Kahden kaupungin loukussa

Missä olet Laura?

 

 

 

Joillakin ihmisillä on sisäänrakennettu tarve kulkea. Pakata laukut tasaisin väliajoin, nousta koneeseen ja laskeutua tuntemattomille kentille. Kuunnella terminaaleissa kuulutuksia, astua ulos ja kadota kivuttomasti tuntemattomien ihmisvirtojen keskelle. Leimata pahvisia lippuja, ladata muovisia matkakortteja, kivuta suurkaupunkien kerroksiin, joissa kukaan ei elä mutta kaikki kulkevat.

Rakastan kaupunkia jossa olen syntynyt ja elänyt lähes koko elämäni. Mutta muistan jo lapsesta asti tunteen joka minut valtasi, kun automme lähestyi Kainuun rajaa. Tänne minä kuulun. En sanonut sitä ääneen, sillä en pystynyt selittämään sitä mitenkään.

Vuosi vuodelta koen asian vahvemmin. Tunne hyökyy päälleni yhä useammin; sitä on lähes mahdotonta pukea sanoiksi. Olen elänyt elämäni yhdessä maan suurimmista lähiöistä, käynyt kouluni seitsemänsadan muun kanssa, ostanut avokadopastan ainekset yhdeltätoista illalla ja elänyt kaiken keskellä.

Silti lapsesta asti olen kaivannut kauemmas.

 

 

 

Muistan elävästi ne ääneen lausutut olettamukset joita aikuiset pohjoisen lomien päätteeksi hyväntahtoisesti esittivät. On varmasti jo ikävä kavereita ja omia pihoja, tekemistä ja eloa. Nyökyttelin vastaukseksi - todellisuudessa en kaivannut lainkaan takaisin. Muistan ajatelleeni että minussa on varmasti jotain perusteellisesti pielessä, kun potkulautojen, hyppisten ja pihamelskeen sijaan olisin halunnut vain jäädä soutuveneeseen. Oli hiljaista, kirkasvetisen järven pohjassa kivet olivat mudasta punertuneet. Taskussani oli valkoinen tamagotchi enkä kaivannut mitään.

Pidin ajatukset ominani; ajattelin että jonain päivänä opin kaipaamaan kaupunkia. En ole tähän päivään mennessä oppinut. Ja silti elän siellä.

Aina kun kaipuu yltyy liian kovaksi, aloitan defenssimantrani: ei siellä ole töitä (tai on: piha- ja lumitöitä, mutta ei sellaisia joista palkkaa maksettaisiin), pitäisi ostaa auto ja kaikki on kaukana. Tiet ovat huonot talvella, koulut lopetetaan, terveyspalveluita saa tiettyinä päivinä viikossa. Yksi poliisiauto partioi kahdensadan kilometrin säteellä.

Ja silti näissä kylissä asuu ihmisiä jotka ovat valinneet niin. Miksi minusta tuntuu että kuulun sellaiseen paikkaan jossa arki on automaattisesti monin verroin hankalampaa? Tunne on syvään juurtunut, kuin se olisi aina ollut siellä, rintalastan alla. Helvetin hankalaa.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Metsästä törähtää

Miksi minusta tuntuu että kuulun sellaiseen paikkaan jossa arki on automaattisesti monin verroin hankalampaa?

Koska pelkkä arjen helppous ei tee elämästä mielekästä. Sujuvuudessa pienikin häiriö tuntuu suurelta, mutta kun joutuu asennoitumaan siihen, että kaikki ei lutviudu aina ihan noin vain, niin samalla odotushorisontti lavenee, mieli rauhoittuu ja ihminen lopettaa vaatimasta itseltäänkin liikoja.

 

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Erittäin hyvin sanottu. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Nyt oli kyllä täydellisesti tiivistetty. Kiitos.

Tiinasilja (Ei varmistettu)

Voi kerro mulle mikä on tuo ihmeellinen paikka, josta olet ottanut kuvan? Haluan ensi kesänä seistä täsmälleen samalla paikalla!

katr (Ei varmistettu)

Lentuankosken möljä! Ihana paikka.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kuhmon Pajakkajoelta on tämä!

katr (Ei varmistettu)

Väärin siis veikkasin :D Lentuankoski näyttää just tolta mun muistoissa :)

Laura T.
Missä olet Laura?

No ei mennyt kauas arvauksesi!

Vierailija (Ei varmistettu)

Laura, tee se! Aikani emmittyäni paluumuutin takaisin kotipaikkakunnalleni Sotkamoon vuosi sitten. En kadu - rakastan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Sotkamo on niin kaunis. (Vaikka kuhmolaisena sanonkin.) Yksi hyvistä ystävistäni on alunperin Sotkamosta, ja olemme puolitosissamme puhuneet että jonain kauniina päivänä pakkaamme kimpsut ja kampsut ja muutamme ylös!

tiia_

Arjen helppous on suhteellinen käsite. Poliisilaitos voi olla sadan kilometrin päässä, mutta hammaslääkärin päivystysaika järjestyy samalle päivälle. Lähimpään kirjakauppaan on 60 km, mutta eläinlääkärille (joka tuntee kaikki neljä kissaasi nimeltä) voi soittaa 24/h vuorokaudessa. Kaupasta ei saa tankoparsaa, mutta sitä voi kysyä kassatädiltä, joka päättää, että tilataanpa pieni satsi seuraavaan hevilähetykseen. Ja jos rautakauppa on juuri mennyt kiinni, voi soittaa myymäläpäällikölle, joka jättää tarvitsemasi vasaran takaovelle roskiksen viereen. Käy siitä noutamassa ja tule maksamaan kun kauppa on seuraavan kerran auki. 

Sitä kai meinaan, että maalla asuminen arjen rutiinien näkökulmasta on minusta ihan tosi paljon helpompaa, kuin tänne muuttaessani ajattelin. Työpaikkatarjonta ei ehkä päätä huimaa, mutta yrittäjäksi voi ryhtyä, kunhan löytää sopivan markkinaraon, tai ainahan voi tehdä etänä mitä ihmeellisimpiä hommia... 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos, kiitos, kiitos tiia. Juuri tuota se on. Paljon muutakin toki, mutta kommentissasi tiivistyy moni tuttu asia mikä on pienille paikoille ominaista. Huuh.

Mia K.
Voi taivas

Sieluun kirjoitettu, ei huuhdoudu pois :)

Sen minkä sydän tietää jo ennakkoon, on aina ihme ♡ 

Nää sanat vain tuli sulle.. :)) ps. vaikka yritän välillä kirjoittaa muuta tähän, se ei onnistu. Hassuu. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi Mia, kiitos. Nämä sanat tuntuivat tosi hyviltä.

Mia K.
Voi taivas

;))

No kuule.. mä jäin kans miettiin tota hetkee, kun ne taas vaan pomppas sulle. Niin, ne on sun omat sanat sulle itelles ;) 

tätähän mä teen ns työkseni, mut välillä mun kautta tulee näinkin : D

Oot kyllä hieno tyyppi! 

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin olet sinäkin Mia!

Mia K.
Voi taivas

Oi :) *punastuu*! Kiitos.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Minä olin henkeen ja vereen kaupunkimuija. Lapsena vietin kyllä paljon aikaa maalla ja nautin siitä, mutta mitä aikuisemmaksi kasvoin, sitä enemmän olin sitä mieltä että kuulun sinne missä leffateatteri melkein näkyy kotiovelta. 

Noh, kuinkas kävikään? Syyskuussa tulee täyteen vuosi virallisena maalaisena, pehmeää laskua hiekkatien päähän siirtymiseen kyllä tehtiin jo parin vuoden ajan. Jos pitää rehellisesti sanoa, olenko katunut, niin en.

En oikeasti edes silloin, kun keskitalvella pimeässä peruutin auton pihatiellä penkkaan ja itku silmässä kaivoin lapiolla sitä sieltä pois. Tai kun vesiputket pamahtivat jäähän. Tai kun myrsky vei sähköt 32 tunniksi. 

Koska tuo mitä Persu tuossa kommentissaan sanoi, on vaan niin totta. Helppo elämä on ansa. Se houkuttaa, mutta ei lopulta tee ihmistä onnelliseksi. Mutta eihän elämä täällä pelkkää selviytymistaistelua ole, kyllä minä usein täälläkin itseni kermaperseeksi tunnen.

Ja onnentytöksi. Erityiseksi sellaiseksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Helppo elämä on ansa. Kiitos tästä, sait aikaan aivomyrskyn. (Ei ole eka kerta.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä tuo teksti siltä kuulostaa, että kannattaisi sun kokeilla! ainahan sieltä voi muuttaa pois, jos se ei sittenkään ollu sun juttu :)
itse kokeilin 1,5vuotta kaupungissa asumista, en sopuetunu, muutettiin takaisin pikkukuntaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Olet oikeassa. Hauskaa, vaikka sitä on aina ajatellut kuuluvansa kylään, ei ole koskaan tehnyt mitään asialle. Ristiriitaista.

Ja niin, niin kuin sanoit: aina voi muuttaa takaisin.

