Kerrosten läpi kotiin

Missä olet Laura?

 

 

 

Seison bussipysäkillä talon edustalla. Pienen hetken ajan tuossa talossa, noiden seinien sisällä eletään puolipysyvää arkea - hetki ennen kuin ovet ja lattiat vaihtuvat pysyvimmiksi. Omasta vuokralle, vuokralta omaan.

Risteyksen takana hohtaa tuttu valomainos - valkoinen laatikkomarketti johon menin vuosia sitten seitsemältä iltaisin. Keräsin lattialle vierineet nallekarkit ja moppasin kahdeksikkoja olutlammikoissa. Mietin lottovoittoa, lauantailisiä ja poikaystävän vaihtamista. Iltaisin kauhoin kalatiskin jäähileitä ämpäriin, pesin jauhelihakoneen ja haaveilin mistä tahansa muusta.

Nousen bussiin ja pian se ajaa talon ohi, jossa joskus jaoin elämäni miehen ja kahdeksan basson kanssa. Katselin tammikuun sokeaksi tekevää lunta betoniparvekkeiden kaiteilla ja olin päiviä hiljaa. Sisäpihalla leikkivät päiväkodin lapset olivat puheiltaan puhtaita ja haalareissaan meritähden muotoisia. Nauroivat ja salaa tuuppivat. Talvella ne lapioivat tukkupäin lunta ja alkukeväästä kömpelösti jäykkää hiekkaa. Minä katselin ja tein eroa. Sohva kannettiin sisään, sohva kannettiin ulos, enkä minä ollut näkemässä kesäkuun hiekkakakkuja.

 

 

Kaarramme mutkaan: tuttujen kerrostalojen edestä nousee tuntemattomia kyytiin. Näen sairaalan jossa vietin välivuoteni; pinosin papereita ja kasvoin vähän aikuisemmaksi. Surin elämäni suurinta surua, ajoin hissillä kerroksiin ja laskin katkenneita vuosia. Törmäsin syöpää sairastaviin, nuorina kuolleisiin ja jalkansa menettäneisiin; kävelin viileää käytävää ja juttelin ruumishuoneen edustalla lomakohteista. Opin aika paljon kuolemisesta ja vielä enemmän elämisestä.

Seuraavalla pysäkillä kyytiin nousee lapsuudesta tuttu hahmo, lähes tunnistamattomaksi kasvanut mies. Silmissään kuitenkin se sama, vastauksen jo puoliksi tietävä kysymysmerkki. Kuka olisi tiennyt. Kuka olisi arvannut, että vuodet veisivät jonnekin minne itsekään emme tienneet menevämme - emme edes matkalla sinne. Me ostimme karkkia kioskilta koulun jälkeen, pelasimme pyramidipelejä ja luimme Aku Ankkaa. Vietimme vuosia joihin ei ollut kerrostuneena mitään. Sitten koira kuoli, hiukset rasvoittuivat, puheenaiheet tyrehtyivät. Emme me tienneet tulevista kihlajaisista, hautajaisista tai vuokrasuhteiden päättymisistä. Emme me silloin tienneet miltä tuntuu vastailla toimittajien kysymyksiin murhaajasta, tai kuinka pelko peitetään. Me juoksimme iltaisin kilpaa ja korttelin hiekka rahisi.

Nousen bussista ja katson vuodesta toiseen samanlaisena hehkuvaa kaupunkia. Samaa josta joskus olen kaivannut pois, mutta josta en ehkä osaisikaan lähteä. Paikkaa jossa olen syntynyt - ja kerran ollut täysin varma kuolemastani. Olen kasvanut, kutistunut, särkynyt ja särkenyt. Kävellyt samoja katuja korjaten jälkiäni ja kysynyt suuntaa vuosista huolimatta.

 

 

Vuodet toivat mukanaan suru-uutisten sarjatulen. Ja kun tarpeeksi monta kertaa seisoo mustissaan, luutuu kaikkeen ajatus pahimmasta. Asioiden oletusarvoksi vaihtuu optimismin sijaan aivan liian pitkään liotettu realismi. Eikä ihminen enää odota hyvää. Ja jos hyvä sitten kuitenkin tulee, ei sitä joko usko tai ainakaan luota.

Ja siinä, ruosteisen valon ja kaikkialle kulkevien keskellä huomaan etten enää tuudittaudu pelkkiin mitäjossiin - yhtäkkiä katson kaikkea kohtisuoraan ja ilman pelkoa tippuvasta taivaasta. Tunne on lapsuudesta tuttu; vuosilta joina ainoana tehtävänä oli olla kotona kahdeksalta. Viikoilta joiden alussa olin lentokapteeni, lopussa leijonakuningas, ja joiden päivien väliin mahtui vain kepeää ilmaa ja silkkipaperikoristeita.

