Lohtu

Missä olet Laura?

Puhelin soi. Isä soittaa. Kertoo hiljaisella äänellä sen, minkä jo tiedän. Sen, minkä tunsin jo minuutti aikaisemmin.

Puolitoistavuotinen, uuvuttava matka on tullut päätökseen. Se, joka alkoi eräänä syksyisenä hetkenä, silloin kun puiden lehdet alkoivat tippua, ja muodostivat pihamaalle peitteen. Ukki oli juuri ostanut päältä ajettavan ruohonleikkurin. Sellaisen, millä olisi helppo ajella menemään ympäri tiluksia, ja matkalla tarkastaa viinimarjapensaat.

Suvussamme ei ole ollut tapana puhua tunteista. Päätän kuitenkin yrittää. Tällaisissa tilanteissa ei nimittäin kannata alkaa asettelemaan sanojaan turhan tarkasti, täydellistä järjestystä ei löydy kuitenkaan. On lokakuinen ilta Kainuussa, kun istahdan ukkia vastapäätä ja kysyn: ''Pelottaako sinua?'' Pelottaa, vähän. Nyökkään, ja syömme lisää lohikukkoa.

Kävelen maantien laidassa. Metsää on silmän kantamattomiin, ja vastaan ei tule kuin muutama rekka. Maisema on loppusyksyn värinen, en osaa kuvailla sitä. Ilma ympärilläni seisoo, vaikka pilvet liikkuvat. Ne ovat raskaita. Itken ääneen. Täällä kukaan ei kuule. Kävelen vielä kilometrin ja käännyn takaisin.

Muutaman viikon päästä kuljemme sairaalan käytävällä. Ukilta puuttuu iso pala otsasta, ja päälakea koristaa pannan muotoinen tikkirivistö. Laskeskelemme tikkejä ja syömme karkkia sairaalan käytävillä. Kaikki on hetken ihan hyvin. Tämä sairaalajakso ja koko syöpä on vuoden päästä muisto vain.

Joulukuu. ''Voitte kyllä jutella, hän kyllä kuulee vaikkei voi vastata.'' Hengityskone pitää tasaista kohinaa, rintakehä nousee ja laskee. Happisaturaatio nousee ja laskee. Monitorilla lukee ''konepotilas''. Hyräilen Maamme-laulua vanhalle torvensoittajalle. Myöhemmin ukki kertoo, että muistaa jonkun laulaneen.

Sairaalajakso venyy, teho-osasto vaihtuu terveyskeskuksen vuodeosastoon. Lääkärien lausunnoissa puhutaan yhä enemmän ''kipujen minimoimisesta'' ja ''perustoimintojen ylläpidosta''. Syötämme, juotamme ja pesemme. Saatamme. En voi uskoa, että vielä vuosi sitten istuimme konserttitalon aulassa viiniä juoden, ja kuuntelimme orkesterin esiintyvän. Orkesterin, jota ukki aikoinaan johti. Paloittelen sairaalan lihamureketta, ja juotan 50-kiloiseksi kuihtunutta isoisää nokkamukilla. Jälkiruoaksi on teetä ja kuivakakkua.

---

Hän opetti minulle paljon. Luonnosta, linnuista ja kielistä. Hän käänsi ruokapöytäkeskustelut unkariksi, ja välillä vaihdoimme puhekieleksi englannin. Hänen ansiostaan osaan pyöritellä sämpylöitä ja tiedän miten maailman parhaat wienerit solmitaan.

 

Ukille.

Laura

 

Share

Kommentoi