Jää vielä hetkeksi

Missä olet Laura?

 

 

Menneenä vuonna oli vähän liikaa kaikkea. Menoa. Juhlia joiden vieraslista on hulppea mutta tunnelma mitäänsanomaton, töitä joista ei makseta tehtyjen tuntien mukaan, tilaisuuksia joiden pointti jää lopulta pimeän peittoon. Pitkin syksyä ja talvea rintalastan alla tuntui ahdistava tykytys, joka ei kuitenkaan saanut mitään tarkkaa muotoa, oli vain. Aivoissa tempoi kuukausikaupalla epämääräinen, sekuntikellomainen pakon tunne. Kaikkea pitäis ja mitään ei ehdi.

Ei ollut aikaa. Olin koko ajan menossa, mutten matkalla minnekään. Bussissa aloin toivoa ettei kukaan istuisi viereen tai ainakaan alkaisi juttelemaan, kun kerrankin sai olla itsekseen ja hiljaa. Eikä kukaan istunut.

Jossain vaiheessa tajusin, että olin alkanut karsia elämästäni juuri niitä asioita, joista aikaisemmin onneni rakensin. Vaihdoin kävelemisen bussiin (nopeampaa), lounastreffit pikaiseen nuudelisettiin oman työpöydän ääressä (tehokkaampaa) ja yöhön venyneet keskustelut pidempiin yöuniin (fiksumpaa). Minimoin satunnaisten kohtaamisten mahdollisuudet, enkä lopulta kohdannut yhtään ketään.

 

Olin kaikessa kiireessäni onneton.

 

 

Viime viikolla istahdin bussiin ja otin pitkästä aikaa kuulokkeet pois päästä. Kuuntelin vaihtokuskia odottavan bussin rauhallista puheensorinaa, ikkunan takana lipuvien taksien tasaista hyrinää ja keskuskadun varren puissa raivokkaasti sirkuttavia pikkulintuja. Bussikuski lopetti vuoronsa, tuli ulos paikaltaan ja kajautti lähtiessään kaikille hyviä loppupäiviä. Vastausten kaanon täytti äänimaiseman hetkeksi, kunnes se taas rauhottui ja palasi omaan keskiviikkomaiseen rytmiinsä.

Käytävän toisella puolella istunut vanhempi nainen alkoi jutella. Kertoi jääneensä yksin kolmekymmentä vuotta sitten. Puhuimme tanssimisesta (''Kun siinä yhdistyy kosketus ja toisen kohtaaminen.'') ja sivusimme rakkauttakin. Kun jäin pois kyydistä, olin tyyneyttä täynnä. Hyppäsin loskalammikoiden yli ja tajusin kuunnelleeni omia ajatuksiani aivan liian kauan.

 

Viisaus piilee ihmisissä, ei asioissa. Jos rakentaa elämänsä liian täyteen, ei sinne lopulta mahdu muita. Ehkä ystävät ja perhe, muttei tutun tutut tai varsinkaan tuntemattomat. Jos tilkitsee jokaisen sattumankokoisen aukon työllä ja turhalla täytymisellä, alkaa pian itsekin uskoa että oma elämä on käärepaperia vaille valmis.

Hetki sitten keskustellessani ystävieni kanssa elämän tärkeistä asioista, tulimme porukalla siihen tulokseen, että yliopiston tärkein ja paras anti piilee ihan muualla kuin luentosaleissa. Olen oppinut elämästä (ja omasta alastani) paljon enemmän pahan kahvin ja muovitarjotinten ääressä, kuin yhdelläkään luentosarjalla. Kolmituntisiksi venyneet lounaat saattavat näyttää ulospäin vain laiskojen akateemikkojen vastuunpaikoilulta (mitä ne usein tosin ovatkin), mutta seitsemän vuoden aikana olen saanut tärkeimmät oppituntini juuri uunimakkaran tai kuponkikahvin kera tarjoiltuina - en kirjojen sivuilta tai liitetiedostoista.

 

 

 

Eilen eksyin R/H:n Hallituskadun pop-up -liikkeeseen puolivahingossa, ja kahta kahvikupillista (ja tuntia) myöhemmin olin puhunut niin sukista, Jared Letosta, kalsareista kuin eroamisestakin. Ties koska viimeksi olen nauranut niin paljon - terveisiä vaan R/H:n tytöille.

