Kuinka löytää oma ala (ei sisällä patenttiratkaisua)

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Yhdeksän vuotta sitten olin juuri saanut valkolakin ja palannut poikaystäväni kanssa yhteen. Kesäkuun alun saldona yksi stipendi, palaneet olkapäät, yksi liian suuri silkkimekko, kaksi yhdessä onnetonta ja yksi lopulta loppuvaksi tarkoitettu rakkaus. Pisamia, siideriä ja illoissa killuva hetken tuntu.

Aamut rusketuin rannoilla, illat lajittelin papereita huonosti ilmastoidussa toimistossa. Olin näennäisesti hakenut opiskelemaan, ilman ainoatakaan toivetta sisään pääsemisestä. Todellisuudessa halusin miettiä - en ainoastaan mitä tai mihin seuraavaksi, vaan sitä mitä siihen asti jo oli ollut.

Yläasteelta hain lukioon, koska halusin lisää aikaa miettiä. Kun liikuntasalin seinistä kaikui gaudeamus igitur, olin ihan yhtä ulapalla tulevaisuudestani kuin kolme vuotta aiemmin. Kädessäni oli E:n paperit ja edessäni lukematon määrä avoimia ovia. Ja juuri kaiken appoinen avoimuus oli minulle vähän liikaa.

Selailin hajamielisesti opintotarjontaa ajatuksenani löytää jotain missä joku oli joskus sanonut minun olleen hyvä. En muistanut. Liikunta ehkä? Klikkailin itseni liikuntatieteellisen sivuille. Totesin että ei ehkä sittenkään.

Minusta povattiin pappia. Sitten kätilöä. Tuomaria. Jokaiseen ehdotukseen tartuin kuin oljenkorteen, sillä en tiennyt mitä olisin voinut olla. Ehkä siis sitä. Jos joku olisi laittanut minut sisään LVI-puolelle ja perustellut asian edes puoliksi, olisin sillä tiellä varmaan edelleen.

 

 

 

En ajatellut opintojen olevan jotain missä voisin ilmaista itseäni - lähinnä ajattelin että opiskelu oli keinoni täyttää se kolo jonka olin tullut tänne täyttämään. Se ei ollut lainkaan katkera tai surullinen ajatus - lähinnä sellainen armollinen toteama omasta keskinkertaisuudesta. Lakkiaisyönä katselin baarin tanssilattialla hikisenä tanssivia tulevia farmaseutteja, poliiseja ja muita suuntansa päättäneitä ja tunsin samanaikaisesti jyrkkää ulkopuolisuutta sekä absoluuttista vapautta. Vielä ei tarvitsisi.

Yo-juhlissa kysyjille keksin vastata että olen lähdössä vuodeksi Australiaan. Uskoin siihen hetken aikaa itsekin.

En minä tietenkään minnekään Australiaan lähtenyt. Syksyllä sain kuukausipalkallisen työn sairaalasta jossa vietin kaksi välivuotta, ja kasvoin ihmisenä enemmän kuin olisin yhtenäkään fuksivuonna kasvanut. Tein töitä ja mietin kaikkea muuta kuin tulevaa. Näin osastoilla ihmiselämää juuri niissä pisteissä, joissa koulutustaustalla tai kuukausipalkalla ei ole mitään merkitystä. Kahden vuoden ajan katselin oikean elämän diaesitystä niistä hetkistä, kun kaiken muun paitsi sydämen lyöntien merkitys nollaantuu. Hetkiä joina ei ole väliä missä kaupunkikohteessa kesälomansa viettää, tai minkä merkkisistä viinilaseista roseensa juo.

Yksi välivuosi vaihtui seuraavaan, poikaystävä toiseen ja sitten taas tyhjään, unelmat viidenteen ja kuudenteen. Päätin olla päättämättä, keksiä jotain matkan varrella.

