Markkinoin, siis olen.

Missä olet Laura?

 

 

 

 

Olen miettinyt paljon työtä ja työttömyyttä. Lukiessani nuorten ammattilaisten ahdingosta ja kaikesta siitä viemäriin valuvasta potentiaalista, kavahdan. Onko kaikki todella näin jyrkkää ja vaativaa?

Minulla on kysymys joka hakkaa takaraivossani. Sellainen jota en haluaisi sanoa ääneen, mutta joka kuitenkin nousee pintaan lähes päivittäin. Onko meille kaikille olemassa paikka? Onko tuolla jossain todella se täydellinen pesti jokaisen täytettäväksi? Vai kilpailemmeko vain myöntämättä sitä, ettei kaikille riitä?

En tiedä tuon taivaallista tietokoneista, twitteristä tai hakukoneoptimoinnista. Miksi minua hävettää myöntää tällaista? Minulla on näkemystä yhteiskunnasta, ihmisistä ja siitä miten olla hyvä sellainen. Talousluvuista tai suhdanteista en tiedä paskaakaan. En koodaa, twiittaa tai käytä CADia, mutta osaan vakuuttaa, keskustella ja no, kirjoittaa. Silti juuri ensiksi mainitut tekijät vaikuttavat ainoilta olemassaolon oikeuttajilta nykyisillä työmarkkinoilla.

Minulla on kaksi vahvuutta: teksti ja ihmistuntemus. Asiat joilla olen pärjännyt tähänastisessa elämässäni varsin hyvin. Yhtäkkiä tuntuu ettei sellaisilla asioilla tee oikeassa työelämässä yhtään mitään. Tarvitaan markkinointisilmää, puskuria ja kiusallisia palkkaneuvotteluita.

Sosiaalinen media ja jokaiselle avoin blogiskene ovat tuoneet mukanaan lieveilmiön, jota kutsumme tasa-arvoksi ja joka käsitetään kaikkivoipaisena tienä menestykseen. Kaikki pelaa-asetelma on tuonut mukanaan Kaikki onnistuu-illuusion.

Blogit ovat ilmiön ääriesimerkki. Yhtäkkiä jokainen - koulutukseen, asenteisiin, tai kirjoitustaitoon katsomatta - haaveilee työstä viestinnän ja kirjoittamisen parissa. Ymmärrän hingun hyvin, rakastanhan itsekin sitä mitä teen. Mutta ilmiön laajuus mietityttää. Kun harrastamisen painopiste on siirtynyt pajoilta ja saleilta verkkoon, valkoviiva onkin kaikille sama. Yhtäkkiä jokainen haluaa harrastuksestaan työn.

Nykyään kirjoittaja on sisällöntuottaja. Jokaisesta edusta väännetään kättä ja omaa osaamista on alleviivattava. Ajatus on kuvottava. Ei siksi, ettäkö oman osaamisen esiintuomisessa olisi jotain epäilyttävää tai naurettavaa, päin vastoin; osaajia on niin paljon että kilpailu käydään veitsenterävillä aseilla. Mutta hienovaraisesti, niin kuin nykymaailmassa kilpailua käydään.

Viestintäala vetää puoleensa sankaritarinoillaan ja välillä näyttääkin siltä kuin työmarkkinat rakentuisivat tasan kahdenlaisista aineksista: on joko timanttisia onnistujia tai epäonnistumisista toisiin lainehtivia moniosaajia.

Voiko ilman kilpailua, itsebrändäystä ja sometykitystä pärjätä? Kertokaa minulle. Onko todella olemassa vain kaksi vaihtoehtoa menestymiselle: olemalla oman elämänsä superlatiivi tai vaihtoehtoisesti omaamalla rinkallisen taikapölyä? Ei taida tässä tapauksessa ihan rinkkakaan riittää.

