Elokuva joka muutti historiani

Missä olet Laura?

 

 

 

Kävin katsomassa Boyhoodin. Olin jo etukäteen päättänyt etten kirjoittaisi elokuvasta, sillä otsikoiden määrästä päätellen ajattelin kaiken olevan jo sanottu. Itse en tiennyt elokuvasta juuri mitään muuta kuin sen minkä jokainen teatterin penkkiin istunut tiesi: pitkän tähtäimen proggis.

Voi pojat. Olen ennenkin sanonut tämän: on asioita, jotka saavat aikaan niin paljon että samanaikaisesti tyhjentävät ja tilkitsevät jokaisen auki jääneen railon. Ja niistä asioista on vaikea kirjoittaa.

 

Minun oli monta vuotta vaikeaa puhua menneestä. Ei häpeän, kivun tai kasvupyrähdysten takia, vaan koska tuntui ettei missään tapahtuneessa ollut mitään järkeä. Asioilla oli aikansa, mutta ei paikkaa.

Kukaan ei koskaan puhu hetkessä elämisen raadollisesta puolesta. Siitä kun herää irtonaisiin aamuihin. Niistä toisistaan erillään kelluvista päivistä, joista muodostuu irtonaisia viikkoja ja kuukausia. Vuosia. Elämää jonka jokainen luku olisi voitu pilkkoa erilleen ja jakaa eri eläjille, eikä kukaan olisi huomannut eroa roolisuorituksissa.

Aika ajoin tuntui mahdottomalta katsoa taakseen. Avasi kirjan mistä tahansa, tarina oli aina eri. Juoni oli muuttunut, päähenkilöt vaihtuneet ja kaikki oli pääteltävä taas kerran uudelleen. Ei ollut mitään väliä oliko katsastusten välissä puoli vuotta vai kokonaista kolme; yhtä kaikki järjestäen jokainen palanen oli eri paikassa kuin edellisellä kerralla. Novellielämää. Lyhyitä tarinoita, nopeita alkuja ja ennalta-arvattavia loppuja.

Joskus bussi on aikataulusta myöhässä, ja kuskin kasvoilta voi lukea ettei päättärillä ole todellakaan ehditty paljon tupakkeja poltella. Sillä tavalla minä elin monta vuotta. Kaarsin päätepysäkille, jätin varrelle ja otin kyytiin sen enempiä miettimättä. Erona oli vain se että omalla kohdallani reitti vaihtui koko ajan.

 

 

 

Sitä heittäytyy, tekee u-käännöksiä ja väistelee. Antaa hetken mielijohteiden määritellä kaiken suunnan. Välillä pysähtyy - vahingossa tai pakon edessä - päätyy hakemaan yliopistoon ja pääsee sisään. Olisi ihan yhtä hyvin voinut olla hakematta ja pääsemättä. Tapaa ihmisiä, saunoo anoppien kanssa ja ajattelee että tätä se voisi olla. Seuraavassa hetkessä istuu tyhjän yksiön lattialla ja viheltää kaiuksi. Löytää itsensä käyttämästä samaa ajatusta: tätä sen on oltava.

Sattumanvaraisista päätöksistä eläminen saa huomisen näyttämään yhdeltä isolta kysymysmerkiltä. (Tulevaisuudesta puhumattakaan.) Ja niin sitä tarttuu siihen paljon puhuttuun hetkeen vain koska mistään muusta ei saa otetta.

 

 

 

 

Miksi tämä kaikki? No se elokuva.

Päällimmäiseksi jäi lohtu- nähdä jonkun toisen elämä jatkumona, saada vähän järkeä omaansa. Siihen, että suuretkin ratkaisut saattavat olla puolivahingossa tehtyjä. Ettei jokainen menestystarina välttämättä vaadi vuosien pähkäilyä. Ja että on ihan ok vaihtaa suuntaa vaikka seitsemän kertaa jos siltä tuntuu.

Kaikki jatkuu, vaikka kaikki loppuisi. Elämässä on jokin, joka kuljettaa vaikka jokaikinen reunapala olisi samaan aikaan hukassa tai rikki. Ihmiset mokailevat, ovat typeriä ja epävarmuuksissaan sortuvat turhiin taisteluihin. On hetkiä jolloin luulee että nyt se tuli, minun loppuni. Tulee ja katkoo kaiken tämän sekasorron ja keskeneräisyyden. Ja silti päivä vaihtuu yöksi ja toisin päin. Minusta tai sinusta huolimatta.

Vuodet vaihtuvat kronologisesti, todistavat että päivä seuraa toistaan, viikko vaihtuu seuraavaan. Vaikka missään ei olisikaan mitään järkeä. Siinä ei ehkä ole järkeä sillä nimenomaisella hetkellä, mutta juuri tuo merkityksettömältä tuntuva hetki saattaa olla avaintekijä joskus myöhemmin.

Sillä kaikesta irrallisuudesta huolimatta asiat vaikuttavat toisiinsa pitkänkin ajan päästä. Nekin, joiden ei uskonut tekevän niin. Nostavat päätään vuosien päästä ja kuiskaavat hyväntahtoisesti että minähän sanoin.

Melkeinpä päivälleen kolme vuotta sitten makasin tatuoitsijan penkissä. Iholleni piirtyi lause joka oli syntynyt sattumalta eräänä raukeana aamupäivänä kreikkalaisessa kadunkulmassa. Kolme sanaa, joita en ollut kenenkään koskaan aiemmin kuullut sanovan, ja jotka siitä huolimatta olisivat totta aina ja jokaisessa hetkessä.

Tänään katsoin elokuvan, joka loppui juuri noihin sanoihin.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Gigi
Olipahan taas..

Oooooooh <3

heta margareta
Viinillä

Pitääkin käydä katsomassa ja lohduttautumassa, että minäkuva se voi koostua epämääräisistä tilkuista ja riekaleistakin. Kiitos kirjoituksesta, on kiva kuulla, että jollain muullakin on ollut elämä välillä päätöntä menoa.

PS. Näin sut ehkä muuten kerran lipaston salaattibaarissa! nimim. fangirl_91

Laura T.
Missä olet Laura?

Käy ihmeessä. Katso ja näe kuinka tilkkutäkki kasaantuu. Niiin terapeuttista.

Ihan varmana näitkin! Sillä vaikka mikään muu ei elämässä pysyisi, juven keittolounas pysyy. Jos näytin myrtsiltä, en todennäköisesti oikeasti ollut- näytän kuulemma aina murheelliselta kun mietin. Että saa tulla sanomaan moi jos uskaltaa!

heta margareta
Viinillä

Ehkä seuraavan kerran tuun moikkaamaan. Jos siis tuun enää ikinä juveen. Oon salaattimimmejä, ja kikherneet tölkistä ja porkkanaraaste ei vaan ole salaattipöytä..

Laura T.
Missä olet Laura?

Keitto on se luotettava vaihtoehto. Salaattipöytää en ole tainnut valita viimeiseen neljään vuoteen, juurikin koska mainitsemasi syyt.

Moikkailemisiin!

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Hieno leffa, ja hieno sun tarina kans :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos. Vieläkin hengästyttää. Kaiken tavallisuus oikeastaan.

Toimitus
Toimitus

Ihana Laura! <3

foreverago (Ei varmistettu)

I'ts always now?

Laura T.
Missä olet Laura?

Kyllä. Sattumanvarainen itsestäänselvyys.

Tosin elokuvassa se sanottiin paljon raukeammin ja coolimmin.

foreverago (Ei varmistettu)

Onhan se kyllä lohdullinen itsestäänselvyys. Kun jos on seminaarityön deadline tai sataa kolmatta päivää ja sateenvarjo on hukassa, niin ei nyt aina vaan jaksa carpediemata. Mut siitä ei kuitenkaa tarvii ottaa ressiä, kun ne hetket mihin tarttua kuitenkin toistavat itseään.

Laura T.
Missä olet Laura?

Aamenta pöytään. Näino.

Kommentoi