Laura pohtii, kiinalaiset vastaavat

Missä olet Laura?

 

 

Uudenvuoden aatto. Kävelen keskustan läpi kahdeksalta illalla. Vastaantulijat ovat jokainen matkalla jonnekin, pois kodeistaan. Minä sen sijaan kuljen määrätietoisesti omaani kohti; haluan perille mahdollisimman nopeasti. Suunnittelen reitin etukäteen, kierrän puistot ja aukeat kaukaa. Kävelen rivakasti, katson etuviistoon ja kuuntelen valmista bilelistaa. Joku pyytää tulta, minulla ei ole. Teinipojat painuvat puistoa kohti reppujen pohjat kaljapulloista painavina- kolmen vuoden päästä heillä on ikää juoda. En välitä, haluan vain päästä kotiin. Napeista alkaa soida tuttu jumputus lukioajoilta: trooppinen Destination Unknown. Yritän etsiä tilanteesta jotain hauskaa ja merkityksellistä; vuoden viimeinen ilta ja tällainen biisi! Lähistöllä posahtaa iso ilotulitus. Kiristän vauhtia, ajatus katkeaa.

Pelkään ilotulituksia. Olen pelännyt lapsesta asti. Enkä nyt puhu mistään arkailusta tai ärtymyksestä vaan aidosta pelosta. Puhun siitä paniikinsekaisesta tunteesta joka sisälläni syttyy aina vuoden viimeisenä iltana kellon lyödessä kuusi, kun pihoille astelevat ensimmäiset perheenisät muovikasseineen. Myöhemmin paikalle ilmaantuvat ne, joilla onkin sitten kaksi kassia: toinen bisselle, toinen raketeille.

Viisi vuotta sitten päätin rohkaistua ja astelin keskiyön aikaan muiden mukana ulos katsomaan pihapiirin valosirkusta. Turvalasit päässä, kädet korvilla katselin porukan menoa ja minuutin verran ehdin olla pelkäämättä. Sitten jonkun onnettoman jättiläisraketti kaatui ja sinkoutui taivaan sijaan ihmisten sekaan- räjähti maatasossa ihmismassan keskellä. Pyysin illan emännältä avaimet, käännyin kannoillani ja kävelin melko rivakasti takaisin sisälle.

Inhoan pauketta ja meteliä. Valoja sen sijaan katselisin mielin määrin. Olen viettänyt suurimman osan vuodenvaihteista sisällä ikkunan edessä. (No okei, murkkuikäisenä yritin esittää kovaa mimmiä, ja ammuin itsekin muutaman paukun. Roomalaisia kynttilöitä, tietysti. Niistä kuului vaan sellainen matalan passiivinen suhina.)

Jokaisessa juhlassa on oma pelkokertoimensa, joka omalla kohdallani korreloi varsin vahvasti desibelien määrään. Vappuna on ilmapallot ja muut poksahtelevat asiat, syntymäpäivinä holtittomina lentelevät kuoharipullon korkit. Ja vuoden vaihtuessa koko kaupunki muuttuu hetkellisesti sotatantereeksi. Kunpa voisin painaa mutea ja katsella kaikkea sitä iloa ja valoa ilman ääniä.

 

Olen päässyt jo kotikadulle kun kuulen korvan juuresta pahaenteisen lähtösuhahduksen. Teen vaistomaisen (joskin varsin suureleisen) väistöliikkeen ojanpenkkaan. Raketti mossahtaa taivaalla, enkä näe ketään. Jumalauta. Jatkan kävelyä, ja viimeisen alamäen kohdalla näkökenttäni alakulmaan liitelee jotain. Menen kyyryyn keskellä katua. Pian tajuan, että kaulahuivini pää on karannut ja lepattaa tuulessa. Olen juuri pelästynyt omaa burgundinpunaista jättihuiviani. Nousen kyyrystä, suoristan selkäni ja alan nauraa hervottomasti. Nauran koko loppumatkan ääneen, koska en pysty lopettamaan. Vastaan tulee mies. Olen omaa kaulahuiviansa pelkäävä, yksin naurava nainen.

Tulen kotiin ja suljen oven perässäni. Selvisinpäs.

Tuhahtelen henkisesti: haluaisin niin kovasti olla timanttista bileainesta; juhlia pitkälle yöhön ja olla välittämättä ympäröivästä äänimaisemasta, joka muistuttaa lähinnä Laatokan mottitaistelua. Skoolata ja kiljua metelin mukana.

Ihminen on keksinyt ilotulitteet jo ennen ajanlaskua, mutta eikö kenellekään ole tullut mieleen kehitellä äänettömiä raketteja? Istun sohvalle, nappaan läppärin syliin ja otan selvää. Saan tietää, että itse asiassa juuri rakettien tuottama meteli oli kiinalaisille se onnea tuova elementti. Selvä sitten. Tämä selittää pikkupaukkujen funktion, joka aikaisemmin on pysytellyt minulle (täysin) pimennossa: pihapiirin pojat ne vaan demoneita manailivat rappukäytävissä. Tähän päivään saakka olin luullut sen olleen esimurkkujen ilkivaltaa. Kuinka väärässä voikaan ihminen olla.

Vuoden viimeiset minuutit ovat käsillä ja vastaranta värjääntyy kirjavaksi. Vuoden vaihtuessa hienointa on se, ettei menneen vuoden viimeisellä minuutilla ole juurikaan eroa alkavan vuoden ensimmäiseen: kaikki pistävät parastaan, taivas täyttyy odotuksista ja hetken aikaa maisema on täynnä valoa. Minä katselen tuttuun tapaan ikkunasta ja annan paukkua- toivoen, että osa onnesta kantautuu järven pintaa pitkin kiitävän melun ja paukkeen mukana tähänkin huusholliin. Kaiken järjen mukaan näin sen pitäisi mennä. Jos kiinalaisia ja Wikipediaa on uskominen.

 

En koskaan kuvitellut sanovani tätä mutta: meluisaa vuotta kaikille. (!!!)

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentoi