Erilaiset hyvästit

Missä olet Laura?

 

 

 

Kaverini kuoli viime viikolla. Menneenä perjantaina jätimme hyvästit.

Olimme seinänaapureita edellisessä asuintalossani. Ensimmäinen kunnon keskustelumme alkoi, kun naapurini eräänä syysaamuna tokaisi tupakkansa lomasta: ''Tuuli kiertää jännästi sisäpihallamme.''

Aloimme jutella. Puhuimme säästä, rajatapauksista ja perhesuhteista. Ilman tarvetta korostaa tai peittää asioita, meistä tuli tutut. Yhtenä sunnuntaina tarvitsin lainaksi suodatinpussia. Sain kahdeksan.

Kun muutin pois, aloimme käydä torikahvilla. Viimeiseksi kerraksi jäi kesäkuun viimeinen viikko. Joimme kahvit, söimme sämpylät ja puhuimme siitä kuinka haluaisimme tulla haudatuiksi. Ja sitten puhuimme diabeteksesta. Sellaista se oli: asioita ei tarvinnut pedata. Puhuimme siitäkin monesti; siitä, kuinka helppoa on puhua ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tarvitse puhua välttämättä ollenkaan. Hiljaisuus välillämme ei ollut painostavaa sorttia.

En ole itkenyt. Uutinen hiljensi, muttei murtanut. Sillä tunsin hänet, ja olen siitä kiitollinen.

Viimeisellä kerralla hän kertoi, että kun aika on, ei tarvetta juhlallisuuksille ole. Ei mitään turhuuksia. Siispä valitsin päälle vaatteet, joita käytän arkenakin, ja ajoin polkupyörällä tilaisuuteen. Kukkakaupasta ostin valkoisen neilikan, joka taisi olla putiikin halvin kukkanen. Poljin mustissa paikalle, ja istuin tuntemattomien ihmisten keskelle. Todeksi kävivät asiat, joista olimme puhuneet. Paikalle saapui ihmisiä, joita ei ollut näkynyt vuosikymmeniin. Joiden puheissa muistot olivat vuosien takaisia, sillä tuoreempia ei ollut olemassa.

Söimme mansikkakakkua ja lähdimme kotiin. Jotkut töihin.

Vaikka ystävyytemme jäi lyhyeksi, kävimme läpi asioita, joiden puimiseen saattaisi kulua vuosia. Menimmehän aina suoraan asiaan. Asian laita oli toki päivästä riippuvainen. En siis sure liiaksi. Poljen vanhan talon ohitse, ja puolihuolimattomasti kurkistan sisäpihaan, tietäen ettemme enää kohtaa näillä main. Joten kiitän ja jatkan.

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

What else is there?

Aivan ihanasti kirjoitettu! Mietin jostain syystä todella usein kuolemaa, ehkä siksi koska tykkään elämästä nyt niin paljon. Uskon että kaikki lähtee sillä tavalla kuin kuuluukin lähteä, jos nyt jotain murhia ei lasketa mukaan. 

Haluaisin omiin hautajaisiini baarin ja musiikiksi Flogging Mollya. Turhaahan kuolemaa on surra, kun tosiaan on niin kiitollinen siitä että on tavannut toisen :)

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos.

Itsekin mietin kuolemaa (ja puhun siitä) usein. Asia kun on väistämätön ja yhtä luonnollinen kuin syntymä. Alku tietenkin on usein se onnellisempi. Ehkä kuoleman surullisuuteen liittyy jotenkin sen ainainen yllätyksellisyys, tunne keskeneräisyydestä. En tiedä.

Omien hautajaisten suunnittelua harrastin itsekin joskus, kunnes tajusin että haluan vain raakapuisen lauta-arkun ja luonnonkukkia (paitsi jos on talvi niiin...ei kukkia.) Musiikilla ei ole väliä, soittakoot vaikka Mambaa jos on sellainen fiilis.

 

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Ei hätää!

Kommentoi