Saapukka
Toivomuspuu

Tästä tekstistä ja ajatuksista tulee kylmät väreet, siis hyvällä tavalla. Alkaa kuplimaan rinnan alla! Tässä on siis sitä jotain Laappikseni :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi kiitos Saapukka! Kuplinta on aina hyvästä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Pajakkakoski, syntymäkaupunkini. Kaupunki, jossa asuin vain pari vuotta, mutta missä on suku, niin isän kuin äidinkin puolelta. Lapsuuden kesät mummolassa järven rannalla, miten sitä aina olikin niin lämmintä?!? Hautausmaa, ainoa hautausmaa, jossa lepää sukulaisia. Kotoisinoleminen on jotain niin hämmentävää. Toisaalta se liittyy paikkoihin, toisaalta taas ei, toisaalta se liittyy ihmisiin, tapahtumiin. Sekin talo, jonka yläkerrassa Torikadulla lapsena asuin, on jo purettu. Olen tuolta kotoisin, Nälkämaan laulun sävelten seasta, kaikesta huolimatta. En silti kaipaa sinne. Joka kerta käydessä ahdistaa, tyhjenevät liikehuoneistot, autiot kadut, rapistuvat talot. Suru isovanhempien kuolemasta ja siitä, että heidän elämäntyönsä on tehty. Suru siitä, että mummolan perukkakylä ei tunnu näkevän uutta sukupolvea, 50-60-luvulla syntyneiden lapsia. Suru siitä, että mummot vanhenevat ja kuolevat.

Kuhmo kulkee mukana passissa, mielessäkin. En ole siellä juurikaan asunut, en käynyt kouluja, en kuulu sinnekään. Kadulla ei tule tuttuja vastaan. Silti se on ainoa paikka, jossa voin sanoa olevani juurillani. Se on paikka, jossa on ukin rakentamia taloja, tuttuja sukunimiä, kotoinen murre. Se on jotenkin tosi outoa.

Kiitos kuvista ja kirjoituksestasi!

Laura T.
Missä olet Laura?

Nälkämaan laulua on soitettu meidänkin talossa monet kerrat.

Ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Sama tyhjeneminen piinaa niin monia pikkukyliä. Minua pelottaa se tyhjiö mikä syntyy kuolevien ja syntyvien sukupolvien välille. Se aika joka on irrallaan jatkumosta.

Kiitos kun kommentoit, kiva kuulla että lukijoissa on kuhmolaisia!

Vierailija (Ei varmistettu)

Voih, minäkin kaipaan Kuhmoon! Jos osaisin kirjoittaa, niin noin minäkin sen sanoiksi pukisin, ihanaa kun joku osaa, kiitos Laura!
Olen jo pitkään asunut täällä Tampereella, ja ollut varma että tämä on minun kotini, täällä on lapsuuden perheeni ja olen ehtinyt perustaa jo omankin perheeni. Silti minua on aina vaivannut tunne. Alkuun sitä ei tavoittanut ja jos siitä hetkeksi sattui kiinni saamaan niin ei sitä tunnistanut, ei ehkä halunnutkaan. Nyt kuitenkin olen alkanut ymmärtää ja tunnustaa itselleni että minua taitaa vaivata koti-ikävä. Olin silloin esiteini-iän kynnyksellä niin tyytyväinen kun muutimme tänne suureen maailmaan ettei mieleeni juolahtanutkaan että haluaisin joskus takaisin, mutta niinhän siinä vain kävi.
Mun defenssimantrani on muuten aika identtinen, lisänä vielä se ettei mieheni sinne haluaisi mielellään muuttaa. Silti sitä löytää itsensä tasaisin väliajoin Etuovi.comista selailemasta Kuhmon asuntotarjontaa :D No ehkä sitten vanhoilla päivillä, tunne on vain välillä niin valtava ettei tiedä voiko sitä niin pitkälle sivuuttaa..
Ps. Olen muuten monesti miettinyt että onkohan mummolasi Kuhmossa, niistä teksteistä on huokunut sellainen tuttu tuntu :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Olen usein miettinyt koti-ikävän käsitettä. Olen lähes aina asunut synnyinkaupungissani, enkä ole koskaan kokenut ikävää synnyinsijoille. Se etu on syntyä suureen kaupunkiin: kouluttautua voi maisteriksi asti liikkumatta muutamaa kilometriä enempää.

Mutta tämä tunne. Niin hankalasti selitettävissä. Miten voi tuntea kuuluvansa paikkaan jossa ei ole syntynyt tai kasvanut, kyläillyt vain. Joten ymmärrän hyvin koti-ikäväsi Kuhmoon. Tätäkin kirjoittaessa alkaa itkettää kun mietin kamarimusiikkiviikkoja ja sitä etten ole tänäkään vuonna kokemassa kun kaupunki syttyy täysloistoonsa muutamaksi viikoksi.

Niin monta asiaa olisi mietittävänä jos sinne mielisi muuttaa. Mutta ainakin saisi talon halvalla. Vielä järven rannasta.

Kiitos kun kommentoit!

Kommentoi