Hetkistä vaan ei hektistä

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Eilen aamu valkeni verkkaalleen. Vietin kaksi luppotuntia lattialla miettien mitä kirjoittaisin jos kirjoittaisin ja miksen kirjoittaisi. Lopulta en kirjoittanut mitään. Annoin aamun venyä ja vanua kahvikuppi kerrallaan, kunnes havahduin siihen että oli jo juostava.

Kävelin kiireettä kaupungissa, kuvasin ja mietin kärsivällisyyttä. En ole syksyn aikana ehtinyt tarttua kameraan montaakaan kertaa - en oikeastaan muista koska viimeksi pakkasin kameran laukkuun kuvatakseni huvin vuoksi. Valokuvaamisen opettelu on muuten ollut kaltaiselleni millipinnalle varsin hyvä kärsivällisyysharjoitus; keskityn siinä määrin kuvaushetkeen, että teknisen puolen opettelu on hieman.. jäänyt.

Kuvaan mieluiten ihmisiä ja eläviä hetkiä, teeskentelemättömiä leikkauksia ajasta. Yksi suosikeistani, valokuvaaja Henri Cartier-Bresson puhui usein kuvan ratkaisevasta hetkestä: ohikiitävästä sekunnista jona kuvattavien liikkeet, asennot ja suunnat kohtaavat täydellisesti. Vain paperinohuen hetken ajan asioiden liikeradat leikkaavat toisiaan juuri oikealla tavalla: kahvilaan sisään tullut mies avaa ylimmän nappinsa, kissa kyyristää selkäänsä ikkunalaudalla ja aurinko valaa baaritiskin eteen pisaranmuotoisen valolätäkön. Tällaisia hetkiä Cartier-Bresson metsästi koko uransa, ja onnistui työssään taitavasti. (Valokuvaajan maailmankuulu näyttely on muuten juuri nyt Ateneumissa - siitä lisää myöhemmin.)

 

 

Valokuvaajien tavasta tehdä työtä voi oppia paljon - kuvasipa itse tai ei.

Saatoin kuluneen syksyn aikana loppuun yliopistourani viimeisen journalistiikan kurssin. Kahden kuukauden ajan tutustuimme visuaalisen journalismin kantaisiin, valokuvaajiin ja kuvan syntyyn. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä inspiroitunut istumaan huonosti ilmastoidussa luentosalissa verensokerit alhaalla neljästä iltaseitsemään. On ollut äärimmäisen kiinnostavaa opiskella tekijöiden työtavoista ja ajatuksista valokuvan takana; uhkarohkeudesta, kunnianhimosta ja tarpeesta tehdä näkymätön näkyväksi.

Usein kaikista pysäyttävimmät kuvat ovat vaatineet kaikista eniten aikaa. Hiljaista sivustakatsomista, ohikulkijaksi naamioitumista, kohisevalle taustalle häviämistä. Ennen kaikkea  o d o t t a m i s t a.

Kaikista ikonisimmat kuvat syntyvät, kun asioille antaa tilaa tapahtua. Ei siirtele, siivoa, käske tai ohjaa. Katsoo kohti ja mukautuu liikkeeseen. Oli kameran jatkeena sitten merenpohjassa tai pukkiparaatissa, säännöt ovat samat. Kuin tekisi kuvallisia muistiinpanoja.

 

 

Tulevana vuonna aion toteuttaa kaksi pitkäaikaista unelmaani: aion oppia paremmaksi kuvaajaksi - ja opetella soittamaan pianoa. Tai en nyt ehkä soittamaan, mutta soittelemaan.

Kumpikaan suunnitelmista ei vaadi suuria taloudellisia sijoituksia. Lähipiiristä, aivan käden ulottuvilta löytyy taitavia kuvaajia ja pari pianistiakin, joita olen luvannut lahjoa karkeilla ja huumorijutuilla. Kamera on, soittimen saan lainaan. Nyt tarvitaan vain enää ripaus hyppysellinen litran kannu kärsivällisyyttä.

Kuulostaa helpolta, mutta on varsin paljon vaadittu ihmiseltä, joka lapsena antoi isänpäivälahjan viisi päivää etukäteen, koska ei yksinkertaisesti kestänyt ajatusta salaisuuden panttaamisesta.

Tarvitaan siis pinnaa. Ja paljon kahvia. Ja hyvät sormikkaat.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Saranda
Tyhjä ajatus

Kaunis ja innostava kirjoitus, kiitos! xx Vinkki Ateneumin taidenäyttelystä on pistetty korvan taakse. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Saranda!

mirmeli (Ei varmistettu)

Kävin juuri katsomassa näyttelyn Ateneumissa, se oli aivan lumoava. Olipa kiva jatkaa samoissa tunnelmissa tän postauksen myötä :) sekä tämä teksti että näyttely herättivät himon ottaa mustavalkoisia valokuvia arjesta...

