Kirjoittajan nimi muutettu

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Minulta on usein kysytty miksi en vaihtaisi pääainetta ja hyppäisi päätoimiseksi journalistiksi.

Tunnustan nyt asian jota kaiken järjen mukaan ei kannattaisi nykypäivän työelämässä tunnustaa: en ole lainkaan kilpailuhenkinen. Epäilen itse asiassa melko vahvasti, ettei kehostani löydy yhtäkään kilpailullista solua.

Minä ennemmin kirjoitan kuin kilpailen. Se ei ole mikään mikään kannanotto - en vain pidä ajatuksesta, että jokaisella tekemällämme siirrolla pitäisi olla oma askelmerkitty paikkansa. Kuin tulevaisuus olisi täysin riippuvainen siitä kuinka huolellisesti petinsä petaa. Tänään, eilen ja ylihuomenna.

Vierastan ajatusta siitä, että menestys olisi suoraan sidottu suunnitelmallisuuteen ja kurinalaiseen suorittamiseen. Sellainen ajattelumalli kadottaa uskon onneen. Kaiken kilpailun keskellä kuljemme labyrintissa, jossa tuuria ei ole olemassa. Ja vaikka olisi, sitä ei lasketa.

Olen vuosia pyöritellyt päässäni blogimaailman kummallisuuksia: tuhansia palstoja nimimerkkien takana, paljon hyvää, rakentavaa keskustelua. Teräväkielistä sananvaihtoa ilman nimiä. Runoja, piikkejä ja kritisointia käärittynä yksityisyydensuojan karkkipaperiin. Sanoja vailla sanojia.

Ja sitten tulevat he, jotka päätyvät kirjoittamaan omalla nimellään. Hetkessä kaikki personoituu, jokaisen kirjoitetun sanan päälle laskeutuu raskaampi paino. Hetkessä jokainen lausuttu virke ja mielipide saa absoluutisen luonteen, johon kuka vaan voi milloin vain palata. Kasvottomat voivat hyökätä hetkenä minä hyvänsä.

Ja silti, silti joku vielä kirjoittaa omana itsenään, syntymänimellään. Nuo itsensä brändääjät. Me itsemme brändääjät.

Kirjoitan omalla nimelläni, koska sanat saavuttavat erilaisen syvyyden kun niiden takana on oikea nimi. Tavaramerkkiä se tuskin kenestäkään tekee.

Aloin pelata jalkapalloa ollessani 9-vuotias. Neljän vuoden jälkeen tulin valituksi ylempään sarjaan, jossa pelasinkin seuraavat seitsemän vuotta. Pelasin, koska se oli hauskaa. Kun valmentaja valitsi minut SM-joukkueen treeneihin kokeilemaan, olin lähinnä pöllämystynyt.

Ravitsemusluennoilla, leireillä ja pelireissuilla parasta oli syöminen, pelaaminen ja joukkue. En minä mitään taktiikoita miettinyt, kunhan pelasin. Kun hävisimme, kävelin jonon jatkeena pukuhuoneeseen ja esitin pettynyttä. Todellisuudessa häviäminen ei useimmiten tuntunut juuri miltään. En koskaan tiennyt missä kohtaa sarjataulukkoa olimme, sillä en ymmärtänyt mitä merkitystä sillä oli. (Ei liene yllätys, ettei SM-paikka auennut meikäläiselle.)

Muistan käyneeni keskustelun valmentajan kanssa. Tähkävuori-tähtisilmä oli taas jonkin (ilmeisen karvaan) tappion jälkeen oma iloinen itsensä, ja valmentaja muistaakseni tokaisi jotain tämän suuntaista: ''Sä taidat todella tehdä tätä vain sosiaalisista syistä.'' Muistan vastanneeni että kyä näino.

En kirjoita omalla nimelläni, jotta se painettaisiin lehtiin ja historiankirjoihin. Kirjoitan, koska haluan vaikuttaa ja olla vastuussa siitä mitä teen. Mikä sitten yhdistää jalkapalloa ja kirjoittamista? Se, että teen niitä täysin samoista syistä. Pelasinhan kymmenen vuotta nimi pelipaitaan painettuna. Miksi tekisin nyt toisin?