Ja niin eräänä syksyisenä päivänä törmäsin vanhaan tuttuun rautatieaseman haisevassa katoksessa. Vaihdoimme pikaisesti kuulumiset, hän kertoi opiskelevansa kasvatustieteitä - sellaista aika yleistä, ei nyt mitään universumia räjäyttävää mutta ihan ookoota. Vaihdoin kauppakassia kädestä toiseen ja päätin että josko sitä vaikka sitten.

Seuraavana keväänä hain. Pääsin. Siellä olen edelleen.

Parikymppisenä ajattelin, että viimeistään kaksseiskana olen sinut itseni ja maailman kanssa. Viimeistään silloin tiedän mitä olen tekemässä. Vähänpä tiesin.

Nimittäin nyt, seitsemän opiskeluvuoden jälkeen voin paljastaa salaisuuden jota moni generalisti sisällään kantaa: minulla ei ole edelleenkään mitään käsitystä siitä mitä haluaisin tehdä. Ei mitään. Jos saisin mahdollisuuden aloittaa kaiken alusta ja valita uudelleen, en tiedä mitä tekisin. Jos saisin huomisaamuun asti aikaa laittaa kaiken uuteen uskoon, valitsisinko toisin? Ehkä. Ehkä yön pimeinä tunteina päättäisin opiskella huonosti työllistävään käsityöammattiin, ehkä kouluttautua eräoppaaksi. Ehkä uppoutuisin sosiaalipolitiikkaan ja uskontotieteisiin.

Tai sitten myöntäisin itselleni etten tule koskaan päättämään. Jättäisin herätyskellon asettamatta ja nukkuisin sikeästi harkinta-ajan ohi - aamulla heräisin vanhaan tuttuun suodatinkahvilta tuoksuvaan arkeeni ja lähtisin samoihin töihin miettimään samoja asioita. Ehkä niin.

 

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

saarah
visual diary

Musta on aina ollut jotenkin ihan älytöntä, että niinkin suuri päätös kun tuleva uravalinta, tehdään tossa iässä kun ei oikeesti ymmärrä vielä mistään mitään.

Ainakin itsellä opintoohjauksesta ei ollut mitään hyötyä: mulle sanottiin että aijaa, tykkäät piirtää, ehkä joku taideala. Olisi ollut kiva että joku olisi huomioinut vaikka senkin että tykkään myös kirjoittaa ja omaan vahvan visuaalisen silmän ja kertonut esimerkiksi sellaisista mahdollisuuksista kun esim. sisustustoimittaja. 

Oma alavalinta perustui kai sitten siihen että piirtäminen on kivaa. Kymmenen vuotta oman alan töitä tehneenä voisin laskea kahden käden sormilla ne tilanteet, joissa piirtämistaidoista on oikeasti ollut hyötyä... Omasta alastani tykkään kyllä, mutta toivon todellakin että nykyisin ollaan jotenkin parempia siinä, miten nuoria ohjeistetaan ja ohjataan. 

 

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep, ihan samaa olen miettinyt. Jos en tiedä vieläkään mitä sitä tekisi, miten ihmeessä pystyisin tekemään mitään itseäni koskevia ratkaisuja kahdeksantoistavuotiaana?

Kaisa S. (Ei varmistettu)

Minulle kävi vähän samalla tavalla. Piirtäminen oli kivaa, niin taideala olisi se minun juttuni. Uskoin kaikki kehut ja kannustukset ja luulin itsekin, että se se on. Mutta entä sitten, kun on hakenut sinne taidealalle kolme kertaa eikä pääse sisään? Mitä sitten tehdään? Kertoiko kukaan kakkosvaihtoehtoa? No, päättelin itse samalla logiikalla, että kun kielet on ihan kivoja, niin haetaan jotain sellaista. Pääsin sisään. Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin olen vihdoin valmistumassa enkä tiedä vieläkään mitä haluan oikeasti tehdä ammatikseni. Pikkuisen laajempaa ohjausta niille tuleville ylioppilaille, kiitos. Ja toivottavasti tällaisista haahuilevista aikuisistakin joskus tulee vielä jotain :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Ehkä sellainen lakisääteinen välivuosi kaikesta joskus siinä kolmenkympin tienoilla voisi olla ratkaisu? Nyt kun olisi järkeä, kärsivällisyyttä ja aitoa uteliaisuutta, niin ei olekaan aikaa miettiä.

