Avaruuspyörähdys

Missä olet Laura?

 

 

 

Tänä vuonna on tapahtunut paljon. Asiat ovat ottaneet uusia suuntia vaivihkaa.

Mietin usein muutosten alkupisteitä, sitä missä hetkessä jokin asia alkoi kaartaa toiseen suuntaan. Mutta en löydä niitä. En eroista, en rakastumisista, en osoitteenmuutoksista. En pysty osoittamaan hetkeä jolloin päätin vaihtaa alaa. Tai hetkeä jolloin tajusin etten voi enää elää noin tai näin.

Lopulta asiat vain tapahtuvat. Saavuttavat salavihkaa saturaatiopisteensä ja yhtäkkiä iäisyyden samannäköisenä pysytellyt hetki valahtaa täysin toiseen valoon ja sävyyn. Seisot eteisessä ja noukit ilmaisjakelut lattialta. Tyhjennät pesukonetta tiistaiaamuna. Kiinnität turvavyön ja kaarrat kotipihasta. Silloin huomaat että nyt. Hetkessä joka on aivan samanlainen kuin kaikki sitä edeltäneetkin.

Häviävän pienessä hetkessä asiat kääntävät lopullisesti kylkeä ja kurssin kulma ottaa viimein ne ratkaisevat pari astetta. Tosiasiassa asiat harvemmin muuttuvat niinä nimenomaisina hetkinä kun ne ääneen sanotaan. Eivät niissä sekunteissa, kun sanat tekevät tiedetyn ja toivotunkin todeksi. Totta ne ovat usein olleet jo aikoja. Asiat ovat olleet jo olemassa. Ne ovat vain odottaneet hetkeä tulla sanoissa todeksi. Joku on jo tiennyt- ehkä molemmat. Universumi nyt ainakin; se on järjestellyt hommat jo aikoja sitten niin, että tämä nimenomainen hetki on vain murto-osa siitä muutoksen janasta, jolla tietämättämme koko ajan astelemme.

 

 

Vuosia sitten eräänä maanantaipäivänä kävelin poikaystäväni kanssa kangaskaupan käytävällä. Tarvitsimme pimennysverhot. Ei liian tummaa, jotain tilaan sopivaa. Pitkällisen vaiheilun jälkeen päädyimme teetättämään hiekanväriset verhot mittatilauksena makuuhuoneeseemme. Valmistuksessa menisi viikko. Sen viikon aikana me erosimme. Istuimme keskiviikkoiltana sohvalla ja totesimme että ei tämä tästä. Ei, vaikka teetättäisimme mohair-suihkuverhon ja kuusitoista satiinista laudeliinaa. Siinä me istuimme, ihan samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Itkin vähän, helpotuksesta lähinnä. Viikon kuluttua minulla oli uusi vuokrasopimus ja kuukauden päästä olin poissa.

Osaan kertoa päivän jona erosimme, mutta en päivää jona tajusin sen olevan väistämätöntä. Halusimme niin kovasti kaiken vielä kääntyvän, vaikka päätös oli tehty jo aikoja sitten. Joskus asioiden muuttuminen on niin vääjäämätöntä ja kipeää, että se laittaa meidät leikkimään roolipelejä. Ei katkaise kaikkea kerralla, vaan liukuvärjää asiat ajan kanssa niin, että lopputulos on kaunis ja valmis pakettiin. Mitä kipeämpää muutoksen ääneen lausuminen tekee, sitä hanakammin haluamme jatkaa leikkiä. Ajatella että kaikki on kuin ennenkin, ainakin melkein.

Sitä puurtaa, istuksii ja hikoilee. Tekee vaivihkaa kaikkensa ja silti asiat iskeytyvät päin mäntyä. Tai sitten vain tekee: istuu, puurtaa, hikoileekin, miettimättä mitä tuleman pitää. Ei sen kummemmin pyri tai yritä. Tekee vain. Ja yhtäkkiä joku taputtaa olalle ja sanoo että sää se olet, sut me halutaan. Niinkin on käynyt. Ja käy tulevaisuudessakin.

Minuutit joissa muutoksen loppuhuipennus lausutaan, puhtaavat hetkeksi kaiken. Avaavat täyteen ahdetun ja tyhjentävät sen kertaheitolla. Kun joku sanoo tahdon tai en tahdokaan. Kun päätös on lopulta tehty ja sanat kaikuvat seinillä, hetken verran ympärillä on aivan hiljaista. Päässä sirisee. Sen jälkeen tulee joko itku ja raivo tai kauan odotettu tanssi. Kun odotushuoneessa istuskeleminen loppuu ja kaikki pinnan alle kertynyt paine leijailee katonrajaan ja häviää. Sitä on tyhjä, avoin ja paljas. Hetki voi olla kipein tai kaunein, yhtä kaikki se tekee kaikesta taas kerran mahdollista.

