Älä surua liiaksi pelkää

Missä olet Laura?

 

 

 

Saavuin mummolaan. Auton kaartaessa tuttua reittiä olo oli tyyni. Postilaatikot, muurahaispesä, aitta. Hiekkatien tutut mutkat.

Nousin autosta, ja kävelin pihanurmen poikki tihkusateessa. Ja siinä elokuun lämpimässä harmaassa se iski äkkiarvaamatta, kaappasi syliinsä. Ennen kuin olin edes ehtinyt sisälle.

Ja minä itkin. Itkin ja sitten lopetin. En koska olisi hävettänyt, itku vain loppui. Sitten katselin pihaa ja puutarhaa sateessa. Kaikki näytti jokseenkin samalta, mutta ei kuitenkaan. Hän ei ole enää täällä. Hän on ollut.

Surussa pelottavinta on se, että ihmiset sen ympärillä muuttuvat ja alkavat näyttää erilaisilta. Kun elämässä on iloa, ihmiset nauravat ja tanssivat. Hymyilevät tuntemattomille ja kelluvat tunteessa. Surun kanssa on kiire valita puolensa, ja kova tarve yrittää suhtautua siihen jotenkin.

Puhumme surusta usein kuin se olisi huonosti kirjoitettu sivujuoni, jolle on oltava alku, keskikohta ja loppu. Asiana, joka pitää käsitellä. Sitä pitäisi työstää, hyväksyä ja katsoa silmiin. Viipaloida se pieniin siivuihin ja tarkastella sitä. Tulla valmiiksi ja sitten lopettaa.

Mutta ei se niin mene. Suru tulee siinä missä ilokin. Se saattaa tulla ilman sen kummempaa syytä, tai se voi olla tulematta. Tunteet ovat harvoin loppuunkäsiteltävissä. Sen takia eroaminenkin on niin raskasta. Ja siksi itkemme samojen asioiden edessä vuosienkin päästä. Ja nauramme.

Suru  tuntuu hukuttavalta. Sen takia kai haluamme siitä äkkiä eroon. Kauhomme, jottemme hukkuisi. Mutta kerron tämän: suruun ei voi hukkua. Siinäkin voi kellua. Ja niin kuin vuodenajat kääntävät järven vettä, myös suru muuttuu, itsestäänkin. Sille ei tarvitse tehdä mitään. Kunhan vetää keuhkot täyteen ilmaa ja odottaa. Katsoo taivasta sahaavia pilviä ja antaa kyynelten valua jos ovat valuakseen.

Sillä suru on, niin kuin on ilo.

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Oranssinen

ja kyyneleet valuvat, just nyt. Tuli niin ikävä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Antakaamme valua. Ikävä on itseasiassa todella kaunis ja syvä tunne. Vaalimisen arvoinen.

Oranssinen

Niin on.

Kjell Westön sanoin (suora lainaus kirjasta Missä kuljimme kerran):
"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

Laura T.
Missä olet Laura?

Ja juuri kun mietin Kjell Westöä. Kaunista, kaunista, kaunista.

miltseri
Hyvää, kiitos

Vaikuttava teksti. Ei muuta lisättävää.

Laura T.
Missä olet Laura?

Suuri kiitos miltseri.

Lia (Ei varmistettu)

Hei, oot ihana! Pus.

Laura T.
Missä olet Laura?

Hei, niin sinäkin! Kiitos sanoistasi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos näistä kauniista sanoista!

Laura T.
Missä olet Laura?

Ole hyvä!

Pax
Liikehdintää

Lainasin tätä tekstiä ja tätä http://www.lily.fi/blogit/missa-olet-laura/suru-saannoton blogissani. En muistanut kertoa, että sain luettua tekstisi siihen asti, missä olin ryhtynyt aktiiviseksi seuraajaksesi. Jaoin Liebster Awardeja eilen, mutta jätin blogisi väliin, koska toivon, että sinulla on jo yli 200 lukijaa. Oma suruaiheinen postaukseni ei silti suotta lainaa sinulta, osaat kirjoittaa helvetin hyvin henkilökohtaisen kautta niin yleistä, että tarttumapinta on helppo löytää.

Kaunis kiitos siis! Näistä ja kaikista muista, ja yhtään en halua paineita lisätä, mutta olet yksi niistä, joiden päivityksiä odotan kaikista eniten.

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi Pax. Suuri kiitos.

 

Kommentoi