Lauantaipäiväkirjat

Missä olet Laura?

 

 

 

Nukuin viime yön näkemättä unia.

Heräsin äitini vierestä isäni kahvinkeittoon.

Nykyään voin olla hiljaa ja hämmentynyt - murkkuikäisenä halusin olla kaikesta varma. Pelkäsin lapsena hiustenpesua ja kirveleviä silmiä, ilmapalloja ja humalaisia. Näin aikuisena - tunnen muuten edelleen syvää huvittuneisuutta käytäessäni itsestäni sanaa aikuinen - pelot ovat eri muotoisia. Enää en pelkää kylänraitilla lallattavaa juoppoa tai liian meluisana sykkivää vapputoria. Nykyään pelkään lentämistä, toisten satuttamista ja satutetuksi tulemista. Perussettiä. Niin, ja ilmapalloja vihaan edelleen. Poksahtelevat paskiaiset.

Yhtä kaikki isäni tokaisee ohi kävellessään: ''Ei hätää.'' Samoja sanoja minä hoin lapsena suihkun alla ollen varma että hukun valuvaan veteen. Nyt isäni äänessä ei ole tippaakaan dramatiikkaa, vaan sanat sanotaan painolla johon ei tarvitse vastata vakuutellen.

Maaseutu on muuttunut kellertäväksi, ja sitä elävöittää koivunlehtien tasainen tihku. Perhoset ja ampiaiset vaeltavat vielä elossa olevissa kukinnoissa löytämättä mitään. Pelastin juuri yhden vesiämpäristä, enkä ollut lainkaan varma mitä tällä syksyllä olisi sille enää annettavanaan. Kai syysaurinko sen vielä kuivattaa, mutta jatkosta en osaa sanoa.

Mökin kellot ovat kaikki viisi minuuttia jäljessä.

Tässä päivässä on sellainen valo, joka voisi olla päivänä jona oivaltaa jotain elämän kannalta oleellista. Sellainen seinille kiipeävä ja vastaanottava, ei liian kirkas paiste. Tämä voisi hyvin olla päivä jona tajuaa jotakin. En ole vielä tajunnut.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentoi