AMY

Missä olet Laura?

Ennen sunnuntai-iltaa en tiennyt kuka Amy Winehouse oikeastaan oli.

Tiesin että hänellä oli valtava tukka ja valtavasti ongelmia. Niin suuria että tuli lopulta haudatuksi niiden kanssa.

Istuin kaksi tuntia yksin elokuvateatterin penkissä katsellen tarinaa tytöstä, joka ei koskaan halunnut lehtien kansiin tai tuhansien ihmisten eteen.

Yksi ihminen on kymmenilletuhansille sama. Jokaisessa kohtaamisessa, nimikirjoituksessa ja valokuvassa saaja vaihtuu, mutta antaja pysyy vuodesta toiseen samana. Ja niin ihminen kuoritaan kerros kerrokselta loppuun.

Jouduin moneen otteeseen elokuvan aikana sulkemaan silmät, sillä salamavalojen räiske oli kestämätöntä. Katsoin kyyryssä kulkevaa laulajatarta, jonka silmistä heijastui inho ja pelko sitä kohtaan, mitä kaikesta lopulta oli syntynyt. Ei ketään kiinnostanut mitä laulajan sisällä tapahtui; kaikki halusivat skuupin. Hymyilisit vähän, tee jotain hullua.

Alkuaikojen kotivideossa Amy istuu vanhan auton takapenkillä. Tyttö ei tiedä mitään tulevista vuosista, ei välitäkään tietää. Sanoo vain: mennään laulamaan lauluja Birminghamiin. Sinne kaikki olisi saanut jäädä. Pienille klubeille, maltillisiin mittakaavoihin.

Hän halusi olla laulava nainen. Kirjoittaa laulunsa rauhassa tai jättää ne kokonaan kirjoittamatta.

Mutta tietyn pisteen jälkeen kukaan ei ajattele miljonäärin sielunelämää. Kaikki kääntyy nurinpäin. Kun olet surullisimmillasi, kaikki haluavat sinusta kaiken. Tummennetuilla laseilla ei ole muuta kuin symbolista arvoa silloin kun yksi kuuluu kaikille.

''Cheer up Amy!''

Ja niin ihmisestä tulee julkinen tila, nukke talossa. Miltä se mahtaa tuntua, kun ei enää muista miltä kotikadun linnut kuulostavat. Tai kun unohtaa miltä tuntui kävellä yksin ja hukkua omiin ajatuksiin. Vanhan elämän itsestäänselvyydet kaikkoavat niin kauas, ettei niitä saa enää takaisin. Vaikka luovuttaisi, sanoisi että en halua tätä. Rahaa. Mainetta. Mitään. Kamerameren suljinten melupilvi seuraa kaikkialle. Sata vastaan yksi, päivästä toiseen. Ei me pahalla.

Musta rautaportti aukeaa. Viininpunainen ruumispussi kannetaan yksityisauton takaosaan eleettömästi - niin eleettömästi kuin nyt tuhatpäisen yleisön edessä voi. Salamat soivat yhä vain. Väsytysvoitto.

 

 

Laura

 

 

 

 

Share

Kommentit

Tove Janssonin tytär

Kaunis teksti paskasta maailmasta.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos.

Helmi K
sivulauseita

Just näin. Taas itken. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Näin.

iidami
Bambino

Näin elokuvan trailerin viimeksi leffassa käydessä ja jo se sai minut lähestulkoon kyyneliin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia kuin mistä sinä tässä kirjoitit. 

Täytyy käydä katsomassa koko dokkari.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep. Helmi kirjoitti blogissaan dokkarista niin riipaisevan tekstinpätkän, että lähdin sen inspiroimana katsomaan. Vahva suositus.

Mia K.
Voi taivas

Amy olis ansainnu rauhan. Seurasin uraa kauhulla aikoinaan... Lindsay L oli samantapaisessa loukossa, ja se teki siittä dokkarinkin. Melkoista elämää. Lohan muutti lontooseen ja ilmeisesti sen elämä on tasaantunut.. ja, niin.. paparazzit.. en osaa ees kuvitella, miten joku voi tehdä rahaa noin.. en ees haluu nähdä sitä leffaa. Mun mielikuvitus teki sen jo.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep. Raadollista katsottavaa se oli.

Applepie (Ei varmistettu)

Raadollista. Ja sä kirjoitat siitä niin osuvasti et mua riipaisee. Jos joku veis multa päättömät, haahuilevat ja monituntiset kävelyt pois, mä en ehkä kestäis. Paparazzit on saatanasta seuraava.

Laura T.
Missä olet Laura?

No sepä se. On lähes mahdottomuus edes ajatella millaista olisi jos ei voisi milloinkaan olla täysin rauhassa. Kiitos Applepie.

IlonaSV
Saattaen vaihdettava

Kävin myös eilen katsomassa kyseisen dokumentin. Se oli kyllä hieno ja koskettava elokuva traagisesta elämästä. Elokuvan päätyttyä tunnelma salissa oli pysähtynyt, ja moni kaiveli laukkuaan tai taskuaan nenäliinan toivossa. Onneksi olin osannut varautua ja työntänyt laukkuuni mytyn vessapaperia.