Tiiaanna
cake & copper

Uskon, että moni tuntee samoin. Tässä maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, että yhden valitseminen hirvittää. Onneksi nykyaikana mielipidettään voi muuttaa ja valita toisin myöhemmin. Ja tärkeintä on, että moni asia kiinnostaa! Kunhan säilyy uteliaana ja tiedonnälkäisenä, niin eiköhän se riitä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Näinhän se on. Juuri tuota tiedonnälkää pidän avaimena onneen - usein uteliaalle avautuu ovia joita ei välttämättä edes tiennyt olevan.

Kiitos Laura tekstistä! Osui omaan elämäntilanteeseen ja upposi kuin kuuma veitsi voihin. Valmistuin nimittäin juuri siltä "omalta" alalta, ja olen ollut tähän asti päätökseeni tyytyväinen. Nyt olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa uravalintaani.

Päätin jo ennen kesää, että annan itselleni kesän verran aikaa pohtia työelämää ja elämää ylipäätään. Syksyn tullen teen päätöksen, oli se sitten mitä tahansa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sulle!

Kesä on hyvä vedenjakaja - usein itselläkin avautuu juuri silloin jotkin kummat aivotiehyet ja ratkaisut tippuvat ennen pitkää syliin. Tsemppiä ja rohkeutta pohdintoihin!

Nica
Klassikko viikossa

Aivotutkimushan on osoittanut, että ihmisen aivot kehittyvät vielä vähintään 25 ikävuoteen saakka, jopa 30:een. Mä oon nyt tässä ihan just 30 täyttävänä vasta mielestäni kypsä opiskelemaan oikeesti, niin että yliopisto ei oo vaan joku hieno kulissi jossa käydään joskus tentissä vaan ihan oikeesti opiskelen ja opin. 

Jos saisin matkustaa ajassa taaksepäin, menisin varmaan oikikseen. Näin humanistin näkökulmasta oikislaisilla ja kauppislaisilla tutuilla pyyhkii hyvin, on omistusasunnot ja mielekkäät duunit. Kaikki mahdollisuudet toteuttaa itseään. 

Musta on myös hassua miten paljon tässä yhteiskunnassa ihmisiä määritellään työn kautta vaikka se on niin keinotekoinen asia. On ihan sattuman kauppaa et oon alalla x enkä y. En myöskään oikein pidä kutsumuksen käsitteestä, koska valtaosalla meistä tuskin mitään sellaista on. Mä nautin vapaaehtoistyöstä mut heti kun työhön liittyy velvollisuus tai raha siitä tulee musta vähän niljakasta ja ankeeta, enkä nauti siitä samalla tavalla. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Noniin!

Samaistun tuohon kypsymis-asiaan todella voimakkaasti; luulen, että omalla kohdallani kyse on nimenomaan tästä. Jos nyt alkaisin, päättäisin ehkä toisin ja opiskelisin ennen kaikkea itselleni.

Tämä oli kaiken kaikkiaan todella ajatuksia herättelevä kommentti, kiitos kaunis Nica.

annifitness
AnniFitness

Komppaan Nican äskeistä kommenttia! Minä syytän ajelehtimisestani tätejä ja setiä, jotka kysyivät neljä kertaa viikossa, mikä minusta tulee isona. Mikä minusta tulee isona. Ajattelin aina, että sen, mitä päädyn tekemään, pitää tuntua oikealta. Rakastuneelta. Siltä, että olen jonkin tehtävän lihallistuma. Ja että olen häikäisevän taitava ja menestyksekäs päivästä toiseen siinä, mitä teen, ja että jokainen sekunti tuntuu mielekkäältä ja tekee hauraasta sielustani terästä.

Jos jatkan sukuani, toivottavasti mun lapsi voisi vastata vaikka, että minusta tulee isona tyyppi, joka käy aina välillä veneilemässä. Tai ihminen, jolla on paljon ystäviä. Tai kahden pienen ja pehmeän koiran omistaja. Tai toivottavasti häneltä kysyttäisiin mieluummin, että 'minkä ammatin haluaisit'.

Kerran nuorena yksi tärkeä aikuinen sanoi minulle, että 'hanki työ, jossa olet tyytyväinen 80 prisenttia ajasta'. Se oli hänen reseptinsä siihen, että työlle tulee annettua vain pikkusormi, ei koko kättä. Olkapäätä myöten mentiin, nyt otan päivä päivältä rennommin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Joo! Tämä juuri! Ajatus siitä että jokaiselle on olemassa sellainen täysin ääriviivoja myöten täyttymystä tuova, oma juttu. Ja että se jokin olisi nimenomaan ammatti tai työ jota teemme. Hassua, kerta kaikkiaan.

Tuo prosenttihomma on täydellinen tiivistys siitä mitä työn pitäisi olla. Välitä kiitokset tuolle tärkeälle aikuiselle!

pilipali (Ei varmistettu)

Mummoni kysyi juuri viime viikolla, että "mikä sitten olisi se työ, jota oikeasti haluaisit tehdä".. Niin, olen valmistunut kahdestakin korkeakoulusta, tehnyt kaikenlaisia töitä enkä vieläkään osannut vastata kuin että "jotain missä saisin käyttää päätäni ja olisin onnellinen". En tiedä.. vaikka kuinka olisi opiskellut "oikeaa alaa", niin työelämä ja elämä kai sitten heittää (kun oikein jaksaa etsiä ja hakea siis :)) ne oikeat vastaukset tai ainakin vaihtoehdot eteen ja sitten pitää vain tehdä valintoja.

Enkä edelleenkään tiedä missä olen vuoden, kahden tai kymmenen päästä, vaikka aikuisia tässä ollaan :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kyllä se elämä jotain tuo. Joko jotain sellaista mihin tarttua suorilta ja pitää kiinni, tai jotain sellaista josta ottaa vauhtia. Tsemppiä etsintöihin ja kiitos kommentista parahin pilipali!

ReettaM
Harharetkiä

Niin totta! Kutsumusammattipuheen ja oman tiensä löytäjien keskellä jotenkin ihanan rehellinen kirjoitus.

Joidenkin on vaikea löytää edes yhtä asiaa, joka kiinnostaisi niin paljon, että sitä jaksaisi opiskella tai voisi puhua kutsumuksesta. Toisten taas on vaikea rajata sieltä kymmenien kiinnostuksenkohteiden joukosta vain yksi ala, joka kiinnostaa. Itsekään en tiennyt haluanko parantamaan ihmisiä, ihmisoikeusjuristiksi vai ompelemaan.

Päädyin omalle alalleni ihan sattumalta, vaikka pidän siitä ihan älyttömästi. Kaveri kertoi veljensä opiskelevan alaa. Päätin googlettaa, mitä se oikein on ja innostuin. Siellä tiellä ollaan, mutta täysin sattumanvaraisesti. Sitä voisi olla hyvin onnellinen jossain muuallakin.

Kutkuttava ja pelottava ajatus samaan aikaan.

Kirjoittaminen nyt ainakin taitaa olla se sun juttu tai ala! :D

Laura T.
Missä olet Laura?

''Itsekään en tiennyt haluanko parantamaan ihmisiä, ihmisoikeusjuristiksi vai ompelemaan.'' Tämä oli ihana!

Kiva kuulla että löysit jotain täysin uutta ja itsellesi sopivaa. Elämä kun on lopulta hyvin, hyvin sattumanvaraista. Ja siksi juuri kaikessa omituisuudessaan lystikästä.

