Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Muistan odottaneeni koko ala-asteen sitä lauantaista aamupäivää jona vitosluokkalaiset laulaisivat meille lähtölaulun, rehtori hymyilisi luottavaista hymyään ja minä liikuttuisin kaikkien kuuden kouluvuoteni edestä.

’’On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa, nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maaaa..’’

Muistatteko tuon laulun, Jäähyväiset? No, muistatte tai ette, odotin sitä valehtelematta vuosia. Vuosia. Ainakin kolmosesta kutoseen.

Vihdoin, vuosien venailun jälkeen koitti Se Päivä. Toukokuun loppu tai kesäkuun alku, en muista tarkkaan. Kevätjuhla kuudesluokkalaisena, minun päiväni. Viidesluokkalaiset kipusivat lavalle, hiljaisuus laskeutui ja olin valmis kuulemaan sanat jotka osasin jo ulkoa, ja joita olin laulanut itselleni vessan peilistä pitkin kevättä.

Ja mitä!?? Laulu oli vaihdettu! Minun kappaleeni jota olin odottanut kaikki ne vuodet (ja jota oli veisattu Hervannan kouluissa varmasti jo vuodesta 1897) oli vaihdettu mitäänsanomattomaan lähtöhymniin! Ei paatoksellista hyvästienjättöä, ei kädenpuristelua, ei onnea elämän aallokkoihin, ei mitään. Pelkkä geneerinen veisu ja jatkojen toivottelu.

Pöyristyttävää.

Olin tyrmistynyt. Pettymysten pettymys - suurin siihen asti kokemistani. (Vähänpä tiesin.)

Jotta en jäisi tällä kertaa ilman, aion turvautua hoilaamaan lähtölaulun itselleni. Oikeastaan olen lauleskellut sitä jo hyvän tovin – jokin henkinen irtipäästämistraditio kai. Älkää pelästykö; en aio kuvata lauluani videolle, jokainen voi kuvitella sen omassa mielessään.

 

 

Ystävät. On aika lähteä Lilystä.

Olen huono näissä. Hyvästeissä. Sellainen seiska miinus. Johtuu varmasti siitä etten jaksa uskoa niihin. Lauseista tulee aina liian painavia, vaikka jälleennäkeminen olisi seuraavan nurkan takana. Siksi en sano muuta kuin: moikkelis koikkelis.

Huomisesta lähtien kirjoitan osoitteessa missaoletlaura.fi. Uudet tuulet puhaltavat jo, tunnen sen hiusjuurissani.

 

 

Rakkaudella,

 

Laura

 

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Saavuimme eilen samaa matkaa pimeän kanssa. Lentomatka mantereelta saarelle taitettiin - kauhukseni kyllä - pienellä potkurikoneella. Kaikki me koneeseen nousseet kymmenen (!) matkustajaa katselimme toisiamme epäluuloisesti, kun potkurit pyörähtivät liikkeelle, pitäen lähinnä ampiaisen surinaa muistuttavaa ääntä.

(Lisätään koettujen listalle: lentomatka, joka ei ole verrattavissa mihinkään aikaisemmin kokemaani.)

Pääsimme perille. Kone liihotti pitkän matkaa matalalla, yönmustan meren yllä, laskeutui lopulta valaistuun saareen veden keskelle. Kaikki nauroivat, kun vihdoin taas uskalsivat.

Olimme mukavuudenhalussamme sopineet hotellin kanssa noudon kentältä. Erinomainen valinta, pakko sanoa. Pieni auto halkoi saaren pimeäksi valahtaneita kujia, ohitti tavernat ja kissat ja marketit, nousi jyrkkää rinnettä ylös tänne, mistä näkee kaiken. Viisi minuuttia saapumisesta istuimme jo hotellin kattoterassilla viinilaseinemme, yrittäen hahmottaa etäisyyksiä pimeyttä halkovista valopilkuista.

Aamu valkeni, sadepilvien välistä repesi vaaleanpunaista hehkua saaren rinteille. Sumu nousi, kadotti saaren horisontista.

Hotellin vanha rouva keitti kahvit, olemmehan ainoat vieraat. Sesonki on ohi, kaikki on kääntymässä talvea kohti.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Olen nukkunut pätkittäisesti viime yöt. Nähnyt raa'an väkivaltaisia unia. Näen kahdenlaisia unia aina ennen matkojani: joko joku silpoo kaikki paikallaolijat (minut mukaan lukien) tai sitten juoksen kohti taksia/linja-autoasemaa/lentokenttää ja juostessani tajuan etten etene lainkaan. Näen pisteen jota kohti juoksen, mutta se pysyy samalla etäisyydellä ponnisteluistani huolimatta.

Kirjoitetaan muistiin huomista varten: lähde kentälle ajoissa.

Lähtö Lilystäkin on jo ihan kulman takana, outoa. Jännää. Jännittävää. Myönnän, matkan ja muuton synkronoitu ajankohta ei ole sattumaa. On helpompaa ottaa muutos vastaan kaukana täältä, keskellä toisenlaista arkea. En ennen ymmärtänyt miksi kukaan jaksoi jännittää virtuaalimuuttoaan, miksi kirjoittajat panikoivat uusia alustoja ja sitä saapuuko kukaan paikalle. Nyt ymmärrän. Lukijalle uusi osoite on vain uusi osoite - kirjoittajalle se on uusi työtila, koti - paikka johon toivotetaan tervetulleiksi kaikki.

Nyt on kuitenkin mentävä, laukku ei pakkaudu itsestään. (Sanoinhan, että homma jäänee viimeiseen päivään.) Tein eilen jo tarpeellista karsintaa, kun valitsin mukaan lähtevät kirjat. Niitä on kaksi, käsimatkatavaroilla kun matkustan. Joan Didionin Maagisen ajattelun aika, sekä Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Aika melankolista kamaa, ottaen huomioon matkamme iloisen tarkoituksen. Mutta niin se vain on, tämän naisen elämässä haikeus, vaikeus ja riemu kulkevat lomittain, eivät koskaan yksinään. Tunteet ovat laumasieluja.

Mukaan pakkaan myös muistikirjan, läppärin ja kameran. Tietysti. Mihin sitä kirjoittaja ideoistaan pääsisi.

Palataan pian!

 

 

Laura

 

 

Share

Pages