Pääni on vielä aika pyörällä eilisiltaisesta kokemuksesta, mutta itse pidin siitä, ettei Amyn kohtalolle osoitettu mustavalkoisesti syypäätä, koska eihän yhtä kokonaista ihmiselämää voi selittää yhdellä tekijällä. Ei pelkästään paparazzeilla, ei pelkästään vaikealla isäsuhteella, eikä pelkästään huumeita käyttävällä poikaystävällä. Ei elämä ole niin yksinkertaista. Tuli sellainen tunne, että jotenkin kaikki ihmiset ja ilmiöt vain ajoivat laulajan pikkuhiljaa sellaiseen tilanteeseen, että lopputulos oli se mikä oli.

Mutta huh, kylläpä surettaa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Minäkin olin valmistautunut paperein. Onneksi.

Pysäyttävin pätkä aikoihin, ehkä koskaan. Ja juuri tämä: kaikkien asioiden yhteisvaikutus - oli välillä musertavaa katsottavaa. Huh.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Tällaisina hetkinä haluaisin asua isossa kaupungissa, missä elokuvissa käynti olisi yksinkertaisempaa kuin täällä korvessa. Olisin kovasti halunnut nähdä tämän, mutta joutunen odottamaan dvd:n julkaisua. 

Amyn kohtalo koskettaa syvästi. Ollakseen oikeasti suuri taiteilija täytyy olla herkkä ja valmis paljastamaan sisimpänsä toisille ihmisille. Ja juuri se sama herkkyys voi tuhota ihmisen. 

Surullista.

Laura T.
Missä olet Laura?

Hitsiläinen. Ymmärrän yskän.

Yritin elokuvan jälkeen muodostaa päässäni yhtä lausetta jolla olisin voinut selittää Amyn kohtalon - saattaa sen jotenkin ymmärrettävämpään muotoon. Ainoa asia mikä päässäni pyöri oli aika pitkälti sama kuin sulla: lahjakkuus vei.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Halleluja! Leffateatteriin tuleekin lisänäytöksiä: näen tämän sittenkin. Sunnuntaina.

Karuselli

Tykkäsin kanssa siitä, miten dokumentti oli tehty ja mitä se nosti näkökulmikseen. Leffan katsottuani en saanut yöllä unta. En ollut sittenkään tajunnut, että Amy oli alunperin NIIN lahjakas ja supermusikaalinen, vaikka olin pieni fanikin. Mitä tuhlausta, että kaikki päättyi niin kuin päättyi. Itkettää.

Ajojahti tuntui kamalalta. Samoin Blaken rooli ja Amyn isän rooli. Toisaalta jäin miettimään, että tunnen Amyn kaltaisia persoonia, ja kun kuvioissa ovat noin rankasti huumeet ja elämä on muutenkin heikoissa kantimissa (Amyhan oli mm. sairastanut bulimiaa teinistä saakka), niin loppu saattaa olla karu ilman julkisuusmylläkkääkin. Toki Amyn päihdeongelma ja syömishäiriö pahenivat pahenemistaan osin ahdistavan julkisuuden vuoksi. Mutta luulen, että ilman laulajan tyrmäävän dekadenttia elämäntapaa median kiinnostuskin olisi ehkä pysynyt "normaalimpana". Kammottava sykli siitä joka tapauksessa syntyi. Kuolettavan kammottava.

Lepää rauhassa, Amy, rakastin sun ääntäsi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Sama juttu! En tiennyt Winehousesta juuri mitään ennen tätä. En tiennyt kuinka lahjakas nuori nainen kyseessä oli. Nyt tiedän, ja niin tietää koko maailma.

Mietin ihan samaa: kun ihmismieli on herkästi järkkyvä, julkisuus on pahinta mitä itselleen voi tehdä. Silloin asettaa itsensä niin vahvoihin ristipaineisiin että vaikea on selvitä ehjin nahoin - tai hengissä.

En ole tosiaan pitkiin aikoihin, jos koskaan, miettinyt mitään dokumenttia näin pitkään sen katselun jälkeen. Onnistunut teos siis.

Gertrude

Kaunis teksti. Olen dokumentin katsomisesta jotenkin niin turta, että en edes osaa kirjoittaa mitään. Hengästyttää pelkkä ajatus. Minulle puistatuksen väreet nousivat, kun Amy kannettiin kodistaan ruumispussissa ja nauhalla kuuluu huuto "Rest in peace Amy!". Ihan kuin hän ei vieläkään kokisi laulajatarta yksilönä, ihmisenä... 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Gertrude. Sama R.I.P-huuto jäi omiinkin korviin kaikumaan. ''Cheer up Amy!'' muuttui lopulta huutoon ''Rest in peace Amy!'' Kuvaavaa.

Kuvaputkessa

Piti vielä leffan nähtyäni tulla kiittämään tästä tekstistä (kiitos blogista myös). Valojen sytyttyä ei tehnyt pitkään toviin mieli puhua mitään. Ja toivoin, että seuralainenkin pysyisi hiljaa, ei sanoisi mitään väärää. Illalla päädyin kuitenkin kirjoittamaan muutaman ajatuksen, hieno elokuva.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sulle Laura. Sama juttu meikäläisellä: en halunnut puhua kenenkään kanssa koko iltana. Olla vaan ja miettiä kaikkea sitä mitä olin juuri todistanut.

Tekstisi oli kaunis, tykkäsin.

Kommentoi