Ei kenenkään paras ystävä (kiitos)

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

Ajattelin vielä muutama vuosi sitten naiivisti, että elämäni ihmisluku olisi tässä. Elämäni oli valmis ja täynnä, eikä sinne mahtuisi enää yksiäkään tiistaitreffejä tai pilatesrinkejä. Poden jo valmiiksi huonoa omatuntoa kaikista niistä unohdetuista synttäreistä ja joulukorteista, jotka tulen tänäkin vuonna unohtamaan.

Eräs poika kerran tokaisi viisaasti: oikean ihmisen osuessa kohdalle sitä huomaa voittaneensa lotossa. Tajuaa löytäneensä jotain, jota ilmankin osasi elää, mutta jonka kanssa elämä on antoisampaa, syvempää ja todempaa. Hän puhui romanttisesta rakkaudesta, mutta minä laajennan teorian koskemaan kaikkia ihmissuhteita.

Olen saanut elämäni varrella kokea monta syvää ja lyhyttä ystävyyttä. Meni vuosia ymmärtää tämä: kaiken ei tarvitse kestää ikuisesti. Ei hiusvärin, säästötilin, avioliiton tai kuuden tonnin erikoissängyn. Ei edes kohtalolta tuntuvan ystävyyden. Joskus, kuin yhteisestä sopimuksesta kesän kynnyksellä pelmahtanut sielunkumppanuus peittyy jo ensilumen alle eikä enää herää. Eikä siinä ole mitään dramaattista. Elokuvista tutun draamankaaren vastaisesti usein asiat vain päättyvät, sivistyneesti ja hiljaa ilman riitoja tai railoiksi repeäviä mielipide-eroja. Kaiken ei tarvitse katketa näyttävästi - päinvastoin, usein asiat vain kuluvat pois.

 

 

Ystävyys on ollut minulle aina hieman hankala käsite. Ala-asteella tyttöjen välisiin ystävyyssuhteisiin liittyi absurdi ja laaja näkymätön koodisto, jonka opettelu oli äärimmäisen väsyttävää. Kuka sai kutsun synttäreille, kuka matki ketä, kenelle pidettiin mykkäkoulua ja miksi. Tajusin jo hyvissä ajoin, ettei minulla ollut tähdellistä annettavaa välituntipuheisiin, joten laskin jäämäkeä, selvittelin riitoja ja juoksin poikien kanssa.

Neljännellä luokalla halusin kokeilla miltä tuntuu olla jonkun bestis. Ostin Kreetan lomalta tuliaisena sydänkorun, jonka toisen puolikkaan annoin juhlallisesti järven rannassa sille ystävälleni, joka sillä hetkellä täytti parhaan ystävän kriteerit (eli vietti eniten aikaa kanssani). Samassa hetkessä kun palasin oman puolikkaani kanssa kotiin, ahdisti. En halunnut olla kenellekään ainoa ja paras, enkä myöskään asetella ihmisiä tärkeysjärjestykseen omassa elämässäni. Katselin korua ja koin syvää epäonnistumista. Muutaman päivän päästä pyysin korun takaisin, hautasin pöytälaatikon takaosaan ja päätin etten koskaan enää lähtisi kärkikilpaan.

 

 

 

 

Koruepisodin jälkeenkin minua on kutsuttu parhaaksi ystäväksi, ja solidaarisuudesta olen yrittänyt samaa. Todennut joka kerta että se ei kohdallani toimi. Mikä minä olen kutsumaan ketään toista paremmaksi? Millä perusteella? Minulle riittää se että olen hyvä, ja että pyrkimykseni on vuosi vuodelta tulla piirun verran paremmaksi ja viisaammaksi. Mutta parhaaksi minusta ei ole, enkä sitä vaadetta halua myöskään kenenkään hartioille laskea.

Aikuisena olemisessa on puolensa; laskut pitää maksaa, ruoka tehdä ja reitti valita. Mutta tässä iässä ystävänsä voi myös valita kotikorttelin tai päiväkodin kuraeteisen ulkopuolelta. Ja kun ottaa lähelleen vain heitä jotka antavat ja ottavat sopivassa suhteessa, eivät syyllistä soittaessaan ja keittävät kelpo kahvia, en näe mitään syytä asetella heitä paremmuusjärjestykseen. He ovat lähtökohtaisesti parhaita, jokainen.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Oranssinen

Aika monta lausetta voisin allekirjoittaa, mutta itselläni on kyllä seiskaluokasta asti ollut se "Paras Ystävä".
Häntä ei vain voi muulla termillä määritellä - olemme tunteneet 6 vuotiaista ja löytäneet toisemme yläasteen ensi päivinä.
Sieltä laskien hän tietää ja tuntee minut paremmin kuin kukaa muu maailmassa, ehkä äitiäni lukuunottamatta.

