Kymmenen vuoden taa

Ladataan...
Missä olet Laura?

Ystävä pyysi minua kirjoittamaan kirjeen kymmenen vuoden taa, niin kuin Lilyssä on tehty viime aikoina.

Mietin päiviä, mitä huikkaisin sinne, vuoteen 2004.

Olin 16-vuotiaana melko kunnollinen tapaus. Sellainen avoin, ja suorapuheinen lukiolainen. Pelasin jalkapalloa ja seukkasin ihanan pojan kanssa. Ajattelin, että kyllä se elämä näyttää mihin suuntaan kuuluu mennä, kun hoitaa oman tonttinsa kunnolla. Niinpä keskityin 16-vuotiaana olemiseen sen kummempia miettimättä. Luin kokeisiin sen minkä pussailulta kerkesin (ajoittain aika vähän), ja ostin ensimmäiset tiukat farkkuni. Pohdin elämää ja avaruutta, ja olin kaikin puolin ok oman keskeneräisyyteni kanssa.

 

Silloin nimittäin ajattelin, että kyllä sitä kerkiää. Hyvin ajateltu. Ajattelin myös, että vuodet tuovat viisautta, ja että parikymppisenä asustelen poikaystäväni kanssa kivassa kaksiossa ja olen kaikin puolin fiksumpi. Olin väärässä.

Mutta hei. Mitäpä sitä neuvomaan. Kyllä aika näyttäisi.

 

Täyttäessäni 20, olin aivan kujalla kaikesta. En tosin itse ollut samaa mieltä: päin vastoin ajattelin olevani kartalla, elämän keskipisteessä. Pari vuotta elin lähinnä palkkakausien sykleissä, enkä ollut lainkaan huolissani siitä, että prioriteettini olivat kääntyneet muutamassa vuodessa päälaelleen. En osannut huolestua. Piti pysyä kiireisenä. Kai ajattelin, että niin se elämä menee. 16-vuotiaana sitä pohdiskelee elämänsä merkityksellisyyttä, ja parikymppisenä sen on löytänyt. Aikuisuuden. Toivoin, että jos vakuutan muut, vakuutan myös itseni. Tärkeintä oli näyttää siltä, että tiesi mihin oli menossa. Hätäratkaisut naamioin pitkällisen pohdinnan hedelmiksi, ja myin tarinani moneen otteeseen. Annoin kaikille pienen palan erilaista totuutta, sillä en itsekään tiennyt mikä niistä oli loppupeleissä totta.

 

Paljon erehdyksiä, sekä yksi parin vuoden mittainen roolileikki. Lopulta kaikki hiipui hiljalleen, eikä minulla ollutkaan enää niin kova kiire. Elämä pysyi, mutta kasvoin sen mukana. Autuaan tietämättömänä siitä, että tulisin eksymään matkallani vielä monet kerrat. Ja ihan hyvä niin.

 

En osaa sanoa minkälaisena suunnikkaana tai janana elämänkulun oikeastaan näen. Mutta sen voin sanoa, että parikymppisenä olin typerämpi kuin ollessani vielä 16-vuotias. Kai sekin jonkinlaisen kehitysspiraalin muodostaa.

 

16-vuotiaana ajattelin, että on ihan ok olla vähän kesken, työn alla. Lähivuosina olen palautellut mieleeni noita ajatuksia. Välissä oli tehtävä ekskursio toisenlaiseen elämään, jotta tiesi tulla takaisin. Elettävä hetki itsensä ulkopuolella, ja palattava samoja askeleita takaisin päin vain nähdäkseen, kuinka kieroon oli juossut.

Tajusin siis uudestaan jotain, minkä tiesin jo vuonna 2004. Että eihän minun olisi koskaan tarvinnut kiirehtiä tullakseni valmiiksi.

Sillä enhän minä tule valmiiksi.

 

 

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentoi

Ladataan...