Kirje vuoden takaa

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Vuosi sitten tämä valo oli läpitunkevaa, vierasta. Havahduin aamuihin joihin en halunnut herätä. Valkoisilla seinillä risteili kuvioita jotka joskus tekivät minut onnelliseksi. Nyt halusin vain pois kaiken sen kauneuden keskeltä; olisin ollut vain kohisevan kasvun tiellä selittämättömine suruineni.

En minä osannut kertoa miksi olin mitä olin. En tuntenut mitään. Tai jos tunsinkin, tunsin surua ilon muistosta. Minua se ei enää koskenut.

Katselin katonrajaan maalautuvia varjoja ja mietin mikä osa minusta oli mennyt rikki. Tunsin ainoastaan tunnottomuutta. Sitten nousin ja keitin kahvia. Sitähän ihmiset tekevät.

En ollut valinnut herätä toivottomana. Mutta heräsin, aamu toisensa perään. Helle oli pakottava; jokainen lämpimänä nouseva aamu vahvisti epätoivoani siitä, että olin menettänyt elon taidon. Astelin järviveteen, otin hiljaisia vetoja kohti vastarantaa. Aamuisin vesi oli tyhjää - harvat paikkallaolijat lipuivat rannan suuntaisesti. Minä haaveilin uivani kauas ja kauemmaksi, pisteeseen josta minua olisi enää mahdotonta löytää. En halunnut palata aina samojen vastausten kanssa, vastata viikosta toiseen ettei helpota.

 

Aurinko valaa portaisiin varjoja, synnyttää tupla-askelmat. Astun varjon muodostamassa viuhkassa harhaan.

Vuoden vaihteessa joku kysyi mitä minulle kuuluu. Glögilasissa kelluvat mantelilastut pyörivät laiskasti ympyrää, ja tajusin vastaukseni muuttuneen. Huomasin, etten ollut enää hetkeen ajatellut päivien painoa. Olin huomaamattani unohtanut onnellisuuden ja elänyt.

Vuosi sitten en uskonut, että olisi vielä syntyvä hetki jonka onnellisuutta ei tarvitsisi punnita.

Katson valkeana hohtavaa korttelia. Olen sisällä tässä valossa, en sen ohuen kuoren ulkopuolella. Mutta muistan hänet joka oli. Muistan kaikkia jotka edelleen ovat. Vieressä valossa, näkymättömässä varjossa. Toivon että voisin antaa heille jotain, uskoa ehkä. Vakuuttaa, että vielä tulee hetkiä joiden perusvireenä on jokin muu kuin harmaan sävy.

Vielä tulee päiviä joina ei tarvitse tehdä laskutoimituksia siitä, olivatko ne elämisen arvoisia.

 

 

Laura

 

 

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Mia K.

.Mä olin tuossa samaisessa kelluvassa tyhjässä -eimissään-.

Isoooo ♡.

Laura T.
Missä olet Laura?

Sydän.

Tove Janssonin tytär

Eipä ooo juuri kamalampaa oloa kuin tuo, jossa näkee (hyvän) elämänsä lipuvan ohitse. Onneksi sinäkin oot jo toisella puolella.

Laura T.
Missä olet Laura?

Onneksi niin. Homma on vaikea: tätä helpompaa puolta on vaikeaa nähdä harmauden keskeltä, mutta vaikea puoli on helppoa muistaa. Nämä kuukaudet, vuodet ja päivät valon sisässä on siis visusti tallennettava johonkin, josta ne muistaa vaikka olisi pilkkopimeää.

aannukka
Annukka Juulia

Been there, done that. Kiitos, kun kerrot rohkeasti siitä, mistä useimmat vaikenevat. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sulle Annukka.

Pumpuli
Pumpulielämää

Komppaan aanukkan kommenttia. Kiitos! Ja niille, jotka vielä kelluvat, KAIKKI kelluvat tässä tilassa joskus mutta jonain päivänä vain nousevat ylös, ihan varoittamatta ja maailma onkin taas tuttu, kirkkaampi paikka. Oikeasti.

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri niin Pumpuli. Jonain päivänä sitä huomaa sattumalta että hengityksiä ei tarvitse laskea. Vaikka siihen on hirveän vaikeaa uskoa kun kelluu. Kiitos kommentistasi.

AP (Ei varmistettu)

No huh, miten upea kirjoitus. Taisi vähän silmät kostua, niin hyvin se oli kirjoitettu vaikeasta aiheesta. Kiitos.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos AP.

pixla (Ei varmistettu)

Tänä keväänä on ollut harmaita päiviä. Ei sellasia yksittäisiä tylsyyden puuskia niin kuin aiemmin, vaan selittämättömältä tuntuvia kausia. Ulkona vihertyvät puut eivät herätä ihmettelemään luonnon kauneutta, vaan herättävät ihmettelemään miksen pysty nauttimaan siitä kauneudesta. Huomaan tarkkailevani itseäni ulkoapäin. Nään virheellisen ihmisen joka ei löydä oikeutusta alakulolleen.

Mua lohdutti sun kirjotus siitä, ettei aina surulle tarvitse olla syytä. Kiitos niistä sanoista ja kiitos tästä kirjotuksesta. Tosiaanki, yks päivä heräsin ja huomasin olevani samalla aaltopituudella valonsäteiden kanssa. Mutta en unohda niitä päiviä kun olin pakattu vaahtomuoviin enkä tuntenut sen läpi mitään. Muistan ne, ja muistan ettei ne jatku loputtomiin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Vaahtomuovia, sitä se on. Ihminen vain on välillä selittämättömän surullinen. Päiviä, viikkoja tai vuosiakin. Eikä oikeutusta löydy. Silloin on annettava vain olla, se tekee itsensä kanssa elämisen rutkasti helpommaksi. Kun tajuaa että kaikelle ei löydy syytä.

Kiitos pixla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos Laura, että olet, tunnet ja kirjoitat. Kiitos, että jaksoit kulkea, toivoa ja uskoa pimeässä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sinulle kauniista sanoistasi.

mmimosa (Ei varmistettu)

Vau. ihana. Kertakaikkiaan ihana teksti. En osaa oikein muuta sanoa. Taidan itse olla juuri tuollaisessa painottomassa tilassa, jossa alakulo valtaa mielen. Välillä tuntuu ettei helpota, mutta tekstisi valaisi uskoa siihen, että toivoa todella on. Kiitos sanoistasi! Kiitos että osasit löytää juuri ne oikeat sanat.

Laura T.
Missä olet Laura?

Usko pois, toivoa on. Se ei ehkä aktiivisesti väreile silmien edessä, mutta se nukkuu vieressä. Ja jonain päivänä se on liimaantunut sinuun kiinni. Anna itsellesi aikaa. Kiitos että jaoit ajatuksiasi. Toivotan sinulle keveitä kesäkuukausia ilman turhan painavia ajatuksia.

Kommentoi

Ladataan...