Tänään minun oli määrä matkustaa Helsinkiin. Syödä jälleen kerran hienosti, seisoa ryhdissä ja ajaa kainalot (ei tosin tuossa järjestyksessä). Nähdä tuttuja ja tutustua tuntemattomiin, juoda ilmaisia coctaileja ja nauraa porukan mukana. Vaihtaa kuulumisia ja kehua sivulauseessa kenkiä ja uusinta artikkelia. Jossain vaiheessa eilistä päivää sama vanha tykyttävä tunne alkoi pamppailla takaraivossa. Viivyttelin junalippujen ostamista - ja jätin lopulta ne ostamatta.

Peruin menemiseni. Ei tänään, ei nyt. Sametin sijaan vedän päälle farkut ja menen syömään kasviskeittoa kahdella eurolla. Juhlat eivät juhlimalla tästä maailmasta lopu.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu) http://islakahdenkesken.blogspot.fi/

Balmuir-huivi, onko helppokäyttöinen vai onko materiaali kuinka arka?

-Isla

http://islakahdenkesken.blogspot.fi/

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi Isla! On todella helppokäyttöinen - viime vuoden ehdottomasti paras hankinta. Olen käyttänyt koko talven eikä ole mennyt miksikään.

Anumaaria78
Mis(s)Fit

Kaunis huivi, mutta tämä kirjoitus oli niin paljon enemmän. Kiitos. <3 

Laura T.
Missä olet Laura?

Heh, kiitos. Sydän.

Pax
Liikehdintää

Onnellisuus ei ole helppo laji. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Ei oo ei.

Kiva kuulla susta Pax!

Helmi K
sivulauseita

Mutta älä kuitenkaan ota liian iisisti, silloin susta voi tulla laiska ja lihava ja siihen se elämä sitten loppuukin ;)

Laura T.
Missä olet Laura?

Yritän olla ottamatta. Ei oo sekään helppoo.

Mia K.
Voi taivas

Juuri eilen sain ajatuspätkästäni kiinni ja ihastelin Ihmisiä! Heissä oleva viisaus on ihmeellistä. Kuhan se saa tulla esiin! 

Ja. Juuri niin! Noita "tyhjänkolon täytteenä tarjottavia pileitä" on liikaa. Ja; miksi? En tiedä. Mutten jaksa niitä ♡

Laura T.
Missä olet Laura?

Kyllä. Tilaa pitää olla, muuten mitään ihmeellistä ei pääse syntymään.

Kiitos opiskelijan synninpäästöstä!

t. Kaima (uuden nimimerkin takaa)

Laura T.
Missä olet Laura?

Ole hyvä!

Ps. Ihana kuulla susta!

tiia_

Allekirjoitan tämän. Oon tätä aihetta kovasti pohtinut, koska teen korkeakoulutettuna ihmisenä ns. paskaduunia (ei oma määritelmäni, vaan yhteiskunnan), josta kuitenkin pidän enemmän kuin mistään muusta tähän astisella työuralla tekemästäni työstä. Juurikin jokunen päivä sitten mietiskelin, että loppujen lopuksi koulutus opettaa hyvästä elämästä, valintojen tekemisestä ja ihmisenä olemisesta hyvin vähän, vaikka toki muita tärkeitä asioita ja taitoja tarttuu mukaan. Muut ihmiset opettavat elämästä kaikista eniten, ja se, että itse kuuntelee, näkee, tuntee ja puhuu. 

Ihana Laura! <3

(Sivuhuomautus: yritin kommentoida tähän kännykällä jo eilen, mutta jostain syystä ei mennyt läpi vaikka yritin monta kertaa. Sama juttu on käynyt aiemminkin, herjaa vain kopioimaan kommentin ja lataamaan sivun uudelleen. Onkohan kellään muulla ongelmia kännykkäkommentoinnin kanssa?) 

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri näin. Tekemällä oppii. Lukemallakin joo, tietynlaisia asioita. Ehkä tästä syystä olen tuntenut itseni vähän ulkioksi yliopistomaailmassa.

