''Jaksaa tehdä ruokansa itse''

Ladataan...
Missä olet Laura?

Näihin aikoihin kaksi vuotta sitten en jaksanut elää. Enkä kuolla. Eläminen, kuoleminen ja mandariinien syöminen olivat kaikki samalla kalkkiviivalla elämäni portaikossa, kaikki yhtä yhdentekeviä. Hengitin vain koska en jaksanut pidättää.

Minä en osannut pukea sitä sanoiksi. Sitä raskaana vellonutta tyhjyyttä joka litisi vatsalaukussa ja korvien välissä päivästä toiseen. Oli kuin minun ja maailman välille olisi vaivihkaa kiristetty kelmu - en tuntenut mitään vaikka yritin. Taivas oli taivas, koira oli koira, olevainen oli olevaista ja olematon olematonta. Minulla sen sijaan ei ollut enää mitään tekemistä minkään kanssa.

Minähän olin terve tyttö. Jalkapalloilija. Kasin keskiarvo, kolmeysin jalka, sopivan sotkuinen huone ja herkuille perso luonne. Olin keskikäyrillä kulkija - en mikään ääripäistä elävä itseni kieltäjä.

Maailmassa ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin joiden nimiä en osannut kirjoittaa, äidit imivät pilleillä juomavettä ruskeista lammikoista ja lapset synnyttivät lapsia.

Eihän minulla ollut mitään hätää.

Ensimmäiset kuukaudet vakuuttelin kaikille että diagnoosissa on varmaan tullut nyt jokin virhe. Vaikea masennus, joopa joo. Tarvitsee terapiaa. Mistä minä siellä puhuisin? Siitäkö kuinka tukehdun omaan tarpeettomuuteeni maailmassa jossa minulla on jo kaikkea? Kun palasin töihin parin viikon sairaslomalta, kollegat luulivat että kyse oli selästäni. En korjannut. En jaksanut.

 

 

 

Minulta on kysytty enkö ole huolissani siitä millaisen kuvan itsestäni annan kirjoittaessani masennuksestani tuhansille ihmisille. Vastaukseni on: ei. Enemmän minua huolestuttaa se, että minulta vilpittömästi kysytään tällaista. Olen ollut kuumeen ja ripulin takia enemmän poissa työelämästä kuin yhdenkään huonon aamun tai tykytyksestä kipeän yön vuoksi.

On kuin pelkäisimme että myöntämällä ongelman laajuuden, se alkaisi levitä. Tarttuisi hengitysilman mukana kitalakeen, imeytyisi verenkiertoon ja sitten yks kaks parin viikon aikana kaikki havahtuisivat elämänsä merkityksettömyyteen. Kuka työt sitten tekisi? Kun on nää flunssaepidemiatkin. Kuin puoliääneen käytyjä keskusteluja varjostaisi pelko siitä, että tunnustamalla asian todellisen arkisuuden, antaisimme sille näkymätöntä valtaa - arkista palstatilaa yltäkylläisyydessä missä sille ei ole sopivaa paikkaa.

Tai sitten emme vain tiedä. Minäkään en tiennyt.

Lähivuosina käytyjen keskustelujen myötä olen tullut tylsän turvalliseen johtopäätökseen. Mielenterveysongelmat ovat tämän kansan diabetes. Tai migreeni. Lähes jokaisella prakaa jossain vaiheessa elämää; joku selviytyy parin kuukauden syväsukelluksella, kun joku taas ui käsipohjaa koko aikuisikänsä.

Masennus tiputti minusta vaihdelaatikon keskelle joulukuista pakkasyötä. Heräsin yöllä paniikkikohtaukseen, ja siitä seuraavina aamuina turtaan tunnottomuuteen. Ja kun ei vuoteen tunne yhtään mitään, tajuaa mikä merkitys on niillä hetkillä kun jokin ihastuttaa, vituttaa tai edes pikkuisen pelottaa. Kun elää vailla välitystä, toivoisi pääsevänsä siihen aikaan jolloin asioilla oli merkitystä - hetkiin joina ei ollut ihan sama nousiko liikennevaloissa seisovasta autosta klovni ilmapallojen vai rynnäkkökiväärin kanssa.

