Kaipuusta kipeä

Missä olet Laura?

 

 

 

Heräsin aamulla unesta jota olen odottanut monta vuotta. Jälleennäkemistä.

Unessa saavuin tapahtumapaikalle, tuntemattomalle metsäkaistaleelle. Juoksin ihmisten läpi ja ohi, näin tutut kasvot ja parahdin kiitos luojan. Sitten en enää pystynyt sanomaan mitään. Juoksin luo, halasimme kauemmin kuin koskaan todellisuudessa halasimme, tunnistin tuoksun vuosien takaa. Vannon että tunsin lämpimän ihon ja solisluun poskeni alla.

Heräsin harmaan valon tapetoimasta huoneesta ja olin varma että hän oli vielä siinä. Jossain. Olemassa.

Tyhjyys saavutti sekunneissa. Nousin, pesin hampaat, keitin kahvia ja istuin hiljaiseen olohuoneeseen. Itku tuli ensimmäisen kupillisen kohdalla. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen muistin kristallinkirkkaasti silmät, eleet ja lämmön. Ja samassa sen elämään iskeytyneen murikan, jonka jättämä painauma ei milloinkaan täyty - tasottuu, hioutuu, mutta ei milloinkaan täysin täydellisesti täyty tai häviä. Vaikuttaen vääjäämättä tapaan jolla rakastan ja olen rakastettavissa.

Tyhjyys ilmoittelee itsestään harvakseltaan, mutta kun niin tekee, ilmestyy terävärajaisena ja tykyttävänä. Kuin nälkä jota ei voi syödä pois.

Sitä tyhjiötä ei paranna rakkaudet, matkustelu, työt tai sokeri. Se on aina oleva, kuin myöhään ilmestynyt syntymämerkki.

Mitä minä teille tätä kerron.

Kävelin töihin. Itkin holtittomasti koko pitkän ylämäen. Yritin lopettaa, mutta suru ryöpsähteli asfalttiin kimppuina kuin oksennus. Yritin samanaikaisesti huohottaa ja olla huutamatta ääneen. En uskaltanut katsoa taakseni - mitä olisivat sanoneet? Mitä kukaan olisi sanonut. Kun en itsekään tiennyt mitä sanoa.

Ruokatunnilla ostin maksalaatikon ja luonto-arvan. Söin puolet, voitin kympin.

Iltapäivään tullessa tuoksu alkoi hälvetä. Yritin pitää kiinni, mutta se lipui kysymättä sormien läpi. Alkoi kaikota kaikkiin suuntiin, pienentyi, pirstoutui hiljalleen hienojakoiseksi horisontin jatkeeksi. Ei. Ei! Olin kuin päiväkodin tuulikaappiin jätetty lapsi. Älä jätä minua. Älä kiltti jätä.

Mutta kaikki ei ole käsissämme. Ääriviivat vetäytyivät, aivot eivät selvästikään tunnistaneet keräilyharvinaisuutta - tekivät jokapäiväiseen tapaansa tilaa uusille tyhjänpäiväisyyksille. Ja unohtivat siinä, silmieni edessä.

 

 

Laura

 

 

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin kaunis ja surullinen teksti. Kyynel silmässä luin ja sitten kävin halaamassa sitä kaikista tärkeintä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos. Kuulostamatta liian kliseiseltä, totean vain: halaaminen kannattaa aina.

AnskuK (Ei varmistettu) http://www.peaceandstyle.fi/

Pysäyttävää luettavaa. Lähetän sulle lämpimiä ajatuksia.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Ansku.

Naislaif
Naislaif

Voi Laura.
Usein odotan yöllistä tapaamista itsekin.
Kohtaaminen on todellinen, lohdullinen.
Kiitos , että kävit, niin olen myös kirjoittanut.
Uskotko , että juuri viime yönä hän kävi taas. Tiesi minulla olevan tärkeä päivä.

Sinulle <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Ajattelin sinua kun kirjoitin. Että varmasti tietyllä tasolla tiedät tarkalleen mitä se on.

Oh! Mikä onni, että sait tärkeimmät tärkeään päivääsi. Onnea vielä, päivästä on tulossa kaunis.

Ulpu_kka (Ei varmistettu)

Hämmentävää...Varmaan puolitoista kuukautta sitten sain unessa halata rakasta Mummia..halata ja halata kauan vaan. Omaan itkuuni heräsin. Tuo kohtaaminen toi kuitenkin jotain lohtua sammumattomaan ikävään... Jokin yhteys on oltava.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jokin yhteys on oltava.

M' (Ei varmistettu)

Voi Laura! Tunnistan tästä itseni vuosien takaa. Mutta tiedätkö: nykyään kun tavataan unessa, olen vaan ihan äärettömän iloinen kohtaamisista, helpottunut niin että tulee lähes kevyt olo, yhtä kevyt kuin se ensimmäisinä vuosina oli raskas. Että jokin yhteys on, edelleen.

Ja siskoni on samanlainen, kertoo työkavereilleen aamukahvilla iloisena uutisena: näin isän viime yönä! Olipa kiva jutella! Suru ja ikävä eivät katoa, mutta arkistuvat, haalenevat, muuttuvat osaksi itseä. Mutta että lopulta takaisin tulee myös ilo, sitä ei osattu odottaa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos tästä, oli lohduttavaa lukea. Kunpa vain kohtaisimme useammin, sitä toivon. Että voisi vain arkisesti heitellä ylävitosia kuukausittain, vuosittain edes.

Tämä oli todella kauniisti kirjoitettu, kiitos vielä.

M' (Ei varmistettu)

Haluan vielä palata, kun en edellisessä ehtinyt sanoa: sun tekstisi on tässä ihan huikaisevan kaunista! Pauliina Rauhalan sanoin, tavoitat jotain katoavaa. Palaan aina uudestaan tuohon tuulikaappikappaleeseen. Mieletön taito sulla.

Laura T.
Missä olet Laura?

Huh, kiitos.

Nepandeeros

Apua miten kaunista tekstiä!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos!

radicalsoftness

Tää sai tuntemaan just ton kaiken mitä kuvailet, kivun & kaipuun & rakkauden. Kiitos tästä, tosi kauniisti kirjoitettu. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sinulle.

Maaritt (Ei varmistettu)

Wau, kylmät väreet. Itsellänikin oli yllättävä jälleennäkeminen unessa ja tajusin juuri tätä lukiessani, että näin tuon unen samaan aikaan, kun sinä olit kirjoittanut tämän! Heräämisen jälkeen olo oli kyllä kurja :(

Kirjoitat todella kauniisti ja koskettavasti! Onko kirjoituksiasi mahdollista lukea muualla kuin täällä blogissa?

Laura T.
Missä olet Laura?

Oho mikä sattuma. Maailma on ihmeellinen, kaikilla tasoillaan.

Kiitos kauniista sanoistasi. Toistaiseksi kirjoituksia löytyy vain blogista, joten ihana kuulla että viihdyt niiden parissa!

Maaritt (Ei varmistettu)

Se todella on! Ja jos joskus kirjoitat/julkaiset kirjan, olen ensimmäisten joukossa lukemassa!

Kommentoi