollisuusalue yliopistokampukseen. Olisi ihanaa jos sieltä löytyisi se mitä etsin, edes jossain muodossa. Vaikka edes muutama kummajainen. Luulisi että niitä riittäisi suurkaupungilta lainaan, jos ei ihan kokonaista raitiokiskosysteemiä.

 

kuvat:favim

Ladataan...

Otsikko ei viittaa sitten säähän, vaikka se onkin uusi lempipuheenaiheeni ja tuorein riippuvuuteni (ennustukset) eikä myöskään vallattoman kreisiin hurmoskesään jota olisin tässä viettänyt, sillä en ole, olen möllöttänyt mökillä ja taputellut kakkaa (oikeastaan sinnikäs mieheni on, mutta luen itseni siltikin osatekijäksi paikan savisessa piharemontissa).

Tästäkin huolimatta voin sanoa että mahtava meininki meneillään.

Koska olen päässyt sisään yliopistoon.

Minski alkaa haraamaan opetussuunnitelmaa vastaan!

Voi myös olla että haraaminen muuttuu vallan halaamiseksi, sillä olen tällä hetkellä tätä kaikkea: mykistynyt, pöllämystynyt, täydellisen mahanpohjainnon ja jännityksen vallassa sekä ennenkaikkea ylpeä siitä että keväällä koitin edes sisään. Ihan vaan koitin. Ja sitten pääsin, vastoin omia odotuksiani (muiden vakuuttelut ei vakuuta) ja vastoin kaikkia järjen lakeja. Mutta kai tässä joku tolkku on. Kai minä ihan oikeasti olen tervetullut sinne niinkuin muutkin. Kolmekymppisenä ja yli-innokkaana ja kaikkea.

Tämä on nyt se uuden arjen alku jota olen vartonut ja viimeaikaisten asiaintungos-kriisieni pesäke. Vastoin monien epäilyjä kaikenlaisesta tiineydestä, poikimisesta ja perheenpaisuttamisesta mieleni on ollut todellisuudessa ihan vain itsekkäästi itsessäni. Että miten saan jalasijan tästä kaupungista. Miten kehitän itseäni niin että olisin parempi ihminen ja vaimo. Miten järjestän aikaa asioille joilla on nyt väliä. Sommittelenko päiviini vain lisää tunteja (tulos=mahdotonta) vai rysäytänkö kerteheitolla paletin uusiksi? Pärjätäänkö me? Onko tämä järkevää? Mitä hyötyä tästä on? Onko aika tälle nyt?

Vaikka kaikilla asioilla on kääntöpuolensa ja opiskelu tulee olemaan vaativa, arjen aikamonopolia pyörittävä kumppani, uskon että opiskelu Suomessa on järkevää jos olosuhteet sen vain sallivat, ympärillä on kannustavia ihmisiä ja päässä järkevästi lasketut kustannukset. Sekä taloudelliset että henkiset.

Suurin tavoite on kuitenkin kaiken itsensäkehittämisen ja mielen stimulaation alla se, että päiväni pirstaloituvat ja ajankäyttöni tehostuu. Olen oman arkeni herra. Minulla on mahdollisuus tehdä jokapäiväisestä touhuamisesta mielekästä ja saada siitä pitkälle kantavaa hyötyä. Rakentaa ja ottaa vastuuta.

Kahdentoista kokopäivätyössä vietetyn vuoden jälkeen tämä tuntuu ihan hullulta! Tuntuu kuin olisin valtion valjaissa hyppäämässä ilmakehän korkeudelta mitä hirvittävimpään, pelottavimpaan, upeimpaan vuonoon, josta löydän jotain mitä en osaa vielä kai ihan pukea sanoiksi.

Mutta ainakin vapauden. Ja sen että ainakin jotain uskalsin.

 

kuva:kristian jalonen/analogue only

Ladataan...

 

Kun paistaa, pigmentin lisäksi kytee sisäinen paine päästä ulos hyödyntämään joka ainoa auringon porottama hetki. Olen hullu jos olen sisällä. Ulkona paistaa! Niin upea ilma! Nyt pitää nauttia! Siellä sitten viltillä maataan ja katsotaan kellosta että kauan vielä.

Kun sataa, päässä pyörii ristiriitaiset raivon ja lannistuksen sekä salaisen helpotuksen tunteet. Tähänkö tämä loma suttaantuu, ukkoseen ja seitsemääntoista pilviseen asteeseen? Mitä ihmeen kesäistä voi ihminen näissä puitteissa tehdä ja miten juoksen pakoon katkeruutta jota tuo kymmenen päivän pyllymaa-ennuste herättää?

Toisaalta: saanko nyt hetkeksi hengähtää ja luovuttaa sen alinomaisen ulosmenopakon kanssa taistelusta ja nauttia salaisesti virallisesta luvasta olla sisällä lehden ja läppärin kanssa? Miten kehtaan? Ei se ole kesälomaa.

Ei, tasapainoista hetkeä ei tästä suvesta löydy. Muutaman tunnin olen toistaiseksi viettänyt ajatusta vailla laiturilla tai ruohomatolla mansikoita syöden, mutta muutan tämä on yhtä helvettiä. 

 

kuva:favim