Ladataan...
Mintulle mies 2014

On niin hassua, että on elänyt oikeastaan aina sellaista välivaiheen kädestä suuhun opiskelijaelämää ja opiskellut, että saisi mielekkään työpaikan, sen myötä varmuutta ja voisi alkaa elää "oikeaa elämää". Tutkinto on juuri suoritettu ja ihmeellisestä johdatuksesta sain hyvän työpaikankin heti. Nyt se ikuisesti haaveilemani oikea elämä alkaa!

Kokin kanssa alettiin olee juuri sillon, kun menin takaisin opiskelemaan korkeakoulututkintoa. Me ollaan koko ajan eletty arkeamme meikäläisen kroonisen rahapulan ja toisinaan sietämättömäksikin kasvaneen opiskelustressin kanssa. Yhteenmuttoa on lykätty, koska mulla ei ole ollut varaa kuin oman pikkuruisen asuntoni vuokraan. Yhteisiä juttuja ei ole voitu hankkia, koska mulla ei ole ollut rahaa. Yhteisiä reissuja ei ole voitu tehdä (paitsi viime syksynä, kun Kokki vei minut syntympäivälahjaksi matkalle!) tai elämää muutenkaan kauheasti suunnitella.

Nyt voidaan suunnittella ja tehdä. Mihin muutetaan? Mitä tehdään? Millaista meidän kahden aikuisen arki tulee olemaan? Suurin haaveeni liittyy yhteen muuttamiseen. Olen asunut vuoden Kokilla, mutta täällä on ollut yksi hylly minulle ja muuten kaikki on Kokin kädenjälkeä ja tavaraa. Nyt kaipaan kipeästi kotia itsekin, turvasatamaa, jossa voi levätä töiden jälkeen. Ja jossa voi alkaa elää sitä oikeaa elämää.

Tämä blogi on ollut yksi parhaista asioista, joita olen tehnyt. Aloitin tämän 2014 tavoitteenani lopettaa lähes vuosikymmenen sinkkuus ja löytää tulevan vuoden aikana elämäni mies. Samalla setvin vanhoja mieskuvioita, hyviä ja hirveitä muistoja. Koin jännitystä, tapasin erilaisia tyyppejä ja koin hirveitä pettymyksiä. Sydän pompotti iloisesti ja oli seuraavassa hetkessä riekaleina. Viimeisillä voimilla Tinder-treffit osoittautuivat napakympiksi, ja rakastan Kokkiani taivaaseen ja takasin! Parasta kaikessa on ollut kaikki kommentoijat, joilta olen saanut niin valtavasti vertaistukea, että tästä matkasta tuli sen ansiosta ikimuistoinen! Sellaista samastumista, myötätuntoa ja ajatustenvaihtoa en ole juuri missään kokenut kun blogini kommenttibokseissa! KIITOS!!! <3

 

-Saima H - (Nimimerkki saimah tulee lempirunoilijani Saima Harmajan nimestä)

Ladataan...

Ladataan...
Mintulle mies 2014

Kun yksi parhaista ystävistäni alkoi seurustella melkein kaksi vuotta sitten olin hirveän utelias, kun hän välillä kertoi miten suhde miehen kanssa muuttui. Muistan ystäväni pohdinnat ja hetkittäisen tyrmistyksenkin siitä, kun ihastuvaihe loppui. "Se vaan loppu! Ja siis vieläkin on ihanaa, aivan ihanaa, mutta eri tavalla." -No millä tavalla, intin. "Emmä tiiä, se on vaan erilaista.. et ei enää jännitä koko ajan, et se on semmost arkista ja tavallista, ja silti se on aika jännää. Mut niinku..tavallista. Se toinen on tuttu. Ja ei oo." Jokin aika tämän jälkeen pidin hääpuheen lapsuudenystäväni häissä. Olin pyytänyt morsiamia kirjoittamaan toisistaan tietämättä minulle niistä asioista, joita he toisessa rakastavat. Puheessa puhuin maalaillen siitä, miten rakkaus muuttuu. Lainasin suoraan morsianten omia sanoja, hitostako minä tiesin, miten rakkaus muuttaa muotoaan.

Reilu vuosi kimpassa ja alan ymmärtää ystäväni epämääräistä kuvailua sekä morsianten mietteitä hieman paremmin. En enää ala täristä jännityksestä, kun Kokki antaa suukon. Vatsa ei käänny ylösalaisin jokaisesta viestistä, jonka näen tulevan Kokilta. En jaksa enää tuijotella toista kolmea tuntia silmiin, saati virnuilla koko sitä aikaa.  Sydän ei läpätä taukoamatta jännityksestä, ihastuksesta, pelosta. Oi se oli ihanaa aikaa.