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat.

Minullakin on yksi lapsuudenystävä, joka tietää ja tuntee minut varmasti parhaiten. (Ja jonka myös todella löysin vasta yläasteella.) Mutta jollain tavalla ajattelen, että on kovin surullista jos parhaan ystävän määrittää aika-akseli - silloin kenelläkään uudella ei ole lähtökohtaisesti mahdollisuuksia yltää samaan.

 

Oranssinen

Totta.
Onneksi meidän ystävyydessämme ei se "parhaus" tule siitä aika-akselilla keikkumisesta vaan siitä, että todellakin olemme niitä lällyällysiirappi Sydänystäviä/Sieluntovereita/Sistersfromanothermother ;)
Vaikka aikuisiästä olemme suurimman osan asuneet eri maissakin, niin olemme toisillemme ne ihmiset, joille perheen jälkeen asiat ensimmäisinä jaetaan. Ja joskus jopa ennen perhettä.

Sinänsä ystävä-statusta en ikinä voisi kokea kilpailutettavana asiana ;)

Mia K.

:) .. tokikin, jos löytyisi ihminen joka keittäisi ne maailman parhaat kahvit?! voisi kyllä harkita sitä paras-leimaa ♡

Laura T.
Missä olet Laura?

No kyllä jos maailman parasta keittää niin...

Maria Hakkala

Olen myös kokenut ystävyyden aikuisvuosinani aika hankalana konseptina. Olen ollut pitkään onnellisessa parisuhteessa, ja mieheni on se oikea kumppani, ystävä. Taustalla häämöttää lukioaikainen kaveriporukkani, jonka kanssa on aina yhtä hauskaa, mutta joka on jakautunut ympäri Suomea. Ystävyyteni ns. bestikseni kanssa kariutui joitakin vuosia sitten, ja olen nyt useamman vuoden yrittänyt hyväksyä sitä, että näin on oikeasti parempi.

Meidän kulttuuri antaa ymmärtää, että naisella pitää olla se paras ystävä, joka kenties ohittaa oman kumppaninkin tärkeysjärjestyksessä, ja mielellään myös erittäin tiivis tyttöporukka, jonka kanssa keräännytään kittaamaan viiniä ja haukkumaan miehiä. Minulla on mieheni ja pieni kourallinen hyvä ystäviä ja kavereita, ja tuntuu, että tämä kokonaisuus toimii minulle. Kaikkien muiden mielestä se ei välttämättä riitä.

Kat1 (Ei varmistettu)

Amen! Ihana kuulla etten ole ainoa joka ajattelee noin!

Laura T.
Missä olet Laura?

Tämä tärkeysjärjestysajattelu on kyllä mielenkiintoinen.

Minulla on kyllä naisten viinikerho, mutta se on avoin ja porukka vaihtelee. Onneksi!

Ilana

Ulkomailla asuessa pahimmalta on välillä tuntunut monen aikuisen käsitys siitä, ettei heidän elämäänsä mahdu enää enempää ihmisiä. Jutellaan kyllä auliisti mukavia, mutta ei anneta mahdollisuutta tutustua sen syvemmin, koska ajatellaan, että mulla on jo kaikki ne, joita tarvitsen.

Vaikka mulla on kai aika laaja ystäväpiiri, olen opiskeluaikojen päätyttyä alkanut pitää jokaista uutta ystävyyttä isona lahjana. Juuri siksi, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että pääsee osaksi uusien ihmisten elämää. Ja no, olihan ystävystyminen tietenkin lapsena ihan eri tavalla mutkatonta. Nykyisin sitä tajuaa ihmetellä ja arvostaa, kun jonkun kanssa synkkaa oikein hyvin (etenkin taas uudessa maassa, kun ne kaikki vanhat ja hyvät ovat ihan muualla).

Laura T.
Missä olet Laura?

Joo, tämä täynnä olemisen illuusio jota itsekin hetken elin, on täysin tuulesta temmattu. Se sulkee katseen muilta, sattumilta ja hienoilta kohtaamisilta.