Kiitos ihanista sanoista Reettasein!

jermia
Itärajapakolainen

Samoja fiiliksiä täällä. Olen kouluttautunut AMK:ssa lukion jälkeen yhteisöpedagogiksi, mutten tiedä onko tämä kuitenkaan ominta minua. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella uuden ammatin, mutta minkä? Lisäksi toisen korkeakoulututkinnon hankintaa on vaikeutettu siinä määrin, etten tiedä olisiko minusta edes siihen. Toistaiseksi roikun avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä opiskelemassa, vailla mitään tietoa tulevasta.

Laura T.
Missä olet Laura?

Usein mietin sitä, kuinka omalta työn pitää tuntua? Vai onko se oman tunne vain illuusiota? Olen omalla kohdallani tullut tulokseen, että siihen asti kun en herää aamuisin miettimään kuinka väärin olenkaan elämässäni valinnut, asiat ovat ihan hyvin.

Elämä tuokoon matkallesi ovia joita availla.

jermia
Itärajapakolainen

Kiitos! Olen miettinyt usein aamuisin töihinlähtiessä, että voisinko olla onnellisempi ja innokkaampi työntekijä, jos työ olisikin joku muu? Kenties joku mieluisampi. Toisinaan on nuo aamut sellaista pakkopullaa.

Mia K.

Mä oon aina vaan tehny. Oppinut tekemällä. Hakenut eri duuneihin ja tykänny. Opiskellut siellä ja täällä. Haaveita miljoona. Unelmia yksi. 

Uskonkin, että haaveammatteja on useampia. Ja, voi tehdä monia töitä. Mutta, itsellä eniten resonoi auttaminen ja kun kerran pienestä asti olen "tiennyt ja nähnyt" asioita, se on luontevinta osaamistani joka nyt on valjastettu ammattiin. Ja, edelleen haluan tehdä useampiakin eri aloja. Jotenkin se, että tahtoo ja kokeilee, on utelias, vie eteenpäin luonnostaan :)

Miksi pitää tietääkään mitä tekee tulevaisuudessa, tai 10 vuoden päästä. Kyllä se takuulla selviää. Ja, kun koskaan ei voi kuitenkaan tietää, mitä ihanaa siellä nurkan takana tulee eteen ♡

Laura T.
Missä olet Laura?

Kuulostaa hyvältä. Juuri sellaiselta polulta miltä luulen lopulta itseni löytäväni. Vähän sitä, vähän tätä.

Taru Mari
Stuff About

Tää on kyllä sellainen aihe että osu ja uppos. Valinnan tekemistä ei helpota tämä nykyinen ensikertalaishakijoiden suosiminen. Alan vaihto tehdään vieläkin haastavammaksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiva kuulla että upposi. Ehkä päättäjät ovat kyllästyneitä meihin itsensäetsiskelijöihin, hah. Kyllähän kaksikymppinen jo tietää mitä haluaa, eikun...

Maukkis (Ei varmistettu)

Moi Laura. olen paljon vanhempi kuin sina, ja olen vaihtanut ammattia jotain 4-5 kertaa, tipun jo laskuista....on helpompaa ajatella, etta on elama aikaa oppia uusia asioita, ja kannattaa aina pitaa itsensa aktiivisena. Olen 53 ja uskon etten vielakaan ole 'viimeisessa' ammatissani. Tsemppia etsintaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi Maukkis!

Kiitos lohduttavasta kommentista. Luulen että osa meistä on syntynyt vaeltamaan; työelämässä ja elämän vuoristoissa. Ehkä me olemme niitä. Uutta kohti!

IlonaSV
Saattaen vaihdettava

Mä oon alkanut vähän epäilemään, että sellainen varmuus omasta tulevaisuudesta on vain illuusio. Tuntuu, että niin minä kuin kaikki muut mun ympärilläkin loppujen lopuksi vain ajelehtii mahdollisuudesta ja tilanteesta toiseen ilman mitään hirveän päämäärätietoista asennetta. Eikä se siis tarkoita, että olisi jotenkin laiska, vaan ennemminkin ehkä... joustava?

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin määkin.

Todella hyvin tiivistetty tuo ajatus ajelehtimisesta. Sellainen kollektiivinen itsensäetsiskelijöiden muovipussilautta.

Mahdoton Nainen

Tää on niin tuttua! Mä oon aina ollut vähän ajelehtijatyyppiä, vaikka se ei välttämättä siltä näytä ulospäin, vaan on mulla kavereita jotka on mua sanoneet kunnianhimoiseksi (mitä toisaalta ehkä jossain mielessä olenkin). Omalle alallenikin, eli elokuva- ja TV-hommiin, päädyin enemmän ajelehtimisen ja usean sattuman myötä. Välillä oon kyseenalaistanut paikkaani tällä alalla ja "uravalintaani" (ai mitä valintaa?) koska mulla ei ole samaa lapsesta asti palanutta intohimoa alalle kuin monilla muilla, tää vain on tuntunut jokseenkin kiinnostavalle ja kivemmalle hommalle kuin muut mitä on ehkä niillä valintojen hetkillä ollut mielessä tai tarjolla. Toi 80% siinä mielessä sopii tilanteeseeni hyvin, että pääsääntöisesti musta on ihan jees tehdä näitä duuneja, mutta voisin elää myös tehden jotain ihan muuta.

Se on vähän eräänlainen sisäpiirivitsi alalla, että jengillä on jonkinlainen B-suunnitelma ja exit-plan, ja toisaalta moni niihin b-suunnitelmiin myös tarttuu koska näissä hommissa voi polttaa itsensä aika helposti loppuun. Itselläni on romanttisia haavekuvia mm. kukkakauppiaana toimimisesta, vaikka tiedän että kaikissa duuneissa on myös ne vittumaiset puolensa. Ja ihan oikeasti se mitä voisin kuvitella haluavani tehdä tän työn sijasta on jonkinlainen terapiatyö. Vähän harmittelen välillä etten tajunnut sitä nuorempana ja yrittänyt lukemaan psykaa. Vaikka väittävätkin ettei koskaan ole liian vanha aloittamaan alusta, mutta luulen ettei valtiovalta katsoisi hyvällä jos pyrkisin opiskelemaan kolmatta korkeakoulututkintoa... Plus yli 10 vuotta eri kouluissa jo opiskelleena tuntuu vähän raskaalle ajatukselle, että lähtisi nyt aloittamaan kokonaan alusta jotain uutta ammattia. Ehkä teen nyt tän keskeneräisen tutkinnon valmiiksi ja teen hetken alan töitä, ehkä se tuuli alkaa ohjata myöhemmin johonkin muualle.

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Tuttuja fiiliksiä! Aaah, helpottavaa kuulla muistakin paikalleen ajelehtineista. Tosiaan työ voi olla vaikka kuinka hohdokasta, mutta se ei tarkoita että sen olisi pitänyt olla alusta asti päämäärä. Tämä ajatus tekee elämästä tietyllä tavalla tosi epävarman ja yllätyksellisen. Että vaikka kuinka yrittää niin aina ei onnaa, ja sitten taas vaikkei kovin yrittäisikään niin kaikkea pukkaa. Lystikästä.

 

marile

Elämäni tarina. Juuri nyt työskentelen valokuvaajana, personal trainerina ja teen väikkäriä. Olen ollut myös toimittaja ja tiedottaja. Olen sosiologian kandi, tiedotusopin maisteri ja mediatutkimuksen tohtorikoulutettava. Hyvinä päivinä mietin, että olen hyvä useammassa kuin yhdessä asiassa ja että laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet ovat hyvä asia. Huonoina päivinä ajattelen, että tiedän monesta asiasta vähän, mutta en mistään tarpeeksi. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Sää se olet ehtinyt! Jösses.