Käyn muuten tasaisin väliajoin kurkkimassa mitä uuteen elämäänne kuuluu. Kiinnostaa kovasti tuo suunnanvaihdos ja hyppy ihanaan tyhjyyteen. Onneksi uskalsit, kuulostaa ihan oikealta ratkaisulta.

Laitan viestiä eteenpäin tuosta kommentointijutusta, kiitos kun kerroit!

Pau
P.S C'est moi!

Kirjoitus kolahti. 

Mulla on tapana pakoilla ihmisiä ja kohtaamisia. Jotenkin onnistun järjestämään päivät ja viikot niin täyteen kaikkea, että tuntuu että aika loppuu kesken. Toisaalta näen ihmisiä työssäni kokoajan, sekä harrastuksessa, tanssissa. Ehkä sen takia kaipaankin sitten näiden ulkopuolella sitä omaa aikaa, ettei tarvitse jutella kenenkään kanssa.

Ja ystäviäkin pitäisi ehtiä nähdä enemmän. Ystävien näkemisen jälkeen on aina hyvä olo, energinen ja rauhallinen. Tyytyväinen.

Toisaalta välillä tulee juuri tuo olo, että tajuaa että nyt ne silmät auki. Tajuaa, että on vaan kahlannut eteenpäin kauheaa vauhtia eikä katsonut ympärilleen. Yritän joskus muistaa havannoida, katsella ja kuunnella. Herätä hetkeksi ja avata silmät. Ettei kaikki mene ihan kiireisessä sumussa. Sitten löytyykin aarteita. Juuri tuollaiset bussikeskustelut, tuntemattomien tarinat, tuntemattomien hymyt, ystävällisyys, kaunis aamutaivas, puiden jännät, paljaat oksat taivasta vasten, hassut pienet asiat tai kauniit sellaiset ympäristössä. 

Nämä havainnot ovat aina itselleni todella tärkeitä. Vaikka välillä kiireessä unohtaa katsoa ympärilleen, se on hyvä että sen muistaa kuitenkin aina silloin tällöin, eikä unohda mitä kaikkea siellä ympärillä onkaan :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin tuttua, niin tuttua.

Jos takana on työpäivä, jossa on kahdeksan tuntia putkeen ollut ihmisten kanssa tekemisissä, meikä on ainakin ihan kuitti. Sille ei voi mitään, mutta sosiaalisuutta ei riitä ainakaan allekirjoittaneella rajattomasti. On säädeltävä.

Pieniin hetkiin kiinni. Niissä se taika piilee.

Kiitos Pau.

 

Elina U.
Lentoaskeleita

Oi kolmen tunnin opiskelijalounaat, parasta! <3 Niin viisas ja ihana kirjoitus taas sinulta. Täällä etelässä nautin ehkä eniten juuri siitä, kun joka päivä tulee juteltua ties mitä ihan tuntemattomien kanssa. Tällä viikolla olen saanut mm. kasvatusneuvoja parannuksen tehneeltä keski-ikäiseltä entiseltä gangstalta, jutellut ihastuttavan vanhan rouvan kanssa tunnin verran pohjoismaista ja niiden kesästä ja kuullut huikeita juttuja hänen nuoruuden reissuistaan ja saanut tietää kaiken vihannesmyyjän kesälomatraditioista, yksityiskohtia myöten. ;) 

Laura T.
Missä olet Laura?

Oo, kuulostaa ihanalta! Tapaamiset ihmisten kanssa, joita ei ehkä enää koskaan kohtaa. Se on hienoa, siinä on sellainen vapauden elementti.

Kiitos Elina, pus!

Kaisa H.

Ihana Laura, terkut takaisin! Oli ihana kohdata. Oon hymyillyt tolle parituntiselle vieläkin! 

Laura T.
Missä olet Laura?

Oli ihan parasta, kiitos! Pus!

Nurkkaruusu (Ei varmistettu)

Voi Laura, sun kirjoitukset on aivan ihanaa unettoman yön pikkuruisen mummonkokoisesta kolosta sisälle menevää rauhoittavaa "huumetta". Nyt voi koittaa saada hyvällä mielellä uudelleen unen päästä kiinni. Ihana kun olet olemassa juuri sellaisena kuin olet.

Laura T.
Missä olet Laura?

Sinä ihana. Kiitos. Samoin.

Kommentoi