 

 

 

Maailman terveysjärjestön (WHO) tutkimuksissa masennuksen on ennustettu nousevan maailmanlaajuisesti merkittävimmäksi, toimintakyvyttömyyttä aiheuttavaksi sairaudeksi vuoteen 2030 mennessä. (Lähde.)

Siitä kannattaa siis puhua. Edes yhdelle. Tai kolmelle. Tai tuhansille.

 

Ps. Ja niin. Otsikko on suora lainaus omasta epikriisistäni, vuosi hoidon aloittamisesta.

 

 

Laura

 

 

 

 

Share

Kommentit

maitokahvi
Päivän ajatus

Kiitos tästä, ihana sinä <3 Tosi kaunis ja koskettava teksti niin tärkeästä aiheesta. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että joidenkin mielestä masennuksesta ei pitäisi puhua julkisesti - tottakai pitää. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sulle!

Ehkä kyse ei olekaan siitä etteikö asiasta pitäisi puhua julkisesti. Yleisellä tasolla liikkuminen on turvallista, mutta kun puhe siirtyy yksityiseen (tässä tapauksessa kirjoittajaan), leimanpelko kasvaa. Jotenkin näin sen täytyy olla.

maitokahvi
Päivän ajatus

Niinpä. Sori; ymmärsin kyllä pointin tekstistä, mutta ilmaisin ajatukseni sekavasti! Joka tapauksessa tosi hieno teksti <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Ihana että ilmaisit. Pus!

Ja universumi nauraa

Wow, kiitos tästä <3

Vaikket ehkä silloin joskus osannut pukea sanoiksi, niin nyt osasit. Siis siten kuin minä olen tuntenut. Ja joskus vieläkin ajoittain. Vaikkei edes varsinaista masennusta ole diagnosoitu. Ihan vain sitä tavallista (?)  ajoittaista syväsukellusta.

Laura T.
Missä olet Laura?

Oh, olipa kauniisti sanottu. Kiitos Kaptah.

Nyt pystyn - silloin se oli mahdotonta. Sanotaan että ahdistukset kannattaa kirjoittaa paperille, mutta itse tarvitsen paljon paljon etäisyyttä asioihin ennen kuin pystyn kirjoittamaan niistä sanaakaan.

Tärkeintä on hengittää. Unohtaa se onko huominen helpompi, ja keskittyä kellumaan.

yksiplusnolla
yksiplusnolla

Kas, samantyyppisillä keloilla. Itse pohdiskelin että mistä sitä apua löytää jos tuntee tarvitsevansa. Mistä sinä päädyit hakemaan apua ja minkä/ kenen herättämänä?

yksiplusnolla
yksiplusnolla

Ja ai niin vielä: kiitos kun olit rohkea ja kirjoitit tästä. Jokainen kirjoitus tarkoittaa että mielen ongelmat tulee vähän näkyvämmäksi ja siten ehkä toivottavasti vähän vähemmän stigmatisoivaksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos.

Itse tajusin hakea heti apua kun huomasin olevani ihan eri tyyppi. Hakeuduin opiskelijaterveydenhuollon pakeille hetimiten, ja soitin perään muutaman päivän päästä kun tilanne paheni. Pääsin lopulta akuuttiajalla sisään viikko ensimmäisestä soitosta ja siitä suoraan hoitoputkeen. Olen ollut todella tyytyväinen, vaikka alku opetti että pitää itse olla todella päättäväinen halutessaan hoitoa  ja masentuneena se ei ole mikään helpoin nakki kun mikään ei kiinnosta.

Ilana

Iso halaus sinne! Koska, no kyllä sä varmaan tiedät.

Haluaisin sanoa tuosta masennuksesta ja työnteosta, että itse olisin luultavasti sinnitellyt vielä pidempään, jos mulla olisi ollut töitä. Jälkeenpäin katsottuna menin eteenpäin useamman kuukauden ihan vain sen voimalla, että oli menossa isompia projekteja. Oma katkeamispiste sattuikin joulun jälkeiseen kuivaan kauteen, jolloin duuneja ei tippunut miltään suunnalta ja tunsin itseni täysin hyödyttömäksi. (Määrittelen omaa arvoani aivan liikaa työn kautta, vaikka toisia en arvotakaan heidän työnsä/työttömyytensä kautta.) Tämä siis vain huomiona, jos ajatellaan, että masennuksesta kertominen antaa ihmiselle työkyvyttömän leiman, oli parantunut tai ei.