 

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Räyhälä
Räyhälä

Ihanaa, että kirjoitit tästä! Olen pyöritellyt juurikin näitä samoja ajatuksia päässäni jo ties miten pitkään. Sanana sisällöntuotanto on kyllä yksi inhokeistani. Että monenlaisia tietokokonaisuuksia, viestejä ja erilaisia tekstilajeja niputetaan vain sanan "sisältö" alle. Että vuosia tehtyyn tutkimukseen pohjaava tutkiva artikkeli ja minuutissa amatöörimaisesti kyhätty mainosteksti täynnä kirjoitusvirheitä asetetaan samalle viivalle. (Tietysti riippuu paljon siitä mitä sisältöä tehdään ja mihin tarkoitukseen, mutta toi oli nyt ehkä ajatukseni kärjistettynä.) Mutta se taitaa nyt olla vain tämän hashtag-aikakauden henki. Muutos on täällä, nyt pitää yrittää keksiä parhaat keinot sopeutua siihen. Onneksi hölmöt mediailmiöt synnyttävät usein myös hyviä vastailmiöitä :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep, sisällöntuottaja tuottaa kaikkea. Eikä siinä, ei nimikkeessä ole oikeastaan mielestäni edes mitään pahaa, mutta se mitä se nielee sisäänsä, se epäilyttää.

Tällaiset megatrendit tuovat mukanaan paljon, niin kuin sanoit. Aallot tuovat mukanaan myös paljon sellaista mikä muuten jäisi vähän pimentoon, mutta jotenkin menen aina hiljaiseksi kaiken tämän someilun edessä.

 

katiaviron (Ei varmistettu) http://piilomajassa.wordpress.com

Kaikki eivät voi työskennellä kirjoittamisen tai viestinnän parissa ammatikseen, näin se vaan on. Kuten eivät myöskään kaikki voi olla stylistejä, sisustussuunnittelijoita ja mitä niitä nyt on. Eikä jokainen joka ottaa valokuvia, tosi hyviäkin, voi kuvata ammatikseen ja niin että sillä eläisi.

Siltä nyt vaan vaikuttaa että aika moni haluaisi. Hirveän moni, oikeastaan.

Noinhan se kai on että sankaritarinat saavat uskomaan vaikka mihin. Just niin että jokainen on oman onnensa seppä sun muuta. "Kaikki onnistuu" -illusion mukana on kulmakarvoja nostattavia tapauksia. Miettii että miten ihmeessä tuo on mahdollista, mihin tuo perustuu...?
Vielä enemmän hämmentää se etteivät oikeasti taitavat löydä sitä mikä heille kuuluisi, kun valkoviivalla on niin kova tunku ja kyynärpäät terävät. Ei minusta aina kovin hienovaraisesti mennä...

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin kovin moni haluaisi työskennellä muodin/sisustuksen/kirjoittamisen/viestinnän parissa. Lähinnä mietin sitä, kuinka moni joutuu pettymään siihen, ettei hommat mene ihan niin. Ne voivat mennä - ja juuri nämä tähtitarinat saavat kaikki niin toiveikkaiksi. Uskomaan siihen että mustakin on tähän. Lähinnä huolettaa se pettymys jonka varmana moni kokee kun ei riitä. Vaikka siitä ei ole alkujansakaan kyse.

Helmi K
sivulauseita

Mä mietinkin just et mikä on sisällöntuottaja. Ihan hirveä sana kyllä, jotenkin. Ja vähän masentava. Onko toimittajat kuitenkin edelleen toimittajia?

Ja mun tekis hirveästi mieli sanoa sulle ihan tosi hyvä kanava ja ammatti jos (ja kun) sun vahvuudet on teksti ja ihmistuntemus mutta sielläkin on tosi vaikea pärjätä ilman sitä sometykistystä ja itsensä brändäystä ja se vasta ankeaa onkin. Kun sanat ja tarina menettävät perimmäisen merkityksensä. Uskon että tiedät mitä tarkoitan.

Ja mä tiedän mikä häshtäg on mutta en ihan että mitä sillä tehdään. Enkä aio ottaa selvää. Ja varmaan siten ammun itseäni jalkaan mutta menköön.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kuule sitä minäkin mietin, mutta googlasin ja sehän on synonyymi kaikelle mikä liittyy mm. someen: web-sivujen uudistusta, visuaalista hommaa, kirjoittamista, ja kaikkea sellasta mikä tuntuu koskevan vähän kaikkia jotka osaavat kirjoittaa. Ei nimikkeessä mitään - se vain tuntuu olevan samanaikaisesti auki kaikille mutta ei kuitenkaan kenellekään.

Toimittajuudesta voisin kirjoittaa enemmänkin (aikeissani kun on kirjoittaa roikkuvat kandi ja mahdollisesti gradukin aiheesta), mutta sanonpa näin: toimittajat on toimittajia, mutta toimittajaksi ei vaadita Suomessa virallisesti koulutusta. SKÄDÄÄM, huomaatko toistuvan teeman?

Mentorini, kerro vaan heti että mitä mun kannattaisi tehdä niin ryhdyn puuhaan. Ja tiivistettynä Helmi: häshtäg kertoo että olet olemassa. Ei sen vakavempaa.

Helmi K
sivulauseita

Huomaan teeman.

Tuo häshtäg on siis vähän sama kuin käymäni keskustelu pari kuukauta sitten jossa sain kuulla että koska en ole facebookissa voisin yhtä hyvin olla kuollut. Siis kuollut.

Ja siis kuten joku jo alla tajusi, voisin työntää sua kohti tätä omaa ammattiani mutta kuten sanoin, hulluutta sekin on, monin tavoin. Mutta niin hyvä boogie sulla on sanojen kanssa että miksei?

Laura T.
Missä olet Laura?

Mikäli keskustelukumppaniasi on uskominen, kuolin heinäkuussa

Ja niin, miksei. Miksei? Sitä tässä on tovi pohdittu. Mutta sitten on nämä kysymykset kuin miten, mitä, koska ja niin edellen. Mistä aloittaa ja mitä pitää tietää. Näitä juttuja - varmasti ymmärrät.

ikkiam
LUOMA

Me olemme aikamme hiljaisia, niitä jotka nauttivat arvostusta vain harvoilta. Saamme viisaita katseita kadulla, niiltä jotka ovat nähneet ehkä enemmän kuin olisivat halunneet. Olemme niitä, jotka tulee löytää. Emme pidä itsestämme meteliä. 

Ja niin meidät löydetäänkin. Emme vain aina huomaa sitä, maailma on äänekäs ja aina tiellä. Twiitit ja CADit, ne juuri ovat tiellä. Näemme vain hälinää edessämme ja vilahdukset niistä, jotka kuitenkin kaiken aikaa näkevät meidät, menevät meiltä ohi. 

Meidät löytävät ne, jotka ovat joskus olleet me. Ja ovat yhä, joskin elämän tuoman kokemuksen naamioimina. Meidät löytävät ne, jotka ovat yhtä herkkiä. Kaikelle. Näkemään, kuulemaan ja reagoimaan, vastaamaan vaatimuksiin, joita on yksinkertaisesti liikaa. 

Ne jotka menestyvät metelissä, ovat vain niitä jotka osaavat suodattaa osan äänistä pois. Ei sen kummempaa. Siihen voi oppia, mutta kannattaako se? Kannattaako luopua siitä, joka muodostaa sen syvimmän ytimen sinusta? Herkkyyden. Ehkä. Ehkä ei. 

Mutta kyllä meidätkin huomataan. Silloin kun hetki on hiljainen ja pöly hetken maassa aloillaan. (Myös se taikapöly). Ehkä se tuntuu epäreilulta mutta maailmassa jokaiselle on annettu jotain. Minä valitsisin herkkyyden, jos joku nyt kysyisi haluaisinko vaihtaa sen superlatiivi-ihmisenä olemiseksi. Pitäisin sen mitä minulla on. 

Sillä silloin, kun meidät huomataan meidät NÄHDÄÄN. Eikä vain silmillä vaan sielulla, koko ihmisessä olevalla voimalla. Katsotaan silmiin ja kerrotaan mitä kerrottavana on. Näin voi kertoa nainen, jolle on kerrottu, että hänen selityksensä pitäisi videoida, jotta tämä näkisi ITSENSÄ puhuessaan intohimostaan. Näin voi kertoa nainen, jolle on tänään kesken työpäivän tultu kertomaan, että se mitä minulla on annettavaa ei näy kaikille, mutta se tullaan kyllä huomaamaan kun uskallan antaa sille ja itselleni aikaa. 

Maailma on hidas, kaikki se nopea on vain pintaa. Ei huonoa, mutta syvänveden kaloille vääränlainen elinympäristö. Eikä kaloja voi ottaa pois merestä, se järkyttäisi tasapainoa. Me olemme niitä, jotka seisovat tasapainottamassa sitä nopeaa maailmaa. 

Voi miettiä, mitä olisi ilman meitä. Ja kenties sitä, haluaako menestyä vai tulla arvostetuksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvät naiset ja herrat, saanen esitellä: paras ystäväni.

Kiitos.

Marsublog

Ihana kommentti <3

Gigi
Olipahan taas..

Ah!! Kaunista<3

Katja_ (Ei varmistettu)

En nyt varsinaisesti kommentoi tähän tekstiin, mutta Helmin kommentti tuolla ylempänä toi mieleen jo aiemmin mielessäni käyneen asian, eli voi kun joku päivä kirjoittaisit kirjan! (Ihan näin pieni vaatimaton toive vain tässä...;D). Ja kirjoitathan tänne, josta suuri kiitos, mutta kielessäsi on jotain sellaista sujuvuutta ja soljuvuuta, joka saa aina toivomaan lisää.

Muuten, tähän ei nyt tarvitse vastata, mutta mietinpä vain, että mitä olet opiskellut?

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kaunis Katja!

Kirjoitan heti kun joku kertoo minulle miten se tehdään! Jaksan aina nauraa tätä: kun vajaa vuosi sitten aloitin tämän blogin, en ollut koskaan edes ajatellut kirjoittavani kirjaa. Noh, se ajatus on nyt muuttunut. Mutta miten sellainen kirjoitetaan?

Opiskelen pääaineenani aikuiskasvatusta, mutta viimeisimmät vuodet olen pyhittänyt tiedotusopille, joka on laaja sivuaineeni. On myös paljon sivusuhteita, kuten mediakasvatus ja monikulttuurisuusopinnot!

 

Tuokiokuvia

Oi oi oi, ihana kirjoitus tämäkin. Olen seurannut Lilyä hiljaisesti varmaan sen koko nelivuotisen taipaleen ajan, ja vuodenvaihteessa kirjoitin pari blogipostausta itsekin. Vasta tämä yhteiskunnallisten tai muuten vaan kunnolla läpi ajateltujen tekstien tulva saa näemmä pikkuhiljaa minutkin kommentoimaan  - minäkin kun näet kuulun maamme hiljaisiin, markkinoimattomiin.

Itse päädyin viestintäalalle tavallaan sattumalta, tavallaan valinnan kautta: sosiaalinen omatuntoni on aina kolkutellut vahvasti ja minua on kehuttu kirjoittajana (vaikka en itse siitä kiksejä kauhesti saakaan), joten päättelin toimittajan ammatin olevan se oikea. Tein opiskeluvalinnan juuri ennen blogibuumin alkua, ja kuluneina vuosina toimittajan ja viestijän työnkuvat ovat muuttuneet radikaalisti siitä roolista, jonka itselleni alavalintaa tehdessä varasin. Minua siis ei alalle houkuttanut värikäs blogien karkkimaailma, joka ehkä kiinnostaa monia tällä hetkellä valintojaan tekeviä - päinvastoin, ahdistun konsumerismista, itsensä brändäämisestä, hästägeistä ja ainaisesta äänessä olemisen tarpeesta.

Kaikesta tästä huolimatta olen elävä esimerkki siitä, mitä paras ystäväsi yllä kirjoittaa. Meteliä en pidä, mutta niin vaan olen työllistynyt alalle hyvinkin kiinnostaviin tehtäviin. Uskon, että vilpittömästi tekemällä ja omista laatustandardeista kiinni pitämällä pääsee pitkälle. Minulla on ollut toki kamalasti tuuria matkassa, mutta haluan uskoa että herkkyys maailmalle palkitaan.

Menestystä "viestintäalallakin" on monenlaista - minä mittaan sitä kaikella muulla kuin klikeillä (niitäkin kun voi saada jopa viitisensataa, vaikka kukaan lukijoista ei pitäisi siitä, mitä sinulla on sanottavana).

