(Hymy)poika on tullut kotiin

Missä olet Laura?

 

 

 

Taannoisella Helsingin reissullani löysin kirpputorilta aikaa nähneen hymypoikapatsaan. Siellä se seisoskeli hyllyn ylätasolla kaulassaan seitsemän euron hintalappu, ja hetkeäkään epäröimättä otin valkoisen kipsinaaman mukaani. (Viisi minuuttia myöhemmin muuan helsinkiläisrouva tuli silmät suurena kyselemään miten olin onnistunut löytämään ani harvoin liikkuvan patsaan. Kun kerroin hinnan ja löytöpaikan, nainen parahti kateellisena ja kehui minun olevan varsinainen onnettaren suosikki.)

Tulin äänestyksessa toiseksi, kun hymypatsaita kuudennella luokalla jaettiin. Luokkakaverini Elina vei voiton kahdella äänellä. Häviö kirveli enemmän kuin halusin näyttää, sillä hymypatsas oli ja on mielestäni hienoin tunnustus minkä koululainen voi saada. Olen vuosien mittaan käynyt hakemassa jos jonkinmoista seteliä ja sertifikaattia yleisön edestä, mutta silti: hienointa olisi ollut saada pokata valkoinen pysti.

Ei sillä, Elina oli ihan oikea valinta. Hän on vallan pätevä hommassaan edelleen, viidentoista vuoden jälkeenkin.

Mutta niin vain jäi kaihertamaan kiperä tappio. Ja koska suhtautumiseni kyseiseen kipsifiguuriin on varsin palvova, olin jo kauan aikaa sitten heittänyt toivoni siitä että saisin koskaan hymypystiä omaa kotiani koristamaan. Sillä eihän kukaan halua luopua palkinnosta joka on rahalliselta arvoltaan mitätön, mutta muistuttaa jokaisella atomillaan että jotain on joskus tehty perusteellisesti oikein.

 

 

 

Mutta siinä se nyt on, työpöydälläni; monesta kohtaa lommoontuneena, nenänpää haljenneena ja sieltä täältä tummuneena. Katselen sitä töiden lomasta ja mietin että minkäköhänlainen mahtoi olla poika jolle pysti on alunperin ojennettu. Varsin hyvä tyyppi, luulen.

Siinä magia piileekin. Tätä pystiä ei lukemalla saa. Se ei ole numeroista tai sivumääristä riippuvainen, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka lupaava tai lahjakas on. Se, että joku pistää merkille muutakin kuin marginaaliviivat ja omat tavuvirheet, ja pyrkii tilanteesta huolimatta olemaan muille hyvä ja ensisijaisesti kiltti - se on se millä tässä elämässä pärjää.

Muistan lukeneeni, että joillain ihmisillä on tapana tsekata treffikumppanin kirjahylly ensitöikseen. Ei huono idea. Ei varsinkaan, jos sieltä löytyy tällainen kipsikaveri. Se kertoo ihmisestä enemmän kuin yksikään vinyylikokoelma tai pitkän fysiikan stipendi.

Paljon on älytöntä tässä maailmassa. Tulla nyt liikuttavan iloiseksi yhdestä kipsifiguurista. Mutta sellainen kai ihmismieli on. (Sedälläni on kotonaan valuvikainen Jussi-patsas. Sen lisäksi, että siitä tulee naurettavan hyvälle tuulelle, se on satavarma keskustelunavaaja. Se kuinka patsas on päätynyt kirjahyllyyn onkin sitten ihan oma tarinansa.)

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

tiia_

Voi elämä, mä niin tiedän, miltä susta tuntuu! Sain ekalla luokalla stipendin, mitäköhän se oli, ehkä 50 markkaa. Tokalla luokalla meillä siirryttiin hymypatsaiden jakamiseen. Olen vieläkin katkera siitä, etten koskaan saanut hymytyttöä, koska olin jo saanut sen typerän stipendin, jolla ei ollut mun silmissä mitään arvoa. Olisin halunnut hymypatsaan, koska se olisi ollut jotain käsinkosketeltavaa, jonkinlainen todiste siitä, että riitän ihan vain omana itsenäni. Munkin pitää varmaan tosissaan ruveta metsästämään hymypatsasta kirppareilta. Josko nää meikäläisen riittämättömyyden traumat lähtis siitä väistymään pikkuhiljaa. :) 

Laura T.
Missä olet Laura?