Laura T.
Missä olet Laura?

Mää tiedän, pus.

Olen kuullut samanlaisia tarinoita siitä, että pinnan alla väreillyt masennus on lopulta purskahtanut pintaan vasta kun muu elämä on antanut myöden. On totta ja todennäköistäkin että työkyky laskee (tai katoaa kokonaan) ainakin hetkellisesti, mutta jotain kertoo myös se kuinka paljon meillä esimerkiksi Suomessa on masentuneita ihan kokoaikaisina työelämässä.

Jos masennukselle ei anna kasvoja, siihen suhtaudutaan yhtä epäluuloisesti kuin mihin tahansa mitä emme tunne.

Halaus. Ihanaa että kommentoit.

Ilana

Juu, tottahan se vaikuttaa työkykyyn, mutta toisaalta duuni voi myös olla syy nousta aamulla sängystä. Mä tykkään työstäni tosi paljon ja koen olevani siinä hyvä, ja senkin takia vaikuttaa aika kovasti mielialaan, jos töitä ei ole tarjolla.

Laura T.
Missä olet Laura?

Totta, täysin totta. Ja vaikka se duuni ei olisikaan se unelmien duuni, se saattaa todella olla se ainoa syy miksi nousta. Allekirjoitan tämän täysin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihana teksti Laura, ja just tällä hetkellä itselleni helpotusta tuova ja tarpeellinen. Oot paras!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos, sää olet ihana! Soittaa saa ja tekstata (poistin WhatsAppin, pitkä juttu.) Pus!

Pax
Liikehdintää

Iso sydän! On ihanaa, että kerrot huonoista hetkistä ja sitten vielä parempaa se, ettet ole jäänyt sinne vaan olet onnistunut ponnistelemaan pinnalle. Se tuo toivoa!

Laura T.
Missä olet Laura?

Lupasin silloin kaksi vuotta sitten itselleni että mikäli tästä kuralätäköstä koskaan selviän, siitä myös kirjoitan. Sen mitä muistan.

Kiitos Pax!

Elsuuu (Ei varmistettu)

Tällaisia on lohdullista lukea, että ihmisillä, jotka näyttävät pärjäävän hyvin onkin joskus mennyt huonosti (jostain syystä on niin vaikea muistaa, että jokaisella on yleensä omat vaikeutensa ja mikään on harvoin sitä miltä näyttääkään). Lohdullista voisi olla myös kuulla, miten selvitään, mitä reittejä toipuminen voi edetä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri näin. Kaikilla on omat taakkansa, vaikka se ei päällepäin aina näkyisikään. Ja harvoin näkyy, näinkään raskas kantamus.

Hoitopolut eroavat kuulemani mukaan todella paljon toisistaan. Osa saa taistella kynsin hampain hoitoonpääsystä, osa pääsee sukkana sisään. Olen itse siitä onnekas, että sain hoitoa lähes välittömästi, kun vaan ensin osasin sitä topakasti vaatia.

marja8486

Tuttuja tunteita... tästä pitää puhua ja paljon. Tässä maassa elää esim. paljon kilttejä ylisuorittaja tyttöjä/naisia, jotka uupuvat ja masentuvat kaiken kuorman alle suorittaessaan täydellistä elämää ja toisten hyväksyntää. Toki masennukseen johtaa monet muutkin tiet, mutta em. on yksi vaihtoehto. Tarvitsemme tähän maailmaan paljon enemmän armollisuutta ja elämän mallia, jossa kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Usein riittää, että asiat ovat sinne päin ja elää oman näköistä elämäänsä. Riittää myös, että on oma itsensä, vaikkei se olisikaan muille mieluista. Kaikenlainen feikkaaminen ja toisten unelmien toteuttaminen uuvuttaa ja johtaa masennukseen.

Elämme myös maailmassa, jossa tänä päivänä silmiemme eteen tulee vauhdilla kuvaa ympäri maailmaa todella kurjista oloista. Joskus tietoisuus lisää tuskaa ja ahdistusta ja pahentaa omaa oloa. Itsekin uskoin kauan, että minulla ei ole oikeutta masennukseen, sillä elänhän hyvää ja yltäkylläistä elämää täällä Suomessa. Vasta lupa sairastaa ja olla heikko käynnistivät hitaan toipumisen. Masennus on vakava asia ja se voi pahimmillaan johtaa äärimmäisiin ratkaisuihin. Toivottavasti kukaan masennuksesta tietämätön ei lauo tästä aiheesta ymmärtämättömiä kommentteja, sillä kaikki meistä voi joskus sairastua masennukseen, eikä se silloin ole aina itsestä kiinni.

Voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville ja kiitos tärkeästä kirjoituksesta! 

Laura T.
Missä olet Laura?

Usein vähän sinne päin riittää enemmän kuin hyvin. Sitä esimerkkiä maailma kaipaa, niin minäkin uskon.

Todella hyvin kiteytetty, kiitos.

eeka (Ei varmistettu)

"Vasta lupa sairastaa ja olla heikko käynnistivät hitaan toipumisen." Pakko tarttua tähän, kun minun kokemus on ihan sama! Vasta kun olin niin väsynyt ja epätoivoinen, että päädyin osastolle lepäämään (ehkä normista tai ainakin yleisestä ajatusmaailmasta poiketen minä päädyin osastolle vaikka en ollut itsetuhoinen), annoin itselleni luvan olla heikko. Muutaman osastolla vietetyn yön jälkeen kuntoutumiseni lähti ihan eri tavalla etenemään.

Sohvi87 (Ei varmistettu)

Todella hyvin kommentoitu! Juuri tuolta minusta tuntuu. Tulee semmonen olo juurikin, että ei minulla ole oikeutta olla masentunut ja ahdistunut. Poden myös maailmantuskaa sodista ja nälänhädästä yms. Välillä tuntuu, että kannan koko maailman tuskaa harteillani. Olen yrittänyt opetella pois tästä maailmantustaksta, että en voi koko maapalloa ja ihmiskuntaa pelastaa. Yritän vain tehdä voitavani, mitä pieni ihminen voi tehdä esimerkiksi toimimalla aktiivisena eri järjestöissä.

Olen myös yrittänyt iskostaa itseeni, että kelpaan juuri tällaisena kuin minä olen. Minun ei tarvitse elää niin kuin muut vaan voin olla vain oma itseni. Minua ahdistavat suunnattomasti yhteiskunnan ja sosiaalisen paineen asettamat normit "hyvästä" elämästä: mies,kaksi lasta, koira ja omakotitalo, jne. En halua lapsia,olen allerginen elukoille ja omakotitaloon minulla ei tule koskaan olemaan varaa. Miehen kyllä haluaisin! :D Mitä enemmän yritän tavoitella normien mukaista elämää, sitä ahdistuneempi olen. Sitä haluaisi kuulua joukkoon, muttei kuitenkaan sovi joukkoon. Hankala selittää, but you get the point!

Kiitokset myös Lauralle hyvästä kirjoituksesta. I feel you!

Laura T.
Missä olet Laura?

Olipa herättelevä (ja tutulta tuntuva) kommentti, kiitos Sohvi!

ikkiam
LUOMA

Syräntähä!

ikkiam
LUOMA

Ja NIIN: "Jokainen masennuksen ja ahdistuneisuuden hoitoon sijoitettu dollari tuottaa neljä dollaria takaisin terveyden ja työkyvyn paranemisena".

Lähde.

Eli kyllä, puhutaan tästä ääneen!

Laura T.
Missä olet Laura?

Näin.

Kiitos tästä!

Toimitus
Toimitus

<3 <3 <3 ja vielä kerran <3.

Laura T.
Missä olet Laura?