Juuri tämä: nykyään sitä ihan hämmentyy kuinka jonkun uuden tuttavuuden kanssa samat levelit löytyy heti. Se on ihana tunne.

Räyhälä
Räyhälä

Täällä kans yksi, jolle tuo bestis-käsite on aina tuottanut suuria ongelmia. Ja ihanaa, noista sydänkorujutuista tuli mieleen myös slämyt, joihin ainakin meidän luokalla piti aina kirjoittaa bestikset top 3 tai 5 tai jotain vastaavaa. Voi sitä sopimisen ja selittelyn määrää! 

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi slämyt...

Karuselli

Sama täällä. Mulla on paljon ystäviä, jotka ovat olleet rakkaita ja läheisiä jo alakouluajoista asti. Ja pari kolme kiinteää ystäväporukkaa, vuosikymmeniä vanhoja jo nekin. Ja vaikka kuinka monta aikuisiällä saatua hyvää ystävää. Ja paljon kavereita. Ja, ja, ja...

Mutta en voi sanoa, että mulla olisi koskaan ollut yhtä ehdottomasti parasta ystävää ylitse muiden. Enkä ole myöskään koskaan itse ollut kenellekään sellainen. Ala-asteella tämä tuntui aika traagiselta. Se bestis vaan OLISI pitänyt olla. Yläasteella meillä oli jo niin mahtava jengi, ettei the Parhaan Ystävän puuttuminen häirinnyt.

Jo pitkään olen ajatellut, että mulla on MONTA parasta ystävää. Mikä rikkaus!

Laura T.
Missä olet Laura?

Minä yritin monesti. Kutsua parhaaksi. Mutta siinä oli aina jotain päälleliimattua; nimityksessä, ei ihmisessä.

Minullakin on monta parasta. Jokainen ystäväksi kutsuttava on parhaan leimansa ansainnut.

MM
Maijan matkassa

Kas, sain juuri diagnoosin: minulla ei ole(kaan) mitään vakavaa. Mutta ystäviä, heitä onneksi on.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep, ei mitään vakavaa! Vain ripaus tasavertaisuutta.

mystery
Vision One

Mulla on ollut elämäni aikana kaksi bestistä, molempien kanssa riitaannuttiin ja välit meni. Sitten oon löytänyt vaikka mitä sellaista parempaa, joiden kanssa suhteen arvoa ei ole tarvinnut määritellä. 

Eräs ystävistäni juuri ihmetteli että "miten tässä aikuisiässäkin voi vielä löytää näin hyviä ystäviä". En tajua, miksei muka löytäisi. Nythän sitä on vasta löytänyt itsensä ja sen mitä haluaa elämältä, ja on helpompi tietää myös se keiden kanssa on aidosti hyvä olla.

Jo se päätös mitä lukion jälkeen lähtee opiskelemaan kertoo paljon omista kiinnostuksen kohteista, joten on aika todennäköistä että opiskellessa löytää parempia kavereita kuin koskaan aiemmin. Sama työpaikkojen kanssa. Jos joku on valinnut saman polun kuin mitä itse, on jo iso todennäköisyys että se on samanlainen tyyppi :) peruskoulun kanssa asia on aika eri. Liputan aikuisystävyyden puolesta!

Laura T.
Missä olet Laura?

Viimeinen kappale summaa hyvin; malja aikuisiän ystävyydelle!

Minulla on lapsuudesta ja lukioajoilta jäljellä vain pari ystävää, läheisiä molemmat. Silloin tällöin sitä miettii millaista keskustelu olisi, jos jokainen ystävä olisi ollut mukana alusta asti. Tietäisi vanhemmat, pihat ja käydyt koulut. Olisiko keskustelu erilaista?

anujohanna-h (Ei varmistettu) http://anuhaapala.fi

Ihana kirjoitus! Olen miettinyt aivan samaa, tosin vasta aikuisena.

Lapsena kirjoittelen päiväkirjaan listauksia siitä, mihin parhausjärjestykseen kaverini laitan. Tuntuu aivan jäätävältä ajatukselta nyt, mutta ehkä pitää antaa varhaisteini-ikäisen aivoille moinen anteeksi.