No just tämä! Että saisi jonkin konkreettisen palautteen siitä että on arvokas ja hyvä toisille. Suosittelen lämpimästi metsästämään oman pystin (oli se sitten poika- tai tyttöversio) - ainakin minulle se tuottaa hirmuisesti iloa. Hyvästi riittämättömyys!

Mia K.
Voi taivas

Ihana löytö! Onneksi olkoon :)

Mulla on vain juurikin päinvastaisia kokemuksia näistä "patsas"tyypeistä ;) 

Toki koulutkin ja ns sisäiset hierarkiatkin vaihtelevat suuresti.. mutta, nostalgisia ovat! Toden totta :))

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Mia K., nämä ovat kyllä tosi nostalgisia!

Jemina
No Sex and the City

Itse sain ala-asteen ensimmäisillä luokilla pystin peräti kahdesti ja haaveilen yhä edelleen, että moinen olisi sopivaa mainita cv:ssä. Sillä kuten sanoit, se tuntuu suuremmalta saavutukselta kuin moni stipendi ja sertifikaatti, ja muisto lämmittää kummasti vielä näin reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kahdesti?! Wau, en tiennytkään että pystin voi pokata useammankin kerran. Ja hei, jos ihminen on saanut kyseisen kunniamaininnan kahdesti, sen todellakin voi laittaa CV:hen!

empuska

...kauhean paljon niitä sitten jaettu, meillä jaettiin vain kuudennen luokan tyypeille (per luokkaa, eli niin monta paria kuin oli luokkia). :|

Meillä meni aikoinaan oikeaan osoitteeseen ja onhan se ihmisestä kiinni, kumpi lämmittää enemmän. Itseäni lämmittää edelleen se ylisuuri villapaita, jonka sain tehtyä niistä stipendirahoista. :B

Laura T.
Missä olet Laura?

Joo, yllätyin itsekin kun luin että koulukohtaiset erot on tosi isoja. Meillä oli sama homma: ainoastaan kutosluokille jaettiin se kaksi pystiä per luokka. Siksi toiseksi tuleminen niin paljon harmittikin, kun mahdollisuuksia oli vain yksi.

Noh, onneks me muut saatiin sitten massia ja kirjoja! Haha.

kao kao
Kao Kao

Meillä ei edes jaettu noita! Tää on selkeesti joku eteläsuomalainen juttu.. Mut kiva se on! 

Laura T.
Missä olet Laura?

Tämä oli suuri yllätys. En ollut uskoa kun kuulin että joissain kouluissa ei moisia jaettu - mikä vääryys!

kao kao
Kao Kao

Noo, en usko että tällainen pieni menninkäinen olisi sellaista saanut, vaikka olisi jaettukin ;) Mut sellainen perinne olisi ollut kiva!

Laura T.
Missä olet Laura?

Pyh ja pah. Sen mitä blogipersoonaasi olen oppinut tuntemaan, sää olet hymyihminen ehdottomasti!

Torey
Näissä neliöissä

Mieheni on aikoinaan samanmoisen patsaan saanut. Tuolla se koristaa makkarin kirjahyllyä! :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Jes, hyvin valittu Torey!

Torey
Näissä neliöissä

Ja hyllyssä siis patsas, en mä miestä sinne oo pistäny. :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos tarkennuksesta!

Torey
Näissä neliöissä

Luin vaan oman kommenttini uusiksi ja alko itseä naurattaa lausemuodot. :D

Kaimasi Tampereelta (Ei varmistettu)

Voi että, teit sen taas. Kosketit, kiteytit ja teit viiltävän hyviä havaintoja ihmisyydestä. Juuri näistä syistä rakastan blogiasi.

Mun nimi on myös Laura, oon tamperelainen ja masennusdiagnoosin saanut. Hurjaa! Melkein naurattaa, miten paljon meillä tuntuu olevan yhteistä. Ja nyt vielä kirjoitat tälläisestä aiheesta, EN KESTÄ.

Oon nimittäin itse saanut aikoinani hymypatsaan, olihan se silloin ihan mukava tunnustus, mutta muutenkin ujona tyyppinä ajattelin kaltaisteni kilttien seinäruusujen saavan sen automaattisesti joka tapauksessa. Ja sitähän mä olen, kiltti. Vähän liiankin kanssa. Tietäisitpä vaan miten paljon oon viime aikoina paininut tän asian kanssa ja miettinyt, pitäisikö mun olla enemmän kusipää. Ehkä menestyisin silloin helpommin ja elämä ei olis niin helvetin vaikeaa, kun koko ajan pitää miettiä mitähän toi ja toi nyt kelaa jos sanon asioista oikean mielipiteeni. Jokuhan voi pahoittaa vaikka mielensä! Veikkaan, että valtaosa syistä jotka on johtanut mun masennukseen johtuu juurikin tästä jäätävästä miellyttämisentarpeesta.