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos mirmeli, kiva kun kommentoit.

Kaikista mielenkiintoisimmat kuvat tulevat juuri sieltä, arjesta. Kaiken keskeltä, ihmisten liikkeistä ja puheista. Pitää vain olla tarkkana.

Helmi K
sivulauseita

Ihanan ilmava ja kiinnostava teksti.

Ja (Koska) myös näin: "Kaikista ikonisimmat hetket elämässä syntyvät, kun asioille antaa tilaa tapahtua."

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Helmisein.

Ja aivan. Aivan näin.

mmiu (Ei varmistettu)

Puhuisin mieluummin odottamisen sijaan mieluummin tarkkailusta: ensimmäinen kuulostaa passiiviselta, jälkimmäinen aktiiviselta. Mun näkemyksen mukaan kuvaamisessa ei ole kyse siitä, että osaa käyttää kameraa, vaan siitä, että jaksaa olla loputtoman kiinnostunut vähän kaikesta - juuri niin kuin sanoit: "katsoo kohti ja mukautuu liikkeeseen". Siksi kuvaamaan oppii vain kuvaamalla, ei kannata liikaa kysellä tai kuunnella niitä valokuvaajakavereita :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Ehkä se on sekoitus molempia? Alati tarkkaavaisena, vaan välillä puhtaasti odottaen. Ainakin silloin kun aistii jotain kohta tapahtuvaksi.

Ja täysin totta: kuvaamaan oppii kuvaamalla. Sitä kohti! Kiitos mmiu.

jennajohannasi
Pirtti

Pianon soittelu onkin mukavampaa kuin soittaminen! Sain kymmenen vanhana kosketinsoittimen ja muutama vuosi sitten ostin viimein ihka oikean pianon. Parikymmentä vuotta olen soitellut  ilokseni, opettelematta koskaan taitoa kovin pitkälle, niin se on pysynyt hauskana.

ps. Mun murusein saa aina lahjoja noin viisi per merkkipäivä, juuri tuosta syystä, että kun keksin jotain en maltakaan pitää sitä enää salassa. Tässäkin siirryin ihan uudelle levelille juuri viime viikolla; paljasti joululahjan heti netistä sen tilattuani, en edes malttanut odottaa paketin saapumiseen.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ihana! Tykkään sun asenteesta hommiin.

Mia K.

Oon ajatellu että haluan oman hyvän kameran, kun olen siihen valmis. Ja, innolla ootan että pääsen kuvaamaan :) Luoja yksin kyllä vaan tietää, että milloinhan se mahtaisi olla. Mutta; mulla ei oo enää kiire ☆

Laura T.
Missä olet Laura?

Se aika tulee ihan varmasti. Odotetaan.

annam_
anna k.

Mäkin haluaisin oppia soittelemaan pianoa. Joku päivä vielä opettelen kunnolla! Kun ensin olisi se piano.. Paremmaksi kuvaajaksi opin toivon mukaan kevään aikana, kun pääsen keskittymään aiheeseen ajan kanssa. Valokuvauksessa ei ikinä voi tulla valmiiksi, siinä kai sen hienous piileekin. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kävin kurkkimassa valokuvauskurssi-postaustasi ja wau, hyvältä näyttää jo nyt!

Aura
Hyvä yritys

Jee, peukku sekä valokuvaamiselle että pianon soiton opettelemiselle! Tulevana musiikkipedagogina tosin suosittelen sekä sinulle että muille ainakin sen harkitsemista, että mitä jos kuitenkin menisi ihan pianotunneille. Toki jos ystäväpiirissä on alan ihmisiä niin se on mahtavaa! Mutta oli opettaja kuka hyvänsä, säännölliset soittotunnit vähintäänkin motivoivat soittamaan (ja muistuttavat että ai niin mähän halusin oppia soittelemaan pianoa) ja hyvä opettaja voi auttaa pääsemään eteenpäin sellaisissa jutuissa, missä yksin yrittäen saattaisi pitkän aikaa vain kiertää kehää. Ja vaikka tarkoitus olisi enemmän soitella kuin soittaa, mikä se ero sitten ikinä onkaan, eiköhän kehittyminen ja uusien biisien oppiminen ole kuitenkin suuri osa harrastuksen iloa :) Terveisin nimimerkki "11. vuosi kun yritän opetella yksin kotona soittelemaan kitaraa" .... ;)

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvä pointti! Kovin tavoitteellista en opiskelusta halua, kunhan vain jotain oppia. Se olisi parasta. Sellainen itselleen pimputtelu.

Kommentoi

Ladataan...