Diy: massapallo - eli sananen vanhoista päiväkirjoista

Missä olet Laura?

 

 

 

En ole koskaan ollut päiväkirjaa rustaava tyyppi. Sellainen ihminen joka voisi sitoutua kertomaan yhdelle kirjalle kaiken.

Aloitin monta monituista vihkoa ja kovakantista, mutta tekstejä syntyi kirjaa kohden keskimäärin kahdesta neljään. Kantavina teemoina olivat: kuinka päiväkirjaa puhutellaan, karkinsyönti ja Rane (nimeä ei ole muutettu).

En päässyt useinkaan ensimmäistä lausetta pidemmälle kun kirjoittamiseen liittyvät ikuisuuskysymykset jo nostivat päätään. Sweet Valley High:n tytöt, Bert ja Sabrina teininoita aloittivat merkintänsä kutsumalla päiväkirjaansa rakkaaksi, mutta enhän minä sellaiseen kyennyt. Miten kukaan ylipäätään rakastaa kirjaa? Usein (ja uskokaa kun sanon usein) kirjoittaminen tyssäsi jo tähän asetelmaan. En tiennyt olisiko kirjaa pitänyt rustata minä-kertojana vai ulkopuolisena, tai että pitikö kirjoittaa puhekielellä vai kauniimmin. Mikäli pääsin näiden kysymysten yli, oli vielä valittava minkä värinen stabilo olisi tarpeeksi vakuuttava omille vakuuttaville ajatuksilleni.

Kun sitten harvoin päädyin kirjoittamaan, tajusin jo kirjoittaessani kuinka armottoman nolo jokainen ajatukseni oli. Kirjoitin, häpesin ja kirjoitin. Jokainen virke ja väri alleviivasivat omaa keskenkasvuista sielunmaisemaani jossa en edes halunnut elää. Halusin olla jo valmis, kypsä ja viisitoistavuotias. Juuri nyt kaikki oli niin noloa.

Eräänä keväisenä päivänä koulun jälkeen päätin tuhota kaiken. Rane oli taakse jäänyttä elämää. Oli aloitettava puhtaalta pöydältä. Hain sakset ja apteekin muovikassin, ja leikkelin maanisesti jokaisen sivun pikkusormen pään kokoisiksi kolmioiksi. Sateenkaaren väreissä helottavat tavut pussin pohjalla tuntuivat edelleen liian paljastavilta kenenkään luettavaksi - varsinkaan isoveljieni. Mietin polttamista, mutta kerrostalon järjestysssäännöt eivät suoraisesti tukeneet suunnitelmaani. Siispä hain suuvettä (?) ja lorotin silpun päälle. Puristellessani nöyryyttävänä painavia muistojani, musteet sekoittuivat ja lopputuloksena oli riemunkirjava massapallo ilman sanan sanaa. Pistin kengät jalkaan, ja viskasin pallon roskakatoksen taaimmaiseen laatikkoon. Sieltä kukaan ei löytäisi sitä. Ja vaikka löytäisi, eivät tietäisi mikä se on.

 

Sellainen ajatus kuin on sitten kiva vanhempana lukea ei siis suoranaisesti koskettanut minua. Enpä tullut ajatelleeksi että jotkin asiat korventuvat muistiin ihan ilman muistuttamistakin. Esimerkkeinä avainnauhat, diskot ja ruokajonossa vaihdetut katseet. Ja ne donitsin malliset ä:n ja ö:n pisteet.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

ikkiam
LUOMA

massapallo <3 <3 <3 en kestä.

 

ps. avokadon kivi kököttää ruukussa. kevättä kohti!

 

pps. en usko, että koskaan luen noita noin 20 (joskin täyttä) mustakantista vihkoani. ehkä pitäisi. päiväkirjani kun ovat samalla toimineet piirustus- ja ideavarastona. joskin luulen ja haluan uskoa, että ne parhaat ideat muistaa muutenkin. ainakin nyt tiedän mitä niistä voi tehdä, jos ei huvita lukea ;---D

Laura T.
Missä olet Laura?

Olen parin vuoden ajan kirjannut erinäisiä muistikirjoja (Monikossa siitä syystä että jokin on aina hukassa ja idean iskiessä ei todellakaan ole aikaa etsiä missä se on.) Ne ovat juurikin hyviä ideavarastoja, ja ainakin omalla kohdalla niihin palaaminen antaa taas ihan uutta (vanhaa) inspiraatiota kirjoitushommiin.

Tsemppiä avokadohommiin! Kohta nähdään!

karoliin (Ei varmistettu)

Muhahaaa… Mäkään en kestä. Kuolen sisäiseen (lempeäään) nauruun.
Vaikka eipä siinä, vakavia asioita nämä. :D Kröhöm.

Mä en ole tuollaiseen eeppiseen massapalloratkaisuun asti päätynyt, mutta koska todella samaistun noihin ajoittaisiin surkeisiin päiväkirjayritelmiin on pakko hieman palata omiini:

Kautta vuosien olen säännöllisin väliajoin päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, ja aina sitä on kestänyt max 3 päivää.
Ensimmäinen kirjoitus oli aina metatason pohdinta siitä, miten pitäisi kirjoittaa, kuinka tuntuu oudolta kirjoittaa vain itselleen, millainen on mun oikea ajatusääni, miksi kaikki kuulostaa kirjoitettuna niin tyhmältä - kirjoitus loppui aina ikään kuin vähän kesken kun turhauduin problemaattiseen päiväkirjasuhteeseeni.