Aikuisena en ole kyennyt valitsemaan parhaita kavereita, vaikka sun tavoin olen joskus yrittänyt. Se tuntui kiusalliselta, sillä en halunnut asettaa yhtä ihmistä korkeammalle jalustalle kuin muita. Nyt on vain muutama hyvä ystävä - ja onnekas olen, kun voin niin sanoa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Anu!

Jokin listoissa ihmisiä kiehtoo, niin kova tarve meillä näyttää olevan ihmisten ja asioiden listaamiselle. Onko se sitten jotain jäsentelyä, en osaa sanoa. Mutta niin kuin sanoit: kiusallista se ainakin on.

kaista (Ei varmistettu)

Mulla on vaikeuksia laittaa jo the Rolling Stones -suosikkibiisejäni parhausjärjestykseen. Onneksi ei tarvii. Joskus Brown Sugar on juuri se oikea, joskus Tumbling Dice, usein Gimme Shelter, ja sitten taas kun kuulee Paint it Blackin oikealla hetkellä, se on parasta maailmassa.

Herraparatkoon, tuli mieleen, että ei tulisi mieleenkään omia lapsia listata parhausjärjestykseen, tuskin kellekään! Miten siis muita ihmisiä?

Laura T.
Missä olet Laura?

Niinpä! Ja joo: tiedän mistä puhut kun puhut kappaleiden järjestelemisestä. Pätee sama ongelma.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä osui kuin nappi silmään. Mustakin on ahdistavaa järjestellä ystävyyssuhteita paremmuusjärjestykseen, kun kaikissa ystävyyssuhteissa on jotain erilaista. Ne ei vaan ole jollain tavalla vertailukelpoisia. Enkä näe syytä sille, miksi niitä pitäisi järjestää johonkin paremmuusjärjestykseen. Koen ihmissuhteet nimenomaan niin, että ne voivat tuoda jotain hyvää ja parantaa elämänlaatua. Että voi elää omaa elämäänsä ja jakaa sitä jonkun kanssa. Ei siihen listoja tarvita :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kommentista, se ei jätä mitään lisättävää. Eivät mitkään ihmissuhteet ole todellisuudessa vertailukelpoisia keskenään, ne vain ovat. Ja onneksi ovat.

memmmi (Ei varmistettu)

Mulla ei ole oikeastaan ikinä ollut parasta kaveria. Tai nuorempana saatoin toisinaan sillä nimellä kutsua erästä pitkäaikisinta ystävääni, jonka kanssa ollaan siitä ensimmäisestä luokasta asti tunnettu ja kasvettu yhdessä. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän parhaan ystävän käsite on saanut sijaa ja merkitystä elämässäni. Ihmisiä tulee ja menee elämässä väistämättä, tietyt ihmiset merkitsevät tietyissä hetkissä paljon, toisessa hetkessä tilanne saattaa olla jo muuttunut. Luonnollisesti ihmissuhteetkin muuttuvat, jos ja kun itse kasvaa ja muuttuu. Ja ylipäätään mulle on tosi vieras ajatus kutsua ketään mun parhaaksi ystäväksi, koska eri ihmiset nyt vaan yksinkertaisesti on mulle kukin omasta eri syystään tärkeä ja ansaitsee paikkansa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri näin. Juuri näin.

Kiitos viisaasta kommentistasi memmmi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Paras ystävä on kyllä vähän kummallinen käsite - harvan kohdalla kai kyse on oikeasti "paremmuudesta". Nuoruuteni muutamassa bestissuhteessa kyse oli enempi kumppanuudesta. Eli ei niin, että yksi olisi ollut jonkin ranking-listan kärjessä, vaan että sen yhden kanssa suhde oli sellainen, että jaettiin suunnilleen koko arki, tultiin osaksi toisen perhettä, kuljettiin eri paikoissa ja tilanteissa tiiminä. Sen bestiksen viat ja puutteet näki toki tarkemmin kuin muiden ystävien, eli siinäkään mielessä kyse ei ollut "parhaudesta", mutta juuri toisen tarkkaan tunteminen ja kaiken sen hyväksyminen oli homman pihvi.

Enkä missään tapauksessa tarkoita, että tällaisia bestissuhteita pitäisi ihmisellä olla - itsekin koen, että ne kuuluivat minulla selkeästi kasvuikään, aikaan ennen vakiintuneita parisuhteita, töitä ja muita sellaisia. Tarkoitan sanoa, että suhde siihen parhaaseen ystävään voi olla laadullisesti erilainen kuin muihin ystäviin. Vähän niin kuin puoliso eroaa ystävästä, tai äiti, tai sisko - kaikki suhteet ovat tärkeitä, mutta kaikki myös vähän erilaisia, ja kenties toisten varaan omaa arkeaan rakentaa enemmän kuin toisten.

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvin sanottu.

Ehkä se tosiaan kuuluu aikaan ennen vakiintuneita asioita - vuosiin jolloin on tarve osoittaa jotain. En tiedä. Hyvää pohdintaa.

MielikkiKetonen

Oi vitsi miten iski teksti! Terveisin elämäni varrella on ollut paljon hyviä ystäviä, ei koskaan parhaita ja kaikkien seurasta on nautittu niin kauan kuin suhde on ollut se läheisin.

Itse tosin totesin bestis jutut humpuukiksi ala-asteella, kun silloinen bestis liittyi suureen joukkoon jonka tarkoituksena oli eristää minut muista. En jaksanut katella sitä. Ja totesin, että en kaipaa bestistä. Olin kyseisen tytön kanssa ollut siis kuin paita ja peppu tarhasta lähtien, mutta tuon jälkeen emme enää koskaan olleet niin läheisiä.

Nykyäänkin annan ihmisten mennä, jos he haluavat mennä. En tiedä onko se huono tapa, ettei jää hirveästi kiikkumaan takinliepeeseen jos elämä vie eri suuntiin?

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos! Olen itsekin miettinyt kiinnipitämisen problematiikkaa; koska pitää liiaksi kiinni, koska päästää liian helposti irti. Joskus joku ystävyys kaipaisi vain sen lyhyen hetken, kun toinen kaikesta huolimatta pitää kiinni vielä hetken.

Vau mikä vauva!

Mä olin ala-asteaikoina juuri sellasta "kuka sen bestis on tällä viikolla" -porukkaa, mutta sittemmin ajatukset on kyllä jäänyt. Voin sanoa, että vaikkapa lukioaikana kaveriporukasta yksi oli enemmän läheisempi ja kolahtavampi kun jotkut muut, ehkä se oli sillä hetkellä mun paras kaveri.

Aikuisiällä kuulin kerran, miten kaveriporukasta yks puolihuolimattomasti käytti minusta ilmaisua "mun parhaalla kaverilla". Se tuntui hurjalta, ihan kun olisi jotenkin velkaa tai vastuussa. Ehkä koska itelle ne kaverit oli ns samaa tasoa, että olenko mä jotenkin huonompi tai kiittämättömämpi ystävä kun en erottele (esimerkiksi juuri tätä samaa henkilöä) sieltä parhaaksi.

Nykyään tuntuu, että "parhaan kaverin puute" kulminoituu kummi- ja kaasovalintoihin. Aika hassua kylläkin, että niinkin tärkeät ihmissuhteet ilmentyy sitten jossain tuollasessa konkreettisessa... mutta jos on lukuisia hyviä ystäviä, niin arvotaanko niistä :D itse tosin oon muiden tilanteissa pohtinut, että ei siinä liiaksi voi miettiä, tekee niinkun sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Tietysti aina jostain voi löytyä niitä jotka sitten katkeroituu tai suuttuu kun SE EI VALINNUT MUA, mut luulisin ja toivoisin aikuisten ihmisten ymmärtävän käytännöt.

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri tätä velantunnetta en kestä - vaikka luulen ettei kukaan sitä minulta vaadikaan, vaikka parhaaksi ystäväkseen kutsuisi. Silti jokin riittämättömyyden tunne näissä hommissa kohdallani kumisee.

Kaaso-arvonta, kannatetaan!

Nurkkaruusu (Ei varmistettu)

Kirjoitat todella osuvasti aika jännistäkin asioista, juuri niin että ne osuu ja uppoo...

Olen itsekin ajatellut että mikä tekee parhaan ja mitä taas ei. Olen kovin ulospäin suuntautunut ihminen ja hyvin mielelläni jaan ajatuksia, mietteitä, tapahtumia ja maailman murheita ystävieni kanssa. Mutta mikä hassuinta jaan hyvin erilaisia asioita hyvin erilaisten ihmisten kanssa, ja he kaikki ovat minulle parhaita ystäväviä juuri sellaisena kuin he ovat..ihan jokaikinen... Toisten kanssa saatetaan lähteä 5 min varoitusajalla lenkille, toisten kanssa mennään konsertteihin, baareihin, ravintoloihin...joidenkin kanssa vaan parannetaan maailmaan keittiön pöydän ääressä..
Kuitenkaan en järjestä heitä ruutupaperilla paremmuusjärjestykseen, he ovat jo siinä juuri sellaisena kuin ovat, omilla erillisillä ruutupapereillaan...otsikoilla minun paras ystäväni..

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos ihana.

Kyllä: jokainen omalla otsikollaan, omana kokonaisuutenaan.

 

Annusska (Ei varmistettu)

Loistava teksti jälleen kerran, ja luin sen todella sopivaan saumaan elämässäni!

Minäkään en oikein koskaan ole osannut samaistua monien tyttöjen ja naisten tarpeeseen nimittää joku ystävistään bestiksekseen. Minulla on erilaisia ystäviä, jotka ovat kaikki hienoja tyyppejä ja joihin kaikkiin minulla on omanlaisensa suhde.

Jotkut ystävyyssuhteet ovat myös vahvasti liittyneet elämänvaiheeseen, ja vaikka ystävyys on aikoinaan ollut todella syvää ja läheistä, olen esim. elämäntilanteiden muutosten myötä joutunut hyväksymään, ettei meillä enää olekaan kauheasti yhteistä, ystävyyssuhde on muuttunut ratkaisevasti siitä, mitä se joskus oli.

Välillä luopuminen tekee kipeää, kuten esim. hiljattain, kun vihdoin myönsin itselleni, että suhteeni erääseen ystävääni, joka oli vuosia minulle erittäin läheinen ja jonka kanssa saatoin jakaa hyvin monenlaisia asioita, ei enää toimi. Ystäväni on elämäntilanteen muutoksen myötä muuttunut todella paljon ja suuntaan, jota en pidä positiivisena. Yhteydenpito on jäänyt minun varaani ja silloin harvoin kun näemme, olen huomannut, ettei puhuttavaa yleisten kuulumisten vaihdon jälkeen juuri enää ole. Hänen puheenaiheensa ja tapansa katsoa maailmaa ovat kaventuneet, enkä itse oikein enää osaa puhua hänelle omista asioistani. En enää saa häneltä samanlaista ymmärrystä ja vastakaikua kuin joskus aiemmin. Itsekin olen viime vuosina muuttunut, mutta eri suuntaan kuin ystäväni.

Olin pitkään surullinen enkä halunnut hyväksyä tilannetta, mutta vähän aikaa sitten päätin, että minun on päästettävä ystävästäni irti. Olen jokaisen tapaamisemme jälkeen ollut pahoilla mielin, enkä jaksanut sitä enää.Tarkoitus ei ole laittaa välejä poikki, ovi on hänelle auki, mikäli hän joskus vielä kiinnostuu ystävyyteemme panostamisesta. Olen kuitenkin lakannut odottamasta häneltä yhtään mitään, ja luopumisen tuskan jälkeen olo on vapautunut. Samalla ovet ovat auki uusille ystäville, joita uskon että elämä vielä tuo eteeni. :)

Tällainen avautuminen tuli nyt :D Mukavaa viikonlopun jatkoa, kauniisti jäsenneltyjä ajatuksiasi on aina iloa lukea! :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kauniista kommentistasi Annusska.

''Jotkut ystävyyssuhteet ovat myös vahvasti liittyneet elämänvaiheeseen, ja vaikka ystävyys on aikoinaan ollut todella syvää ja läheistä, olen esim. elämäntilanteiden muutosten myötä joutunut hyväksymään, ettei meillä enää olekaan kauheasti yhteistä, ystävyyssuhde on muuttunut ratkaisevasti siitä, mitä se joskus oli.''

Tässä tiivistyy oivaltavasti juuri se, minkä huomaa usein vasta jälkikäteen. Kuinka todella syvältä tuntunut - ja sitä varmasti ollutkin - ystävyyssuhde sitten kuitenkin haalenee elämäntilanteiden mukaan.

Olen tehnyt samalla tavalla kuin sinä. Ei jäänyt kaipaamaan kumpikaan, vaan elämä jatkui entistä täydempänä ja ilman jatkuvaa pohdintaa siitä onko tarpeeksi ja miksei ole. Rohkeutta se toki vaatii, mutta hyvä että uskalsit. Iloa kevääseesi!

Kommentoi

Ladataan...