Kling kling kling - saisinko hetkeksi hiljaisuutta kiitos

Missä olet Laura?

 

 

Kuluneen viikon ajan olen suhannut palaverista toiseen, pisteestä seuraavaan. Tällaisten viikkojen lopulla sitä vaivihkaa varmistelee ettei käden ja korvan väliin ole syntynyt lihaskiinnikkeitä kaikesta puhelimessa puhumisesta.

Onneksi työskentelen sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat samanlaisen arvomaailman. Tyypit joille voi lähettää kesken työpäivän viestin, että söin sulta tikkarin, maksan suklaalla joskus. Vastausviestissä lukee että ota ny kaks ainaki.

(On myös ilo tehdä töitä yhteisössä, joka on heti valmis allekirjoittamaan aloitteeni karkkikoneen saamiseksi toimistolle. Olen jonkin verran opiskellut työhyvinvointia, ja voin kertoa että nämä ovat tärkeitä tekijöitä yksilön työssä jaksamisen kannalta.)

No niin, mistä puhuinkaan. Niin kiireestä ja länsimaisen ihmisen puuduttavasta työviikosta kahvimukien äärellä.

 

 

 

 

En ole koskaan haaveillut hands free-elämästä. Sellaisesta jossa välimatkoihin ei tuhlata aikaa, vaan jokainen hiljainen hetki on käytettävä jonkin asian ajamiseksi. Omat aivoni tarvitsevat aikaa ja tilaa jotta ne toimivat täysillä silloin kun tilanne sitä vaatii. Tyhjyydessä piilevät kaikki sanat, lauseet ja pelimerkit joilla meikäläinen pelaa.

Lapsena tapanani oli mennä makailemaan äitini viereen sängylle ja tuijottaa hiljaa kattoon. Keskustelunavauksiin vastasin että ''Shh, mää ajattelen.'' Teen sitä edelleen.

Mutta tällaisina viikoina kun hiljaisia hetkiä ei varsinaisesti ole, sitä syö epäterveellisesti, morjestaa jumppasalia ohi kulkiessaan ja juo ihan reippaasti liikaa kahvia. Kävelee napit korvilla kohteesta toiseen, eikä välttämättä huomaa että vieruskaveri haluaisi jäädä seuraavalla pysäkillä. Sitä on omissa oloissaan muiden keskellä, eikä nostakaan katsettaan sähköposteista.

Eilen bussista noustessani jäin suu auki tuijottamaan liekehtivää taivasta. Ei ollut mikään perussetti, näky oli lähinnä apokalyptinen. Vähän tuli jo sellainen olo että pitääkö tässä nyt laskea ruokakassit vaivihkaa maahan ja polvistua pyytämään anteeksi kaikkea tätä. Noh, en polvistunut vaan otin kuvan. (Mitä muutakaan länsimaalainen, kaikesta ahdistunut individuaali voi tehdä?!)

Tänään aamulla nousin ja katsoin ikkunasta järvelle. Kas, jäät ovat lähteneet. Ihan vaivihkaa näinä päivinä kun meikäläinen on ollut muualla, puolet järvestä on alkanut aaltoilla. Nyt keitän kahvia ja olen hetken ihan hiljaa.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Mia K.
Voi taivas

:)

Mä menin illalla harjulle, ja tuijotin tuota samaa taivasta. Samaa väriä. 

Taivaan tulet polttavat pois vanhan.

...en kuvannut :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Oi että, harjulta näky oli varmaan huikea. Ja joo, ollakseni rehellinen, minäkin vaiheilin hetken että kannattaako ottaa kuvaa. Mutta koska en oikein tuohon iltaan asti ollut tiennyt mitä tarkoitetaan kun sanotaan että taivas on tulessa, niin halusin ikuistaa sen. Sillä nyt todella tiedän.

Mia K.
Voi taivas

Hyvä että otit ;) nimittäin tuo kuva on huikee! :))

kao kao
Kao Kao

Mä hihitin illalla instagramille, kun esin tuli sun liekehtivä taivas ja heti perään vihervaaran Annan sinen hetki merenrannasta. Mut molemmat oli kauniita :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Hahah eikä, nauroin itse ihan samaa perjantaina! Hassu kontrasti.

tartse (Ei varmistettu) http://hidastauko.blogspot.fi

Hiljaisuus kyllä puhdistaa kaikki turhat hölinät mielestä. Tosin joskus hiljaisuus saa aikaan enemmän meteliä, jos ei kestä sitä. Veden äärellä (vesi lavuaarissa ei riitä siihen, heh heh) pystyn hiljentymään kaikista helpoiten.
Upea kuva!

Laura T.
Missä olet Laura?

Näin on tartse. Järvi on kyllä ihan ykkönen - siinä se elää ja loiskuttaa, eikä itse tarvitse tehdä muuta kuin kuunnella. Kiitos kommentista!

Kommentoi