Tuokiokuvia

Siis viitisensataa kommenttia, klikkejä varmaan tuhatkertaisesti.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos svp!

Olen niin usein miettinyt juuri tuota herkkyys maailmalle-asiaa. Että pärjäähän sillä? Se ero taitaa olla juuri siinä miten sen asettelitkin: näitä hiljaisia menestyjiä ei vaan tapaa koska no, he ovat hiljaisempia.

Siis suuri kiitos siitä että kommentoit. Luo toivoa siitä että häshtägeittäkin saattaa mahdollisesti pärjätä. Ehkä. #eivoitietää

Ps. Blogisi sai just uuden seuraajan.

Tuokiokuvia

Minä saan aina iloa ja toivoa esimerkiksi Long Playn ja Rapportin kaltaisista hankkeista. Kyllä hitaatkin voivat periä maan. 

Ja kiitos, sinä puolestasi olet visusti lukulistallani myös!

Karuselli

Long Play, Rapport ja monet muut saman kaltaiset proggikset, jotka ovat syntyneet vastapainona kaikelle sille klikkaushakuisuudelle ja muulle pikahömpälle. Näiden määrä kasvaa, uskokaa mua. (Ja lähtekää itsekin mukaan tekemään!)

Karuselli

Kuulostaa tutulta svp. Minulla on samanlainen tausta ja tilanne.

On ollut mielenkiintoista ja välillä huolestuttavaa seurata tätä toimittajien ja viestintäihmisten työn murrosta.

Tavallaan itse ajattelen, kaiken sen somen ja hashtagien keskellä, että NE ovat kuitenkin vain pintaa. Vain välineitä. Tärkeintä ovat tarinat. Ja asiat joilla on merkitystä ihmisten elämässä. Niistä minä haluan työssäni kertoa. Niillä työkaluilla, joita nyt tällä hetkellä käytettävissä on. Työkalujen (ja niiden käytön edellyttämän toimintakulttuurin) tunteminen kuuluu tietenkin ammattitaitoon. Mutta kyllä näitä hommia voi tehdä hyvällä menestyksellä ilman että erityisesti pyrkii brändäämään itseään somessa. Tai ilman että on pätkääkään cool.

Laura T.
Missä olet Laura?

Tämä kommentti valaa uskoa ja toivoa (ja miksei sitä rakkauttakin!).

Yoko (Ei varmistettu)

Ja sitten pitää vielä osata verkostoitua. Olen kyllä varsin sosiaalinen ja viihdyn oikein hyvin somessa, mutta olen äärimmäisen huono verkostoitumaan. Ja mitä se verkostoituminen lopulta tarkoittaa? Ahdistaa! Koko ala ahdistaa! Koen, että en ole tarpeeksi kiinnostava, mutta pitääkö toimittajan olla kiinnostava? Toimittajahan vain välittää niitä tarinoita.

(Opiskelen tiedotusoppia Tampereella ja luen laajana sivuaineena kasvatustieteitä.)

Laura T.
Missä olet Laura?

Ah, verkoistoituminen, lempparein ihmetyksen aiheeni. Itse olin juuri muutama viikko sitten istumassa iltaa ystäväni luona, kun tutustuin belgialaiseen nuoreen mieheen, joka oli juuri pykännyt pystyyn start upin. Keskusteltuamme tunnin verran kielistä, kulttuurista ja ennakkoluuloista, kerroin omasta intohimostani kirjoittamiseen. Ja niin minulle ojennettiin käyntikortti, johon minä huusin ääneen että ONKO TÄMÄ NYT SITÄ VERKOSTOITUMISTA.

Että ei sen aina tarvitse olla lähtökohtaisesti hyötyhakuista, onneksi.

Ja mitä toimittajan hommiin tulee: tärkeintä on juurikin se miten luot tarinan ja tekstin, ei se kuinka cool olet. (Vaikka aika varmaan olet kaikin puolin cool ja kiinnostava, kaikki me ollaan.)