Kiitos siis ihan mielettömästi tästä tekstistä, tää ei olisi voinut parempaan saumaan osua. Sain jälleen muistutuksen siitä, että kiltteys ei ole kirosana, vaan voimavara, josta kannattaa pitää kiinni. Monet on koettaneet toitottaa tätä mulle aiemminkin, mutta näemmä kiltteyden merkitystä ei voi korostaa liikaa. Taidankin hakea hymypatsaani porukoiden luota omaan hyllyyni, jotta tää asia on helpompi muistaa :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvä kaimaseni, arvon Laura. Kiltteys ei ole heikkoutta - sitä pitää vain oppia arvostamaan itse. Siinä piilee salaisuus, uskon. Tästä kirjoitan vielä joskus enemmänkin.

Sulle on varmaan jo tätä vilauteltukin, mutta suosittelen lukemaan erityisherkkyydestä. Se on helpottanut monia kiltteytensä kanssa kamppailevia tajuamaan että se on ennen kaikkea voimavara josta voi ammentaa. Meitä on monia.

Hae patsaasi ja ole ylpeä siitä kuka olet. Koska kukaan muu ei voi olla sinä. Kiitos sanoistasi, mahtavaa että olet täällä.

SannaAnn (Ei varmistettu)

Tuohan on hauskaa. Sait oman hymypojan ja lisäksi sillä on salainen tarina:) Mun kouluaikoina ei patsaita jaettu, joten olin iloinen kun tyttöjeni alakouluaikana sitä jaettiin. Koulun kevätjuhlissa oli niin kiva katsoa sitä vilpitöntä onnea, kun patsaat ojennettiin hymytytöille ja-pojille.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep: todella kiinnostaisi tutustua tyyppiin kenelle patsas alunperin on kuulunut! Perinne on kyllä ihan ykkönen ja aion liputtaa sen puolesta nyt ja aina!

IlonaSV
Saattaen vaihdettava

Aloin tämän postauksen jälkeen miettiä omaa hymytyttöpatsastani ja sitä, kuinka sen saaminen ei tuntunut niin kovin erityiseltä aikoinaan. Ehkä joku muu olisi ansainnut sen mun sijaan... Onkohan hymypatsas yksi niistä asioista, joiden himoitseminen perustuu vain siihen, ettei niitä voi saada kuka tahansa? Paitsi että näköjään voikin, jos käy noin hyvä tuuri kuin sinulla! :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Heei, olipa kiva kirjoitus! Ja wau: hymypatsaspariskunta. Itse en usko että patsaan himoitseminen perustuu siihen että se on niin harvinainen. Muistan omalla kohdallani parhaiten ne tunnustukset joissa palaute on koskenut suoraan minua - ei pelkästään tekemisiäni tai saavutuksiani. Siksi patsas on niin supercool. Ole ylpeä!

H_ (Ei varmistettu)

Voi että. Ihana postaus. Itse sain aikoinaan kaksi hymytyttöpatsasta. Ekalla kerralla oli niin iloinen, itkin melkein onnesta. Toisella kerralla olin lähinnä hämmentynyt, MINÄKÖ?

Laura T.
Missä olet Laura?

Ihanaa H_, kiitos! Jaksan edelleen ihmetellä, miten ihmeessä joku voi pokata kaksi kappaletta, huh. Hienoa!

medde
Medde xoxo

Voi vitsi mikä löytö!

Meidän koulussa ei ollenkaan jaettu hymypatsaita ja luulinkin pitkään, että hymypatsaat on jokin muinaisjäännös mitä on jaettu sillon meidän vanhempien kouluaikoina :) Käsitys tais muuttua vasta sitten, kun tapasin mun nykyisen miehen, jolla kyseinen patsas siis hyllystä löytyi. Huvittavinta tässä ehkä on se, että ollaan ala-asteet käyty samassa kaupungissa, koulujen välillä matkaa vain reilu kilometri ja meillä on ikäeroakin vain vuosi eikä vuosikymmen, joten todella koulukohtaista näyttäisi olevan näiden pystien jakaminen.

