Loppukohtauksissa ei valehdella

Missä olet Laura?

 

 

 

 

Jään bussista ja vituttaa.

Väistelen jääksi muuttunutta pihatietä ja kävelen sen sivussa. Kassit painavat käsissä ja kengät hiertävät pikkuvarpaita. Kengät joista maksoin aivan helvetisti liikaa. Katsahdan sattumalta ylös, kai kantoasentoa parantaakseni - samassa huomaan ylle revenneen majesteettisen tähtitaivaan.

Samalla sekunnilla muistan ensimmäistä kertaa viikkoihin, kuukausiin. Silmiin sattuu. Niin käy aina kun kyyneleet nousevat äkkiarvaamatta ja kohisten. Ennen ensimmäistä silmänräpäystä näkökentässä voi nähdä pieniä aaltoja. Pihassa, rumien kerrostalojen keskellä, kaikki menneen viikon tunteet valuvat sekunneissa maahan. En pysty pyyhkimään kasvojani kun kädet ovat täynnä. Kävelen kiireesti sisälle ja toivon ettei kukaan tule vastaan. Juuri nyt en pystyisi teeskentelemään yhtään mitään.

Huomaan etten ole ajatellut asiaa viikkoihin, ehkä kuukausiinkaan. Sitä ettei häntä enää ole. Kuinka olen elänyt niin kuin mitään suurta ei olisikaan poissa. Niin kuin kaikki tämä olisi aina ollutkin juuri näin, minun ansiostani. Vaikka ei ole. Maailmasta puuttuu mies joka opetti minut ottamaan asioista selvää. Opetti näkemään naiset vahvoina. Hän keneltä opin tarinankerronnan jalon taidon. Sen mitä teen joka päivä.

Minä elän elämääni: käytän nettipankkia, kieltäydyn kuiteista ja yritän vähentää suolaa. Elän viikkoja, lusin päiviä ja odotan muka jotakin. Eikä hän voi mitenkään muistuttaa minua kaikesta siitä mitä minulla on. Ei siten miten aikaisemmin - olemalla olemassa. Hänen jälkeensä jäänyt hiljaisuus tulee täydeksi vain kun siihen palaa. Ja nykyihmisellä ei ole aikaa palailla mihinkään hiljaisuuksiin tai mielen mustiin aukkoihin. Kaikki on jo niin täynnä: kalenteri, pää ja vaatekaappi. Niin sitä vaan elää. Ostaa kukkakimppuja ja sanoo ne ansaitsevansa, lupaa palata asiaan ja sitten kuitenkin unohtaa tehdä niin. Elävillä on sentään mahdollisuus loukkaantua. Mutta eihän kuollut voi soittaa.

Ja niin minä itken. Taas kerran. Puhtaasta surusta ja siitä hetkestä kun sanoimme kiitos kaikesta. Itken sitä kivistävää tunnetta, johon sekoittuu pohjaton suru siitä ettei voi saattaa ja varmistaa perille. Viime kädessä on vain sanottava että pärjäile. Kun ei tiedä mikä kohtaa. On oltava rehellinen; noissa hetkissä ei ole aikaa teeskennellä ja luvata tyhjiä. Emme enää soittele, palaile tai törmäile. Niin paljon helpompaa olisi laveerata kipu vitseillä tai esittämällä tietämätöntä siitä, että olemme loppukohtauksen keskellä ilman kuiskaajaa.

Eikä kukaan kerro miten katsotaan kuolevaa joka ei tahtoisi lähteä.

 

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Ilana

Rutistus! Kun en osaa muutakaan sanoa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Takaisin! Ja kiitos.

Mia K.
Voi taivas

Haurasta, mutta vahvaa.

Ääripäät ovat kaukana, ja silti yhdessä.

♡ kertoo kyllä!

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri näin. Kiitos Mia.

Räyhälä
Räyhälä

Kaunis teksti.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos.

Oranssinen

Veti hiljaiseksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Näinhän sillä elämällä on välillä tapana. Mutta tänään taas laulellaan.

Katja_ (Ei varmistettu)

Itku. Kirjoitat niin sydämeenkäyvästi. Ja kauniisti. Niinhän sitä tekee, yrittää jatkaa eteenpäin. Ja jatkaakin, mutta kyllä sitä mukanaan kantaa paljon. Halaus Laura sinulle.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Katja. Ei saisi olla liian kiire elää eteenpäin, kun niin paljon jo kantaa mukanaan (hyvääkin!). Tänään jo hymyilyttää.

Pau
P.S C'est moi!