Sydämiä Kulosaareen!

eeka (Ei varmistettu)

Kiitos tästä. Minäkin olin kaksi vuotta sitten pohjalla. Tunteettomaksi en mennyt, mutta se epätoivon tunne siitä, etten vaan pysty tähän elämään, mun rahkeet ja taidot ei vain riitä, oli kamala. Onneksi oli loistava opiskeluterveydenhoitaja ja sitä kautta pääsy vahvan ammattilaistuen piiriin. Nyt, kun elämä on jo kohtuullisen mukavaa eikä jokainen voimattomuuden tunne saa enää toivomaan, että kaikki vaan loppuis jotenkin, on noiden aikojen ja silloisen ajatusmaailman muisteleminen jotenkin pelottavaa. Tosin oon myös kiitollinen siitäkin kokemuksesta.

Mutta sitä olin sanomassa, että muiden kokemusten lukeminen auttaa ainakin minua hyväksymään itseni ja oman masennuskokemuksen. Että en olekaan mitenkään tavallista huonompi ihminen, kun olen joutunut hakemaan apua että pärjään normielmässä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kyllä: pelottavaa. Sitä se tavallaan on. Kun muistelee niitä aikoja, sitä yllättyy itsekin millaisessa mielenmaisemassa on pystynyt elämään. Se on vieras ja kirkkaan pimeä paikka.

Ihanaa kuulla että sinäkin sait apua. Kokemusten jakaminen tekee kaikesta tästä normaalimpaa, ei vie jokaista sairastunutta suoraan marginaaliin elämään.

Taina
Taina

Meinasin kirjoittaa kun tässä taannoin kysyit mielipiteitä mistä haluaisi blogistasi lukea, että itse aikanaan muistan ensimmäisen kerran lukeneeni kirjoituksiasi juurikin masennuksesta, jotain niistä aiemmista teksteistä, ja miettineeni että kuinka taitavasti osaatkaan sen pukea sanoiksi. Kauniisti, ja silti todenmukaisesti, romantisoimatta. Monessa kohtaa (ja nytkin tätä uutta tekstiä lukiessa taas) ajattelin että kyllä, juuri tältä mustakin tuntui (tai lähinnä just ei tuntunut miltään, heh). Siitä asti olen lukenut varmaan jokaisen tekstisi ja huomannut, että osaat pukea sanoiksi aika monta muutakin asiaa.

Kiitos Laura. Jotenkin täällä samaistun aika vahvasti kirjoituksiisi. Minä sain onneksi hoitoa ja voin nykyään ihan hyvin, jaksan välillä tehdä ruokani itse ja olen tosi iloinen, että sinäkin vaikutat voivan hyvin. Olet upea tyyppi <3 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Taina todella koskettavasta ja kauniista kommentista.

Helpottavaa on kirjoittaa nyt, kun kaikesta on jo aikaa. Ja yhtä helpottavaa kuulla että muutkin tietävät mistä puhuu, kulkevat omia polkujaan etiäpäin. Ja jos omalla kokemuksellaan voi auttaa edes yhtä suonsilmäkkeessä odottavaa, se on sen arvoista.

PSK
Insert Cool Phrase

Hui kun tää teksti jotenkin resonoi meikäläisessä, enkä osaa yhtään sanoa edes miksi. Ehkä tuolla omassa nupissa on liikaa karstaa ja kuonaa jotka tarttisi päästä ulos.

Laura T.
Missä olet Laura?

Huh, kiitos kauniista sanoistasi ja lempeää kevättä sinulle.

Nimimerkki M (Ei varmistettu)

Vuosi sitten olin seurustellut seitsemän vuotta, kun poikaystäväni jätti minut, lähti toiseen maahan ja lakkasi puhumasta minulle. Kulunut vuosi oli elämäni kamalin. Olin masentunut. Käydessäni loputtomasti tapahtunutta läpi ymmärsin, että olin ollut masentunut jo ennen eroa. Se, että suhde päättyi juuri kun olisin tarvinnut enemmän tukea teki olosta tukalamman ja minusta surullisemman. Puhuin psykiatriselle sairaanhoitajalle muistaakseni kuuteen otteeseen, mutta keskustelumme pyöri ainoastaan suhteen päättymisen ympärillä, vaikka yritin kertoa huonosta olostani jo ennen eroa. Nimenomaan yritin, en ollut tarpeeksi sinnikäs ajamaan omaa asiaani, koska halusin muutenkin luovuttaa. Kokemukseni ei ollut erityisen hyvä ja välillä tuntui, että hoitaja vähätteli ongelmiani. Kerran tämä kehotti sivulauseessa jopa pääsemään erosta yli ennemmin kuin myöhemmin, että ehtisin vielä tutustua johonkin mieheen ja hankkia perheen ennen kuin on myöhäistä.