Vaikkei hymytyttöpatsasta siis olekaan, niin voin aina ihastella yhtä mun ala-asteen todistusta, johon opettaja on erikseen kirjottanut, kuinka mun hymy saa joka päivä opettajankin hyvälle mielelle ja miten autan toisia aina kun huomaan avun tarpeen, joten se olkoon sitten mun hymytyttötodistus :D

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Oooh, hymytyttötodistus on kova. (Ja sen voi skannata vaikka CV:hen!)

Jotenkin ihan outoa kyllä; tuo jakoperiaate on ihan sekava. Joillekin jaetaan harva se vuosi, jotkut jää vallan ilman! Pöh.

 

Omppunen (Ei varmistettu)

Meilläkään ei patsasta voinut saada kuin yhden kerran... ja sitten kun meikäläinen tuli valituksi, niin sinä vuonna patsaan tilalla jaettiinkin LUSIKKA!
Juu ei ollut kivaa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Luin tämän kommentin kadulla ja repesin ihan järkyttävään hirnuntaan. Huh, lusikka. Kiitos. Ja anteeksi.

Sanph
Sanph

Muakin harmittaa ihan vietävästi, etten hymytyttöpatsasta pokannut aikoinani. Olen aiemmin ajatellut, että on ihan höpsöä harmitella tämän asian perään. Silti tasaisen epätasaisin väliajoin hymypatsaat tulevat esille eri asiayhteyksissä, eri ihmisten seurassa. Ja olen yllättynyt kuinka suuria tunteita nuo patsaat ihmisissä herättävät.

Kakkosluokalla minä ja eräs toinen tyttö saimme luokkakavereilta yhtä paljon hymytyttöääniä. Opettaja sitten valitsi meistä tämän toisen tytön, hiljaisen ja vähän ujon. Itse olen aina ollut se papupata ja nauraa räkättänyt (ärsyttävän) kovaäänisesti. Myöhempinä vuosina tämä samainen tyttö sai uudemman kerran patsaan. Edelleen korpeaa. Vaikka kutosella sainkin rahastipendin, joka oli monin verroin rahallisesti arvokkaampi kuin patsas, ei se korvannut kakkosluokan pettymystä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Eikä! Ihan varmana ottaa pannuun. En kyllä ihan tajua tuota, että joku saa saman patsaan kahdesti.

e. (Ei varmistettu)

Jossain vanhempieni komerossa lienee hymytyttö-patsas jonka sain kuudennella luokalla. En pitänyt patsaastani suuremmin meteliä, sillä en oikein kokenut kyseistä tunnustusta ansainneni - menestyin koulussa, mutten muista olleeni mitenkään erityisen hymyileväinen tai sosiaalinen vaan oikeastaan aika ujo. Olin ehtinyt unohtaa koko patsasperinteen olemassaolon,kunnes pari kuukautta, kunnes minulle hiljattain selvisi että pari kuukautta sitten elämäni vallan ylösalaisin keikauttanut ihminen on myös aikanaan saanut kyseisen patsaan. Aion pitää kynsin hampain kyseisestä tyypistä kiinni - en toki vain patsaan takia, vaan siksi että hän on ihan oikean elämän hymypoika :).

e. (Ei varmistettu)

Jossain vanhempieni komerossa lienee hymytyttö-patsas jonka sain kuudennella luokalla. En pitänyt patsaastani suuremmin meteliä, sillä en oikein kokenut kyseistä tunnustusta ansainneni - menestyin koulussa, mutten muista olleeni mitenkään erityisen hymyileväinen tai sosiaalinen vaan oikeastaan aika ujo. Olin ehtinyt unohtaa koko patsasperinteen olemassaolon,kunnes pari kuukautta, kunnes minulle hiljattain selvisi että pari kuukautta sitten elämäni vallan ylösalaisin keikauttanut ihminen on myös aikanaan saanut kyseisen patsaan. Aion pitää kynsin hampain kyseisestä tyypistä kiinni - en toki vain patsaan takia, vaan siksi että hän on ihan oikean elämän hymypoika :).

Laura T.
Missä olet Laura?

Oi vau e.! Taas yksi hymypariskunta lisää, jes! Voin jo kuvitella patsaanne yhdessä takanreunalla. Pitäkää toisistanne kiinni!

Kommentoi