 

Lempiasiani pilateksessa on tunnin lopussa tehtävä avaruuspyörähdys. Käsi kurottaa kattoon, liukuu viuhkana selän taakse ja avaa rintakehän. Pää lähtee mukaan, ja automaattisesti polvet seuraavat perässä. Tarkoituksena on liikkua käyttäen mahdollisimman vähän voimaa: antaa asioiden ja kehon liikkua omalla painollaan. Sillä niin ne tekevät, kun antaa niille tilaa. Pian koko sali täyttyy raukeista ihmisviuhkoista, jotka keinahtelevat hitaasti kyljeltä toiselle. Tuntuu kuin tila muuttuisi painottomaksi ja minä sen mukana. Käsi irtoaa lattiasta ja nousee kattoa kohti kuin itsestään. Kurottaa jonnekin ilman aikomustakaan päästä perille. Ja jossain tuolla joku tai jokin tietää mihin me olemme menossa. Painottomuus ei lopu tyhjyyteen- lopulta joku tulee aina vastaan. Nostaa maljan ja huokaisee kanssasi.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Kaunis ja oma elämä

"Tarkoituksena on liikkua käyttäen mahdollisimman vähän voimaa: antaa asioiden ja kehon liikkua omalla painollaan. Sillä niin ne tekevät, kun antaa niille tilaa." Niin totta.

Aiemmin luulin että mitä enemmän asioita ja kehoa yrittää liikuttaa sitä parempi ja mieleisempi lopputulos, mutta tämä uudempi oivallus minkä sinäkin sanoit ääneen on toiminut paljon paljon paremmin :)

Ihana kirjoitus!

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi madd3, kiva kun kommentoit!

Asiat liikkuvat joka tapauksessa. Ne eivät pysy paikoillaan silloinkaan kun niiden ehkä haluaisi pysyvän. Uskon, että elämä se näyttää kyllä mille kivelle hyppiä, kunhan antaa sille mahdollisuuden. Joku runoilija joskus sanoikin: sattumalle on annettava tilaa.

karoliin (Ei varmistettu)

Hei ihan mahtava teksti. Kiitos. Just noinhan se on.

Toi parisuhteen päättyminenkin kuulostaa tutulta, niin tutulta...
Kuukausien ellei vuosien väistelyn jälkeen jossain yhdessä sattumanvaraisessa hetkessä, parin viikon vähäpuheisuuden jälkeen huomasimme kinaavamme jostain triviaalista asiasta, mutta yhtäkkiä ylittäneemme jonkun näkymättömän rajan. Sen jälkeen eskaloituminen oli supernopea: "onks tää nyt se keskustelu?".
Kun se ero oli jo olemassa, mutta emme olleet jaksaneet, raaskineet ja uskaltaneet ottaa sitä vastaan vielä.
Surun keskellä se vapauden tunne oli päihdyttävä; uskalsi taas ajatella tulevaisuutta pidemmälle kuin ensi viikkoon pelkäämättä että nyt jos ajattelen liian pitkälle niin jotain peruuttamatonta paljastuu ja olen se joka kaataa vaappuvan talon.

En ole tajunnut miten yksi yhteen tämä menee muidenkin asioiden kanssa

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sanoistasi karoliin.

Vapauden tunne on juurikin sitä: päihdyttävä. Pitkitämme osaksi vaikeita päätöksiä ehkä juuri sen takia, ettemme ole varmoja tuleeko sitä tunnetta. Mutta kyllä se tulee, vaikka sen mukana tulee kimppu sekalaisiakin.

Lopulta kyse on sanoista. It always comes to words.

annam_
anna k.

Huomaan, että olen klikkaillut blogiisi tekstiesi pariin jo useamman kerran. Täällä uusi seuraaja siis ilmoittautuu! :) Osaat kirjoittaa todella mukaansatempaavasti ja kauniisti.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiva kun olet annam_! Kiitos ihanista sanoistasi, tulen aina niin hyvälle tuulelle näistä!

Maijha (Ei varmistettu) http://himlahimla.blogspot.se/

Kiitos tästäkin tekstistä, antoi taas vähän lisää pyöriteltävää ja sulateltavaa, sellaisella hyvällä tavalla! Löysin blogisi joskus parisen viikkoa sitten, ja kahlasin hetkessä läpi kaikki tekstit, ihastuin niin kirjoitustyyliisi :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi Maijha, tervetuloa mukaan!

Pyöritellään, pyöritellään- niin se maailmakin tekee. Lähdenpä tästä itseasiassa pilates-tunnille kieppumaan. Pidän peukkuja että tänäänkin on avaruuspyörähdyspäivä.

Kommentoi