Yoko (Ei varmistettu)

Tietysti mä olen cool ja todella kiinnostava, olenhan mä toimittaja...heh :)

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Oih miten kauniisti ja fiksusti kirjoitettu! Minuakin on viime aikoina mietityttänyt some ja itsensä brändääminen, kirjoitinkin siitä taannoin: http://www.lily.fi/blogit/kahvia-kiitos/tahtisadetikku-hampaisiin-ja-muita-keinoja-erottautua.

Kysyit, "Voiko ilman kilpailua, itsebrändäystä ja sometykitystä pärjätä?" Mä niin kovasti toivon, että voi, mutta pahalta näyttää. 

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Kahvittelija, kiitos paljon.

Kävin lukemassa tekstisi: ihan sairaan hauska (kaikessa surkuhupaisuudessaan), ja niin totta! Aika näyttää mihin hashtagittömyys vie - vai viekö minnekään.

Karuselli

Jotenkin tässä itsensäbrändäämisasiassa tuntuu olevan nyt sellainen oletus, että se ikään kuin pakotettuna kuuluu toimittajien ja viestinnän ammattilaisten työhön. Mutta suurin osahan meistä työskentelee jonkinlaisissa isoissa tai pienissä organisaatioissa, joissa se isompi systeemi hoitaa ne häshtägit ja verkostoitumiset ja somepresenssit. Tai jos sinä jotain niiden eteen teetkin, niin teet sen sen lafkasi nimissä etkä minään erityisenä somepersoonana. Nämä isot ja pienet talot ovat täynnä meitä ihan tavallisia (upeita) tarinankertojia, jotka teemme päivästä toiseen sitä mitä rakastamme. Ihan vaan kirjoittamalla ja kuvaamalla ja suunnittelemalla ja kehittämällä - ja mitä nyt sitten kukin teemmekin. Ei kaikessa toimittajan- tai viestintätyössä ole tänä päivänäkään tarpeen mellastaa kamalasti omalla persoonallaan. Ei, vaikka kouluttajat ja konsultit sitä kilvan hokevat.  

Freelancerit ja muut yrittäjät ja oman tiensä kulkijat ovat juttu sinänsä. Heillä voi olla kovaa, jos ei brändäys ja verkostoituminen innosta. Mutta eihän se ole ollenkaan ainoa tie. Tulkaa nyt ihmeessä tälle alalle, jos teillä on intoa ottaa selvää asioista, kertoa ihmisille niitä tarinoita, avata ikkunoita maailmaan - ja oma ääni, jolla sen teette. En sano, että tänne on välttämättä helppo tie. Mutta jos olet hyvä ja sinulla on paloa, niin pääset varmasti.

Ja Laura, kiitos kiinnostavasta postauksesta. Liian harvoin saa lukea analyyseja tiedotusalan nykytilasta muiden kun sellaisten ihmisten kirjoittamana, jotka ovat itse täällä jo korviaan myöten.

Karuselli

Pakko vielä lisätä totuuden nimissä, että mulla itselläni taitaa kyllä olla jonkinlainen tietoinen somepreesens. Ja olen aikalailla kotonani siinä hommassa, jota kutsutaan verkostoitumiseksi. Ja vielä - tämä tuntuu jo synniltä - tiedän paljon brändäämisestä. Mutta vain siksi, että olen vilpittömän kiinnostunut ja innostunut noista asioista ja siksi olen myös tällä hetkellä hommissa, jossa ne suorastaan kuuluvat työnkuvaani. Mutta. Samaan aikaan työskentelen jatkuvasti monien upeiden ammattilaisten kanssa, jotka pieraisevat brändeille eivätkä paljon vilkaisekaan somen suuntaan. Eikä se haittaa. He kirjoittavat. Tai kuvaavat. Siinä kaikki, se riittää. Kun sen tekee hyvin se riittää. Siinä juuri on tämän alan hienous.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Päähenkilö, kiitos!

Ehkä pelko perustuu siihen oletukseen/pelotukseen, että freelancerius ja yrittäjyys tuntuvat ainoilta realistisilta vaihtoehdoilta mikäli alalle halajaa. Ja sitä kautta sitä alkaa miettiä kaikkea sitä ylimääräistä mitä pitäisi ottaa huomioon jotta pärjäisi. Helppoa tietä en etsi - lähinnä sitä omaa. Niin kuin jokainen meistä, luulen.

Hitsit, annoit tosi paljon ajateltavaa tällä. Kiitos.

kao kao
Kao Kao

Mä kirjoitin kerran työkseni. Sain hyvää palautetta. Olisin saanut uusia töitä. Lupasin kirjoittaa. Ja sitten elin hiljaisuudessa. Koska se kirjoittaminen. Samojen juttujen teko. Bändihaastattelut alkoivat toistaa itseään. Sitä toivoi kyllästyneenä ennen haastattelun tekoa, että pliis, antakaa jotain aitoa, ei sitä samaa puppua kuin ne toiset bändistä toiseen. Ei tullut. Tuli puppua.

Yksi toisensa jälkeen suljin toimitusten ovia. Ne oli pieniä toimituksia, mutta silti. Sanoin kirjoitushommille ei, halusin nauttia siitä, en leipääntyä. Lopetin aiemmin blogin, kun sen löysi liian moni. 

Mut kirjoittamisesta en ole luopunut. Kirjoitan hyviä ja selkeitä sähköposteja asiakkaille. Saan paljon kiitosta selkestä ja ytimekkäästä vastauksesta. Kirjoitan osastomme ohjeistukset. Kirjoitan yrityksemme henkilöstölehteen, ylläpidän intran ohjeistuksia. Tiedän miten kirjoittaa työhakemuksen jolla pääsee varmasti haastatteluun. Eli vaikka en tee pääasiallisesti viestintää, on hyvistä viestintätaidoista hurjasti hyötyä työelämässäni. 

Ja se kirja, oi kirjoita sellainen. Lukisin varmasti. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Wautsi kao kao, kiitos kun kerroit tämän. Olipa kauniin rehellistä. Just tämä, kun on niin paljon mitä voisi tehdä, muutakin kuin olla esillä. Se ei ole ainakaan minun ensisijainen haluni.

Jatkan kirjoittamista. Ehkä aloitan sen kirjahomman hahmottelun. Kiitos kannustuksesta, se on kultaa.

miitu (Ei varmistettu)

todella kiinnostava ja hyvä kirjoitus! opiskelen ja tähtään ihan eri alalle, mutta samaistun täysin sekä kuvailemaasi intohimoon jotakin tiettyä tekemistä kohtaan että sen intohimon mukanaan tuomiin pelkoihin. okei, media-alalla on varmasti omat ajankohtaiset haasteensa, mutta oon aika varma, että kärvistelisit samoissa kauhukuvissa, vaikka tähtäisit himmelin rakentajaksi, tai mihin tahansa melko vähälukuiseen ja hyvin hillitysti kilpailtuun työnkuvaan. uskallan nimittäin väittää, että aina kun jotain oikein haluaa, liittyy haluun myös pelko siitä, ettei toive toteudu, ja ote lipeää ennen kuin mitään on kunnolla hanskannutkaan. ja totta kai pelottaa ihan pirusti ja pissat on housussa erityisesti silloin, kun se mitä haluaa on niin tyystin riippuvainen siitä, että myös muut haluu että sä haluut mitä sä haluut.
päästän nyt näppikseltäni kliseen mutta vain siksi, että se on totta: jos toi kuvailemasi palo pysyy hengissä, en usko, että sulla tulee olemaan hätäpäivää. näin siksi että 1) jaksat harjaannuttaa jotain, mihin suhtaudut intohimoisesti, 2) jos ei muuta, niin intohimosi taatusti huomataan ja edellisiin liittyen 3) kukaan vainulla varustettu ja bisneksistään kiinnostunut palkkaaja ei jätä valitsematta asiastaan innostunutta tekijää. näin siksi, että vain sellainen tekijä tekee enemmän kuin hyvän maun ja työehtosopimusten rajoissa on sallittua pyytää tai vaatia. joten loora dear, sen sijaan, että murehtisit, keskity vaan sivelemään ja suitsimaan tota rakkaussuhdettasi ja pistä kirjoittaen! (edellinen kappale sisältää tonneittain rationalisointia, johon en omalla kohdallani kykene, koska pelko, ja koska intohimo. ole sä silti mua fiksumpi ja usko!) ps: tiiän, että susta nyt tuntuu siltä, mutta ei, joka puskassa ei lymyä tyyppi, joka haaveilee työstä viestinnän ja kirjoittamisen parissa. edes suurin osa hyvistä kirjoittajista ei haaveile työstä viestinnän ja kirjoittamisen parissa. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