Sitten yritin yhden kirjoituksen siitä kuinka tykkään Lassesta/Tommista/Karista mut tulin siihen tulokseen ettei siitäkään voi kirjoittaa kun oon vähän daiju nobody ja enhän mä voi silloin kirjoittaa joistain kaukoihastuksista, aivan liian noloa tekstiä. Plus pikkuveli saattaa saada kirjan käsiinsä; mikä kammottava ajatus.

Sitten yritin aina kirjoittaa jonkun arkipäiväisen postauksen huolettomaan kertojatyyliin. Ainoassa säilyneessä päiväkirjan alukkeessa kirjoitin muistaakseni telinevoimistelutunnista ja tekemättömistä äikänläksyistä, ja sekin jäi kesken. Tulin siihen tulokseen että jutut oli tylsiä ja sävy oli liian tekorempseä, joten sama jättää homma hautumaan taas pariksi vuodeksi. Siellähän hautuu edelleen...

"Jokainen virke ja väri alleviivasivat omaa keskenkasvuista sielunmaisemaani jossa en edes halunnut elää. Halusin olla jo valmis, kypsä ja viisitoistavuotias. Juuri nyt kaikki oli niin noloa."
Aamen! Tosin mä olin vielä 15-vuotiaanakin mielestäni yhtä nolo. :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Täysin samoja fiiliksiä. Metatason pohdintaa kirjoitusotteesta, Rane, Joni ja Jani sekä sivuittain päälleliimattua huumoria. Kirjoitettuna todella viilatulla, coolilla käsialalla (jolla ei ollut todellisuudessa paljoakaan yhteistä oikean käsialani kanssa).

13-vuotiaana sitä jotenkin ajattelee että sitten lukiossa on fiksu ja valmis. Lukiossa sitä sitten tajuaa ettei koskaan ole valmis.

Raato
Whine ei lopu

Siitä ainokaisesta päiväkirjastani en ole kuin repinyt 15-vuotiaana muka noloja juttuja 12-vuotiaan minäni heppatyttöilyistä, mutta hyvä vaan. Aloitin kirjoittamisen ala-asteella ja tahti harveni nopeasti pariin kirjoitukseen vuodessa ja sittemmin kerran vuoteen, jos silloinkaan. Nyt kirjoitin viime kesänä viimeiselle mahtuvalle sivulle kuulumiseni. Se oli aika liikuttavaa, kun 11 vuotta elämästäni lapsesta aikuiseksi oli yksien kansien välissä. Karsittuna ja kömpelönä, mutta kuitenkin.

...sen sijaan poltin myös 15-vuotiaana melodramaattisesti vanhoja kauheen noloi piirroksiani sieluntuskastani saunatupamme takassa, kun eihän nyt todisteita voinut jättää sellaisesta aikakaudesta.

Laura T.
Missä olet Laura?

11 vuotta ihmisen elämää yhdessä kirjassa; aikamoiset Boyhood-vibat tuli tästä. Jotenkin todella hienoa, kunpa vain itsekin olisin nähnyt asian noin enkä muusannut kaikkea mintun hajuiseksi selluloosaksi.

Melodramaattinen pyromaani, jes! Spontaani häpeä ja tulitikut on aina hivenen kuumottava yhdistelmä.

Raato
Whine ei lopu

Hahaha, minun on ehkä pakko jotenkin saada alempi kappaleesi kehyksiin seinälle. Ehkä ristipistotyönä kaunolla. Nyt muuten viimeistään olisi myös aika tarttua Boyhoodiin sanojesi myötä, alkoi kiinnostamaan vielä lisää.

Laura T.
Missä olet Laura?

Tartu ihmeessä, se on kaikessa inhimillisyydessään mahtava.

IlonaSV
Saattaen vaihdettava

Eilisen päiväkirjoihin tutustumissession jälkeen mäkin mietin, mitä ihmettä niille oikein pitäis tehdä. Vieläkö säästän? Massapallokin voisi olla terapeuttinen projekti.

Itse en koskaan aloittanut päiväkirjaa siihen sabrinamaiseen tyyliin. Kirjoitin itselleni, jotain sekavaa päänsisäistä dialogia, ja jollakin tavalla päiväkirjalle kirjoittaminen olis tuntunut... oudolta ja teennäiseltä. Koska eihän se niitä lue, vaan minä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kakastan 4-eva. Älä vaan hävitä. Päiväkirjojen hävittäminen on sosiaalisesti hyväksyttävää vain 17 ikävuoteen saakka. Sen jälkeen se voidaan lukea jo rikolliseksi. Hävittää nyt historiaa sillä tavoin!

Ajattelin että päiväkirjaa nimenomaan pitäisi kirjoittaa niin miten elokuvissa. En voinut, joten en sitten kirjoittanut juuri lainkaan.

Kommentoi