Jossakin vaiheessa harmittelin ja tuskastelin sitä, että se loppui. Se vaan loppu! Eikä sitä aikaa koe enää koskaan.

Kokki on samaan aikaan jo ihan tuttu. Mä vaan oon ja Kokki vaan on ja me ollaan yhdessä. Meillä on hauskaa, turvallista ja tykätään toisistamme. Se on tuttu. Ja samaan aikaan kun puhutaan vakavissamme vaikkapa yhetiseen kotiin muuttamisesta minut valtaa ajoittain hämmennys: siis mitä, minä muuttaisin yhteen jonkun vieraan ihmisen, jonku miehen kanssa!

Tämä vaihe tuntuu vähintään yhtä jännittävältä kuin ihastumisvaihekin. Erilaiselta, mutta erittäin jännältä. Olen sitten iloinen, surullinen, raivoissani, sekaisin ilosta, pahastunut, peloissani, ahdistunut tai kiukutteleva niin Kokki on siinä. Se vaan on. Vankkumaton vuori, joka ei lähde menemään. Ja jos minä en jaksa, Kokki jaksaa. Ja kun Kokki ei jaksa, minä jaksan. Se on minulle aivan käsittämätöntä, että tossa tuo nyt vaan on eikä lähde pois. Ihastus oli ihanaa, mutta ehkä tämä on enemmän mun juttu.

Sitä paitsi saan jännitystä kun leikittelen ajatukselle, että Kokista on yhtä siistiä, etten minäkään lähde pois.

Ladataan...

Ladataan...
Mintulle mies 2014

Olen muuttanut pois kotoa 13 vuotta sitten. Olen asunut viidessä kodissa sinä aikana. Pisimpään nykyisessäni, jossa olen asunut jo kuusi vuotta. Väliaikaiseksi ratkaisuksi ajattelemani minikoti onkin muotoutunut vuosien saatossa omaksi turvasatamakseni, jossa olen käynyt läpi valtavia elämänmuutoksia. Siellä on itketty, naurettu, jatkoiltu, puhuttu asioista, tultu kummeiksi, juhlittu elämän merkkihetkiä. Taulu, kippo ja antiikkipeili kerrallaan olen rakentanut siitä sen kauniin kodin, joka saa sydämeni läikähtämään ilosta aina, kun astun ovesta sisään. Lukemattomat kerrat tupakoin ikkunasta ja mietin, tätäkö elämä on. Välillä ihanaa, välillä kamalaa. Omat rutiinit, omat tavat, omat esineet, jotka kuvastavat sitä, mitä pidän kauniina tai tärkeänä. Minun koti.

Muutin epävirallisesti Kokin luo pääsiäisenä, viisi kuukautta sitten. Tänä aikana olen käynyt kotona hakemassa postin kerran viikossa, viipynyt vartin ja lähtenyt pois. Koti on hiljainen ja eloton. Siitä on tullut asunto. Yhä useammin huomaan Kokin luona tuntevani, että pyörin hänen nurkissaan. Jotenkin pitkään tuntui, että Kokin koti on minunkin koti. Ja missä Kokki, siellä koti. Ja niinhän se pitkälti on. Kun Kokki lähti reissuun täksi viikoksi tarkoitukseni oli ryysätä heti omaan kotiin ja olla siellä koko viikko. Olin yhden yön. En tiedä kumpi on hölmömpää: mennä kotiin, joka ei ole enää koti, vai luuhata Kokin kodissa, kun hän ei ole edes paikalla. Olo on jakomielinen.

Olen 30-vuotias ihminen, joka on asunut puolet elämästään omillaan. Olen aina inhonnut yökyläilyjä ja vaihtovuosia, jopa nukkumista ulkomaan reissuilla. En tykkää muiden nurkissa luuhaamisesta. Jollakin hassulla tavalla en koe itseäni ihan tasa-arvoiseksi asuessani Kokin luona. Tuntuu, että taannun läheisriippuvaiseksi tyttöystäväksi, joka "asuu poikaystävänsä luona": mä oon vaa tämmönen, en tartte mitään omaa.  Ja se ei vaan ole minä.

Olemme puhuneet yhteenmuutosta jo aikamme. Tiedän, että se tapahtuu jossain vaiheessa. Muutammeko kamani Kokin luokse vai kokonaan uuteen yhteiseen kotiin, en tiedä. Olemme avoimia kaikille vaihtoehdoille. Minulla ei ole myöskään mikään pakottava tarve muuttaa yhteen, vaikka totta kai se olisi erityisen mieluinen vaihtoehto. Minä vain tarvitsen Kodin.

Ladataan...

Pages