Voimia surullisuuden keskelle ja toivottavasti tänään jo hymyilyttää enemmän. Aurinko ainakin pistää pienen hymyn kaaren väkisinkin tähän naamaan :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Suru on taas hetkeksi surettu, teki hyvää! Taas muistaa että mistä sitä tulee ja että ei oikeasti ole kiire mihinkään. Naama arskaa kohti! Kiitos taas kauniista sanoistasi Pau.

katiaviron (Ei varmistettu) http://piilomajassa.wordpress.com

Kiitos kauniista kirjoituksesta. Jouduin päästämään isän pois viime kesänä. Hän ei voinut enää edes puhua, silmätkin olivat vain kiinni. Pidin kiinni ja puhuin siitä mitä olen häneltä saanut ja miten tärkeää se on, ja lupasin yhden tärkeän asian. En voi olla varma kuuliko hän, mutta toivon.
Siitä on nyt hiukan yli 8 kuukautta. Suru on muuttanut muotoaan, sellainen se on. Näen isän luonnossa, hiljaisuudessa, vähän kaikkialla kun on otollinen hetki. Olen niin kiitollinen että hän eli.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos koskettavista sanoistasi katiaviron. Juuri tuolta se tuntuu, että he ovat ulkona, ympärillä. Vaikkemme ihmisinä enää törmäile tai tapaa.

Juuri tuon tunteen haluaisin tiivistää kiireiselle nykyihmiselle käsin kosketeltavaksi. Että meillä on vain tämä aika. Ihmisten kanssa kiire ei ole koskaan kannattanut. Kiitos vielä että jaoit tarinasi, se todella kosketti.

kao kao
Kao Kao

Voi mä vähän itken täällä omaa isiä ja sun. 

Se on viiltävää, kun näkee unta isistä, herää aamulla hymyillen, kunnes jossain vaiheessa tajuaa et hei se oli vain unta. Sitä ei enää ole. Ihmiset on muuten hurjan hienotunteisia, kun itkee aamujunassa. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Äh, tämä kommentti on mennyt jostain syystä ohi. Anteeksi siitä kao kao.

Aikamoista. Minun isäni onneksi on vielä täällä, mutta tämä teksti on juurikin hänen isästään, ukistani.

Usein mietin teitä, ketkä olette menettäneet isänne. Se on jotain aivan kamalaa edes ajatella. Että miten sellaisesta voi selvitä.

kao kao
Kao Kao

Huomasin jostain seuraavasta tekstistä, että ukkiahan sinä suret.. 

Onhan se ihan kamalaa. Mut mä mietin eräs ilta ollessani ihan pohjalla surussa, että entä sitten, entä sitten vaikka mä en kestä, en pysty tähän en vain voi. Mitä siitä seuraa? Konkreeettisesti. Jäänkö sänkyyn makaamaan? Mihin se auttaisi? Eihän siinä oikeasti ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä. Mikään ei tuonut isiä takaisin, joten piti alkaa vain elämään.

Ja se elämä oikeastaan auttoi. Nyt voi jo ajatella kaipaavasti, surullisena mutta onnellisena siitä että oli ihana isä. Sai edes muistot takaisin, kun isiä pystyy taas ajattelemaan ilman itkua..

katiaviron (Ei varmistettu) http://piilomajassa.wordpress.com

Isäni oli kuollessaan 80 -vuotias ja hänellä oli vakava sairaus. Kuolema ei tullut suurena yllätyksenä. Ajattelen niinkin että se tuli hakemaan isän pois kivuista ja kärsimyksestä.
Yritän myös ajatella että mikään ei ole elämässä luonnollisempaa kuin syntymä ja kuolema, ja että vanhemmat yleensä kuolevan ennen lapsiaan. Se mitä minulle tapahtui on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan kaikkialla ja kaikille. Tietenkään se ei poista surua mutta jotenkin antaa helpotusta.
Usein ajattelen myös: mitä isä sanoisi, mitä isä ajattelisi jos jäisin suruun vellomaan? Ja tiedän mitä hän ajattelisi: sinulla on oma perhe, se tarvitsee sinua, minun on nyt hyvä, sure toki mutta älä liikaa. En voi tulla enää takaisin.
Jotakin sellaista.
Sekin on helpottavaa että suru muuttaa muotoaan. Aina sitä jankutetaan mutta nyt sen voin vahvistaa todeksi. Tässä on hyvääkin ja todella kaunista, paljon.

kao kao
Kao Kao

Totta, särmät hioutuu ja siitä tulee haikea, mutta ei enää niin kipeä asia elämään. Silloin sen kanssa voi jo olla.

Laura T.
Missä olet Laura?

Nämä teidän kommentit meni tosi syvälle. En osaa oikein sanoa mitään. Kuin että kiitos kun kirjoititte.

Kommentoi