No just näin. Pelko siitä että toive jää toteutumatta, tai jotenkin huomaa että mitä helvettiä minä olen tekemässä. Vaikka todellisuudessa en usko kovinkaan paljon edes näihin skenaarioihin. Kiitos kun selvensit ajatteluani.

Jee, tuli hyvä mieli tästä! Puskissa ei lymyilekään viestijöitä, ja aina voi rakentaa himmeleitä kilpailumielessä!

miitu (Ei varmistettu)

ja tuli hyvä mieli tästä(kin)! :) ihailen myös sun tapaa olla vuorovaikutteinen kommenttikentässä; jatkat keskustelua älyttömän luontevasti kirjaimin. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiva kuulla miitu! Ajattelen homman vähän niin, että mitä tahansa tekee, on tärkeää kuunnella mitä muilla on sanottavana. Pätee niin kirjoittamisessa kuin elossa ylipäänsä!

miitu (Ei varmistettu)

suitsimaan = siis ei missään nimessä suitsimaan vaan suitsuttamaan! :)

toinen laura (Ei varmistettu)

Melkein itketti lukea tätä koska olen itse pyörittänyt mielessäni näitä kysymyksiä kevään mittaan liikaakin. Olen lukenut kauppatieteitä, minulla on työkokemusta ja vielä omalta alaltani. Näillä eväillä on lupailtu varmaa työllisyyttä, johon olen sinisilmäisesti uskonut! Moneen työhön haetaan vastavalmistunutta kokemusta omaavaa hyvää tyyppiä. Ja eteen on tullut vielä paikkoja joissa olen pässyt ilmaisemaan intohimoni. Mutta se vaan ei riitä! Kilpailua on niin paljon, että rautaiset ammattilaisetkin polkevat palkkojaan jäätyään työttömäksi. Suuri ahaa-elämykseni oli, että haastatteluissa ei riitäkään olla oma itsensä. Pitää olla selkeä tarina miten on vienyt itseään eteenpäin, selkeästi mietityt vastaukset ja epäröintiä ei saa olla pätkääkään. Todellakin vaaditaan "kilpailua, itsebrändäystä ja sometykitystä". Edellinen huonoja uutisia kertonut työnantaja lohdutti, että "kyllä sä näillä taustoilla löydät jonkun hyvän paikan". Saa nähdä palkitaanko tätä vai pitääkö suosiolla lukea itsensä lähihoitajaksi.

toinen laura (Ei varmistettu)

No olipas masentava loppu... Täytyy vielä lisätä, että jos valitsisin uudelleen, menisin haaveideni perässä enkä kuuntelisi sitä miten "varmasti työllistyy". Sitten tietäisin ainakin tavoitelleeni sitä mitä halusin, enkä pettyneeni tavoitellessani sitä mitä en edes halunnut!

Laura T.
Missä olet Laura?

Tuo vastavalmistunut ja kokemusta omaava on kyllä hauska ja epätoivoa herättävä kombo. Itse ajattelen asian niin, että elelen menemään ja teen kiinnostavia projekteja. Jotain töitä löytyy aina - ei välttämättä oman alan juttuja, mutta jotain.

Itse en koskaan tule olemaan kilpailija tai päsmäröijä, ja jos se tarkoittaa matalapalkkaista duunarihommaa, olkoon niin. Minä en mielenterveyttäni ja itsearvostustani suostu menettämään työn takia. Elämässä on niin paljon muutakin.

Toivon kovasti että löydät paikan jossa sinun on hyvä olla ja työskennellä. Ja haaveiden seuraaminen kannattaa aina, siihen uskon. Itse aloitan syksyllä seitsemännen yliopistovuoteni, ja ajattelin kandin rykäistä kokoon - ja aloittaa uudet vuoden opinnot. Niistä lisää pian.

Kommentoi