Kun mistään ei voi koskaan tietää tarpeeksi. Siltä se juuri tuntuu. Ja sit kun ois hyvä tietää laajasti kaikesta. Paljon.

Muistan ikuisesti eräänkin opettajan lausunnon, kun kasvatustieteiden ensimmäisillä kursseilla laukoi meille vasta-alkajille kannustavasti että te ette pysty argumentoimaan kun ette tiedä asioista mitään. Kyseessä oli tietysti väittelyharjoitus. Hänen erikoisalastaan.

Ada// (Ei varmistettu)

Mutta entä jos elämä onkin rikkaampaa kun ei juurru yhteen paikkaan? Olisi onnellinen siitä, että on vähän toispuoleinen puu heikoilla juurilla. Voihan se tuulenmyräkkä heittää ja puhkoa rikki, mutta entä jos se lennättääkin paremmille apajille, kyllä niinkin tapahtuu. Taitaa olla konkreettiset puunsiirrot tässä mielessä ja muutoinkin pää on korkealentoisissa sfääreissä, mutta ajattelin vaan, että eikö tässä ole jotain mieltä ja toivoa. Ei se ns. varmakaan elämä ja asettuminen aina auvoiseksi tee, vaan voi olla rikkautta kokea asioita eri kanteilta, kuten vaikka eri aloja. Onhan sekin elämää. Ja ajatella että kirjoittaisitkaan säkään noin loistavasti jos olisit aloittanut yhden ns. varman uran vaikka kakskymppisenä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Tätä minäkin olen monesti miettinyt. Että ehkä auvoisuus liikkuu ja juurtuu juuri niihin hetken palasiin, kun on tunne siitä että olemisella on jokin merkitys. Vaikkei se kronologisesti punoutuisikaan.

Olipa kauniisti muotoiltu kommentti kaiken kaikkiaan Ada, kiitos.

kaista (Ei varmistettu)

Päädyin omalle alalleni varhain, vähän säkällä, enemmän laiskuuden kuin kunnianhimon potkimana. Riittävän oikealta on tuntunut ja riittävän helposti olen työllistynyt, kun exit- ovista ei ole tullut hypättyä toiselle radalle.

Joskus tulee pohdittua uran entä jos -solmukohtia.

- jos se yksi paremmat pisteet saanut ei olisi valinnut toista opiskelupaikkaa enkä olisi päässyt varasijalta sisään?
- jos olisin tajunnut miten kohtuuttoman pientä opintorahaa suoraan lukiosta päässyt alle kaksikymppinen saa ja olisin lykännyt opintojen aloittamista ja mennyt työkkärin osoittamaan lähettipaikkaan isoin teollisuusyritykseen, olisinko kiinnostunut journalismin sijaan tekniikasta tai kaupasta ja pyrkinyt seuraavaksi ihan muualle?
- jos olisinkin opiskellut jotain ihan muuta, olisinko silti päätynyt tavalla tai toisella samalle alalle tai muun alan organisaatiossa nykyistä osaamistani sivuaviin hommiin? Vai olisinko löytänyt itsestäni tai maailmasta jonkin ihan muun intohimon, jota nykyinen elämänkokemukseni ja koulutukseni ei vain ole mahdollisuuksien valikosta klikannut tai jalostanut esiin?

Yleensä ottaen en usko että kaikille on välttämätöntä löytää ns. Sitä Oikeaa Omaa Alaa. On monilahjakkaita viisi virkaa ja kuusi nälkää -tyyppejä, jotka aina löytävät tekemistä, innostuksen kohteita ja leipäpuuta sieltä täältä ja tulevat niin toimeen ihan hyvin.

Itsekin olen samankaltaisten lysymysten äärellä tällä hetkellä. Suuntaa etsimässä. Olipa kiva huomata, etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Kommentoi

Ladataan...