Katson kauemmas lipuvia takavaloja ja mietin milloin viimeksi näimme. Olisiko pitänyt tervehtiä, mennä juttelemaan; yrittää jotenkin tikata mennyt muutamalla ompeleella kiinni nykyhetkeen. Kertoa että kaikkea on ollut. Kaikkea.

Mutta yhtäkkiä sillä kaikella ei olekaan enää niin suurta painoa; se merkitsee muttei enää merkkaa. Historia on siirtynyt taaemmaksi olemaan - se ei enää kaiu jokaisen käsillä olevan minuutin reunoilla. Se on kasvanut ulos kyljestä ja irronnut tarkkarajaisena. Ja minä otan sen käteeni, asetan hyllylle ja muistan kyllä. Mutta tulevasta puhuttaessa en enää viittaa siihen.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Mia K.
Voi taivas

Sinä todella omistat sanojen ihmeellisen salatun maailman ♡

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Mia, suuri kiitos.

Helmi K
sivulauseita

Sun sanat kaikuu, hyvinä ja syvinä. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Hiljalleen taas. Kiitos Helmisein.

Pax
Liikehdintää

Olen juonut eilen liikaa viiniä ja lähdössä liian aikaisin leikkimään kilttiä opiskelijaa viidenkymmenen muun kanssa, me jotka ahtaudumme työväenopiston tiloihin viikonlopuksi kuullaksemme kauhujuttuja karille ajaneista veneistä ja harjoittelemaan harpilla etäisyyksien mittaamista kartalla. Istun väsyneenä kotisohvalla, ja sitten en olekaan tässä.

Tiivistetysti: voi apua, olen mykkä ja kiitos. Taas. Aina.

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi apua, nyt olen minäkin vähän mykkä.

Kiitos Pax.

Tove Janssonin tytär

Laura, tämä on paras tekstisi, jonka olen saanut lukea.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ohhoh. Kiitos.

Anumaaria78
Mis(s)Fit

Kyllä vain, tämä oli paras tekstisi, jonka olen lukenut. Kiitos. Repi hieman omiakin haavoja, mutta oli se sen arvoista. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Suuri kiitos.

Boris (Ei varmistettu)

Juuri nyt pelkään jääväni yksin. Graduluolasta vääntäydyn väsyneenä kotiin, päivä toisensa jälkeen, iltaisin pelko on voimakkainta. Ehkä juuri siksi, koska en osaa hyllyttää mennyttä, takerrun siihen aivan liikaa.

Ja sitten, herättyäni seuraavana päivänä, luin tämän. En oikein tiedä, miten päin olisin. Osui niin syvälle, kuin kirurgin veitsi, joka parantaa.

Ehkä yksinkertainen kiitos olisi riittänyt, mutta mä aina intoudun avautumaan täällä. Koska mä liikutun ja vaikutun. Eikä se ole yhtään hullumpi juttu.

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi Boris. Tämä oli todella koskettava kommentti, kiitos. Kiitos että kommentoit, kerrot ja avaudut. Se on kirjoittajalle suuri kunnia.

Maria . (Ei varmistettu)

Tämä teksti osui niin, että voin pahoin. Kylmät väreet. Kiitos.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Maria.

Gertrude

Todella kaunist teksti! Kiitos

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Gertrude.

Kiitos tästä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Mminne.

Pumpuli
Pumpulielämää

Upea, luin moneen lauseen uudestaan, koska ne olivat niin täydellisesesti, merkitsevästi tai ajatuksia avaavasti kirjoitettu. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos, kiitos Pumpuli. Olen äärimmäisen otettu kaikkien sanoista - tuovat iloa.

usva (Ei varmistettu) http://usvakas.blogspot.fi

Laura, kirjoitat ihan hirveän kauniisti, niin että muistaa mikä elämässä on olennaista. Kiitos!

Laura T.
Missä olet Laura?

Usva, kiitos! Ihan mieletöntä kuulla tämä.

Tosi kaunis ja koskettava teksti.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Aino!

Yennie (Ei varmistettu)

Täytyy tallettaa tämä teksti. Kiitos.

Sinä se osaat.

Laura T.
Missä olet Laura?

Olen otettu. Syvä kumarrus, kiitos Yennie.

Vierailija (Ei varmistettu)

Osaat kirjoittaa niin hyvin ja sitten vielä elät elämässäsi samoja vuosia kuin määkin.
Tuli vähän itku.

Laura T.
Missä olet Laura?

Itku on välillä ihan hyvä! Kiitos kun kerroit.

jaja (Ei varmistettu)

No mää löysin tän blogin noin puol tuntia sitten ja varmasti ensimmäisen ja viimesen kerran, koska en aio lähtee täältä ikinä enää pois. Ihana teksti ja kaikki niin ihanaa (ja vähän haikeankaunistajasurullista) että mua itkettää! Kiitos

Kommentoi