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Saapukka
Toivomuspuu

Poikkeus, joka vahvistaa säännön: Skibbo! :D

Hyvä, että teet asioita, joista pidät ja nimenomaan siitä syystä :) Tuossa yksinkertaisessa asiassa lienee todellisuudessa paljon pureksittavaa monelle meistä.. Vaikkei ehkä alkuvilaisulta siltä tuntuisikaan :) 

Laura T.
Missä olet Laura?

Olet oikeassa. Itse asiassa universumissa on kaksikin (2) asiaa joissa olen äärimmäisen kilpailuhenkinen: Skibbo ja Heitä sikaa.

Skibbo on paholaisen peli. Niin koukuttava, niin suututtava.

Lopulta asiat ovat yksinkertaisempia mitä ehkä haluamme myöntää. Paljon on kyse uskalluksesta. Pureskelemisiin!

 

Oranssinen

Oletko valmentajan kommentin jälkeen saanut kuulla kilpailuhenkisyyden puutteestasi miten paljon?

Minäkään en ole ikinä ollut kilpailuhenkinen, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, etten toimeen tarttuessani parastani tekisi. Mummoni viisaus "jos jotain tekee, pitää se sitten tehdä niin hyvin kuin pystyy" on ollut opasnuorana jo ihan pienestä asti, oli kyseessä hiekkalinnojen teko tai sitten koulutustilaisuuden järjestäminen"  Kilpailuhenkisyyden puute ei siis ole synonyymi lusmuilulle.

 Tämä kilpailuhenkisyyden puute on ärsyttänyt ja häirinnyt monia matkani varrella ja jopa yksi "ystävyys" on siihen kaatunut. Itse en piirrettä koe puutteena, vaikka elämästäni varmasti on puuttunut jotain todella oleellista, jos hurmahenkisimpiä tuttujani on uskominen ;)

Elämä on niin paljon parempaa, kun sen mitä teen, teen rakkaudesta sen tekemiseen.

Laura T.
Missä olet Laura?

Erittäin hyvä kysymys Oranssinen, nyt ollaan nimittäin asian äärellä. Minä en ole koskaan saanut kuulla kilpailuhenkisyyteni puutteesta. Sanoin kerran työhaastattelussakin että kilpailuhenkinen en ole, mutta työni teen hyvin. Paikka aukesi. Valmentajankin kommenttikin oli nauraen sanottu, joskin täysin totta.

Täysillä teen kun teen, mutta en näyttääkseni muille tai edes itselleni. Senpä takia haluankin alleviivata tätä: kaikkien puhuessa siitä kuinka maailmassa ei pärjää pyrkimättä tai brändäämättä, haluan muistuttaa että kyllä pärjää. Se ei missään nimessä ole puute tai synonyymi lusmuilulle.

Tällainen asenne ei ole ylenkatsova kovaa duunia kohtaan - mutta elämä kyllä soljuu ilman kilpajuoksuun lähtemistä. Kiitos kommentista!

Karuselli

Sama täällä. Samat kokemukset samaisen pallopelin parista. Eikä minkäänlaista kilpailuhenkisyyttä. Hyvin on silti pyyhkinyt, sekä journalistin työssä että sittemmin tässä nykyisessäkin.

 

Lupaan, että kun rupean bloggaamaan työasioista, teen sen koko nimelläni. Perhe-elämän ilmiöistä kirjoittaessani haluan tällä hetkellä olla astetta anonyymimpi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvin meillä pyyhkii!

Tuttavapiirissä on eräs jääkiekkoilijatapaus, joka kiinnitettiin jo nuorena NHL:ään. Sitten hän vain lopetti pelaamisen. Koska ei enää halunnut pelata. Jäppinen oli uransa huipulla ja kiihtyvässä nousukiidossa kun tajusi että nääh, ei ole mulle tällainen.

Kiinnostavaa, työjuttuja! Jäämme odottamaan.

Sanna Inkeri
Inkerin vikaa

Minä en näe selvää yhteyttä kilpailuhenkisyyden ja journalistin työn välillä (enkä kyllä edes pääaineen vaihdon ja journalismin välillä, mutta se onkin sitten toinen juttu!). Varmasti on toimittajia, jotka tavoittelevat teksteillään kunniaa, mainetta ja menestystä, mutta uskon heidän olevan vähemmistössä. Tuntemani ammattikirjoittajat tekevät työtään samasta syystä kuin toivoisi kaikkien ihmisten kykenevän: koska se tuntuu tärkeältä. Itse saan kiksejä siitä, että koen olevani hyvä, en parempi kuin joku toinen. Tämän päivän mediassa journalistit toki kilpailevat tai "kilpailevat" keskenään, nopeudesta, juttuaiheista ja aiempaa enemmän myös työpaikoista. Jos jonain päivänä päätyy/joutuu/haluaa työnhakuun, on kilpailutilanne lähes väistämätön - olipa itse minkähenkinen hyvänsä. Silloinkin tärkeintä on tunnistaa omat taitonsa ja vahvuutensa, heikkouksien myöntäminenkään ei liene pahitteeksi. Joskus on ihan hyvä tietää suunnilleen mitä haluaa, ja jopa pyrkiä tavoitetta kohti. Eihän suunnitelmallisuus sulje pois onnen mahdollisuutta? Elämässä on aika paljon tilaa sattumalle, enkä usko kenenkään polun olevan täysin alkuperäistä suunnitelmaa noudattava. Omassa elossa olen huomannut, että palaset saattavat lopulta loksahdella paikoilleen hyvinkin ennalta-arvaamattomalla tavalla. Ja sitten irrota taas toisistaan.
 

Blogimaailmassa minusta parasta on juuri sen monipuolisuus. Kipeistä aiheista kirjoittaminen voi olla helpompaa nimettömänä, bloggaajan tunteminen ruudun ulkopuolella taas voi asettaa tekstin aivan erilaiseen valoon. Painoarvoa voi tulla monin tavoin. Kumma kyllä negatiiviset kommentit ja asiattomat avautumiset tulevat lähes poikkeuksetta anonyymeiltä!

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyviä pointteja, täysin totta.

Kuuntelin juuri huuli pyöreänä, kun toimittajaksi opiskeleva ystäväni kertoi opiskelijoiden välillä käytävästä kilpailusta. Juurikin samasta syystä mitä mainitsit: minä suhteessa toisiin ei ole ainakaan itselleni lainkaan validi mittari. (Aika räikeä brändäys-esimerkki oli, kun hän kertoi kollegan todenneen, ettei naimisiin mennessään voisi vaihtaa sukunimeään, sillä pohja omalle nimelle oli jo luotu.)

Reitit on kaikilla erilaiset, se on selvää, ja suunnitelmallisuuttakin on eri tasoista. Tässäkään toinen ei ole toista parempi. Lähinnä puhun sen puolesta, että pyrkimättäkin pärjää. Ei ehkä sinne loistokkaammille paikoille, mutta pärjää kyllä!

Kasvoton länkytys on todellisuudessa tehotonta länkytystä. Kirvelee kyllä, mutta puolet uskottavuudesta tippuu siinä vaiheessa kun asioita ei voi sanoa omana itsenään. Tästäkin voisi joskus kirjoittaa.

Kiitti vielä kommentista ja hyvästä pohdinnasta!

 

 

Sanna Inkeri
Inkerin vikaa

Voin toisaalta ymmärtää toimittajaopiskelijoiden tuskan. Ennen tiedotusopista valmistuttiin takuuvarmaan työhön toimituksiin, nyt tilanne työmarkkinoilla on ihan erilainen. Mutta oma osaaminen täytyy nyt vain suhteuttaa siihen, verinen kilpailu tuskin auttaa ketään. 

Ja heh, erilaisia nimiyhdistelmiä käyttäneenä olen kyllä itsekin pähkäillyt mainutsemasi nimiasian kanssa, jos on tarvinnut esimerkiksi esitellä vanhoja juttunäytteitä. Ja toki muillakin aloilla sana kiirii verkostosta toiseen, ja hyvä maine - olkoon sitten henkilöbrändi tai ihan vaan old school kokemus hyvästä tyypistä - pysyy paremmin mielessä kun nimi säilyy samana. Mulla tosin on niin heikko nimimuisti, että tuskin huomaisin vaikka Virtanen olis vaihtunut Korhoseksi :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kyllä, kyllä ja kyllä. Toimittajien ammatti-identiteettikysymykset ovat itse asiassa yksi mahdollinen graduaiheeni (jos ikinä milloinkaan sinne asti pääsen (niin se suunnitelmallisuus...)).

''..tai ihan vaan old school kokemus hyvästä tyypistä'', AAMEN. Tähän uskon, kunnes toisin todistetaan.

Kommentoi

Ladataan...