Lentopelko ja tyttö nimeltä Nuria

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

Terveisiä Penywern Roadilta.

Ennen kuin edes lähden puhumaan elämäni suuresta kaupunkirakkaudesta, puhun hieman pelosta.

 

Olen matkustanut koko ikäni, ja noussut lentokoneeseen monet kerrat. En tiedä miksi, mutta vuosien varrella lentoon lähteminen tuntuu kerta kerralta kamalemmalta. Puristan käsinojia rystyset valkoisena, ja pienikin turbulenssi saa minut rukoilemaan edesmenneitä sieluja ja valon enkeleitä. Mantraan koko nousun ja laskun- ja aika monta kertaa siinä välissä. Kädet ristin salaa.

En osaa jäljittää pelkoni alkuhetkeä, jossain vaiheessa se vain alkoi. Jimin lentoturmatutkimus-sarjalla saattaa olla asian kanssa tekemistä. Lennolla istuessani kuulen sarjan kertojan äänen selostavan, kuinka toistaiseksi tuntemattomasta syystä, lento Tampereelta Lontooseen ei koskaan päässyt perille.

Eilen istuin taas turvavöissä, tiukassa kulmassa kohti pilvipeitetttä. Toisella puolellani nuokkui vietnamilaisen pojan pää, jota katselin kateellisena. Kunpa voisinkin nukahtaa ennen nousua, ja herätä turvavyövalon sammuttua. Siinä hän nukkui: suu auki täydessä unessa jo ennen kuin kone edes liikkui. Toisella puolellani istui tyttö, hiljaa jähmettyneenä. Häntä jännitti. Yhtä paljon kuin minua. Molempien kasvoilta paistoi puhdas kauhu, ja taisimme molemmat huomata, ettemme olleet yksin typerän pelkomme kanssa.

Tuli kahvikärry ja pikkusuolaiset. Aloimme jutella. Hän kertoi nimekseen Nuria (tosin, ehdimme keskustella varmaan tunnin verran ennen kuin edes tajusimme esitellä itsemme). Afganistanista kotoisin oleva nuori nainen oli elämänsä aikana ehtinyt asua Pakistanissa, Iranissa, Saksassa ja tätä nykyä Englannissa.

 

Siinä me olimme: kaksi lentopelkoista maailmanmatkaajaa. Maailmaa ympäri matkustelleina, eri maissa asuneina, ja ihan yhtä pieninä suuren pelon edessä. Puhuimme läpi perheasiat, pari sanaa uskonnoista ja järjestetyistä avioliitoista. Otimme osaa toistemme menetyksiin, ja vertailimme kulttuurieroja. Siinä lomassa jaoimme pelon tuomaa kantolastia.

Kun korvat alkoivat taas lukkoontua pahaenteisesti, ja kapteeni ilmoitti laskeutumisen alkavan, otimme reilusti kiinni penkeistä ja olimme hiljaa. Välillä tsemppasimme toisiamme, ja nauroimme hermostuneesti. Kutsuimme toisiamme lentomentoreiksi ja pohdin, miten pärjään perjantain paluulennolla yksin neuroosieni kanssa. Vaikka lasku oli ihan yhtä hirveä kuin aina ennenkin, oli helpottavaa istua vieressään joku, jolle ei tarvinnut esittää yhtään sen urheampaa kuin on. Ihminen, jolle pystyi pokalla sanomaan että ei halua kuolla vielä, ja joka ymmärsi että tarkoitin sitä joka solullani.

Koneen renkaiden iskeytyessä maankamaraan, tuttu kuvio toistui: naamalle levisi voittajan hymy, ja kehon valtasi kokonaisvaltainen helpotus, joka purkautui hervottomana hörötyksenä. Perus. Nauroimme itsellemme ja toisillemme, vaikka tiesimme että ensi kerta on taas ihan yhtä hirveä. Mutta näissä hetkissä sitä ei ajattele, miettii vain sitä että on (kuin ihmeen kaupalla) elossa. Vieressä nukkunut poikakin oli herännyt, ja nauroi meille hyväntuulisesti päin naamaa.

Lentokentällä halasimme, ja toivotimme toisillemme hyvää loppuelämää. Tilanne oli kaikessa huvittavuudessaan juuri sitä mitä peloissaan oleva ihminen kaipaa: jonkun, joka ymmärtää tuota perusteetonta tunnetta. Ohimenevän hetken ajan sitä istuu vierellään joku, joka on kotoisin täysin eri maailmasta, mutta joka pelkää täysin samoja asioita. Jonka kanssa voi luonnollisesti puhua pohjoismaalaisten yksilökeskeisyydestä, ja seuraavassa lauseessa kertoa, että inhoaa käydä lentokoneen vessassa, koska pelkää imeytyvänsä alipaineen mukana putkistoon.

 

 

Laura

Share

Kommentit

Oma lasku- ja nousupelkoni katosi siltä istumalta kun kerran turbulenssin siivittämän lennon päätteeksi Sloveniassa puolelta toiselle kallisteleva kone lähestyi uhkaavasti maata. Koneessa oli lähes yleinen paniikki, mutta onneksi viereeni sattui viskiltä lemuava tyyppi, joka totesi täysin rauhallisesti, että no nyt ei ainakaan pudota enää korkealta! No niinpä!

Laura T.
Missä olet Laura?

Repesin ääneen.

Eilen paluulennolla sain viereeni ihastuttavan brittipariskunnan, joista mies poti pientä lentopelkoa. Suomessa on niin paljon metsää, että on ainakin pehmeämpää lässähtää kuusikkoon kuin betonilähiöön. True.

Joo, totta tuokin. Mieleeni tuli myös toinen tyrskähdyksiä aiheuttanut kommentti, jonka kuulin lentokoneessa: isä ja kaksi lasta olivat ekaa kertaa lentokoneessa ja turvallisuusohjeistuksen siinä kohdasa kun opastetaan lentokoneesta poistuminen veteen niiden liukujen kautta, ipanat villiintyivät ja huusivat "jeeee iskä päästäänkö me liukumäkeen????" isä oli vaan että, no toivottavasti ei.... :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Haha! Eilen istuessani ikkunapaikalla mietin kuumeisesti, kuinka korkealla mahdoimme lentää. Noo...sitten aloin listata asioita mistä olen kiitollinen. Ihan vaan siltä varalta jos kone esim halkeasi kahtia ja tippuisi alas.

Ilmeestä ilmeisesti näki että vähän taas jänskätti, kun viereisestä penkistä kuului: ''Nervous..?''

Yes.

Kommentoi

Ladataan...