Tässä sitä siis ollaan. Tavallaan erosta toipuneempana, työttömänä, työterveyden ulkopuolella ja avun tarpeessa vieläkin, kuitenkin. En oikeastaan tiedä mitä tekisin. Usko omiin kykyihin on olematon ja pelkään työhakemuksia ja -haastatteluja, koska en voi vakuuttaa tällä hetkellä edes itseäni siitä miksi olisin hyvä saati sitten parempi jossain kuin muut.

U (Ei varmistettu)

" En oikeastaan tiedä mitä tekisin. Usko omiin kykyihin on olematon ja pelkään työhakemuksia ja -haastatteluja, koska en voi vakuuttaa tällä hetkellä edes itseäni siitä miksi olisin hyvä saati sitten parempi jossain kuin muut."

Samoja tuntemuksia viime vuoden elo-syyskuulta. Työstä itse irtisanoutuneena ilman lääkärintodistusta, napsahti 3 kk karenssi. Kun kaikki säästötkin oli käytetty syyskuussa hakeuduin sosiaalitoimistoon hakemaan toimeentulotukea. Juttelin siellä sosiaalityöntekijän kanssa, joka kehotti hakeutumaan työkykyarvioon. Hän jopa soitti lääkärinajan minulle.
Tk-lääkäri totesi työkyvyttömäksi ja kirjoitti 3vk sairausloman - sainpahan edes sairaspäivärahaa. Kävin jatkamassa sairauslomaa vielä kahdesti ja pyysin lähetettä psykpolille. Lääkäri ei suostunut. Muutenkin meillä meni sukset ristiin lähes heti kättelyssä tämän lääkärin kanssa. Onneksi psyk.sairaanhoitaja kannusti hakeutumaan yksityiselle psykiatrille, kun kunnan puolesta sitä mahdollisuutta ei ollut.
Jälkeenpäin totean, että se oli parhaiten käytetty 200e. Sain lähetteen polille ja vihdoin myös tutkimukseen perustuvan diagnoosin sekä toimivan hoitosuhteen. Nyt käyn polilla 4 kertaa viikossa tunnin tai kaksi kerrallaan. Vointi on hyvä suhteessa syksyiseen ja sairauslomaa takana nyt 7 kuukautta.

Kannattaa ottaa yhteyttä mihin tahansa tahoon, joka tuntuu helpoimmalta. Vaatia hoitoa tai edes tutkimusta. Jos ei mitään muuta kannustinta löydy niin ainakin se, että sitten välttyy kirjottamasta niitä työhakemuksia eikä tarvitse ahdistuneena pohtia kuinka vakuuttaa työnantaja siitä, että minut pitäisi palkata työhön, jota en itse edes ehkä halua.

Apua on saatavilla, ja Sinä olet siihen kaikkeen oikeutettu. Sinulla on oikeus voida hyvin omassa kehossasi, eikä kukaan toinen voi määrittää miltä sen pitäisi näyttää tai tuntua. Kukaan muu ei joudu asumaan kehossasi ja ajatustesi kanssa, joten Sinulla on oikeus päättää mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei. Sinä olet kaiken avun sekä oman ja muiden vaivannäön arvoinen. Pidä kiinni siitä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos että jaoit kokemuksesi U. Ja loppusanat: timanttia. Juuri näin: jokainen ansaitsee apua.

Laura T.
Missä olet Laura?

Äh - tilanteesi kuulostaa todella kurjalta ja väärältä. Ja mikä pahinta: todella yleiseltä.

En oikein ymmärrä miten emme tartu tähän ongelmaan tiukemmin. Välillä tuntuu kuin koko hommaan suhtauduttaisiin vähän olkia kohautellen: ''No kyllähän me kaikki tiedetään että tää on tosi laaja ongelma mutta...''  Ja kyllä: rahat ovat tiukalla (ainahan ne), mutta niin kuin tässäkin kommenttilaatikossa on tullut ilmi, panostus maksaa itsensä takaisin.

Toivon sinulle sylikaupalla jaksamista, ja sitä ohutta toivoa joka päivien myötä alkaa kasvamaan. Minä lupaan sinulle.

 

iipi (Ei varmistettu) http://www.lily.fi/blogit/semmoinen-tavallinen-elama

Kiitos Laura, been there &lt;3

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos!

Syyspääsky (Ei varmistettu)

Kiitos koskettavasta tekstistäsi. En koskaan osannut oikein sanoittaa tunteitani sanoiksi, siksi tuntuu aivan uskomattomalta nähdä omia tunteitaan kirjoitettuna, sanoiksi muotoiltuna. Olisi ihanaa jos kirjoittaisit lisää aiheesta, ja omasta matkastasi masennuksen kanssa. Olen kovin kiitollinen, että löysin sattumalta tekstisi

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kauniista sanoistasi, ihanaa että löysit tänne.

Masennuksesta olenkin kirjoitellut jonkin verran, linkitän tähän muutaman jutun jahka linkitys alkaa toimia (nyt jökkii jostain syystä).

Laura T.
Missä olet Laura?

Noniin, nyt toimii.

Masennuksesta lisää täällä, täällä ja täällä.

Toivottavasti teksteistä on...jos ei nyt suoranaisesti iloa niin toivoa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Oon katsellut vakavaa masennusta hyvin läheltä koko nuoruuteni. Se oli raskasta jopa sivusta katsojalle, lähinnä ehkä siksi että ensimmäistä kertaa elämässä mulla ei yhtäkkiä ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä lähimmäinen käy läpi.

Nyt itse olen lopenuupunut. Muistan kyllä ajat kun tein joka päivä ruokaa ja harjasin hiukset aamuisin, mutta miksi en jaksa sitä nyt. Miten jaksoin silloin? Miksi en vain osaa ryhdistäytyä ja rueta hommiin.

Hain apua pari kuukautta sitten, mutta poljen paikoillani. 2 viikon välein käyn puhumassa tästä elämästäni, mutta en saa sanottua asioita joita pitäisi. En osaa luottaa. Koko elämäni kun olen tottunut pärjäämään ja olemaan reipas, on minkään muun ilmaiseminen äärettömän vaikeaa. Odotan että joku kysyisi kysymykset joita en edes tiennyt tarvitsevani.

Laura T.
Missä olet Laura?

Miksi en vain osaa ryhdistäytyä ja ruveta hommiin.

Tässä on juuri se ero masennuksen ja huonon fiiliksen välillä (viittaan nyt niihin keskustelupalstojen helmiin masennuksen ''asiantuntijoilta'' joiden mukaan pitää vain reipastua). Ero on siinä kun ei pysty, ei vaan yksinkertaisesti kykene tietämättä miksi.

Luota vain. Kukaan ei opi tuntemaan sinua jos et anna mahdollisuutta. Parasta on huomata kun oma hoitaja/terapeutti/psykologi oppii tunnistamaan ne hetket kun itse yrittää huijata/vähätellä tai väistää vaikeaa asiaa. Kun itse kertoo suoraan kuinka oudolta tuntuu, he oppivat kysymään oikeat kysymykset. Ajatustenlukijoita he eivät kuitenkaan ole, vaikka sitä salaa toivoisi. (Minäkin.) Kuorta ei voi kiillottaa aikaansa enempää, vaan on päästettävä suoraan sisään.

Jaksamista ja pehmeää valoa kevääseesi.

Anksa
Tuottaja-Anttila

En oikein osaa sanoa mitään sopivaa ja riittävän tärkeätä tähän hienoon teksiin, joten lähetän vaan tosi paljon sydämiä Atlantin toiselta puolelta. <3 <3 <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Mää lähetän sulle sinne kans! Kiitos ihana.

Anksa
Tuottaja-Anttila

Eri aihe, mutta kuitenkin tämä teksti inspiroi kirjoittamaan työnohjauksesta ja sen tärkeydestä. Että kiitos inspiraatiostakin Laura! <3

Pages

Kommentoi

Ladataan...