Me tietämättömät

Missä olet Laura?

 

 

 

 

 

Aulan lattia kopisee ihmisten saapuessa paikalle. Joskus katselen väkivahvana etenevää askelarmeijaa ja mietin, kuinka kaikki näyttävät tietävän enemmän. Ympärillä luistelevat ihmiset ovat käsittäneet tästä elämästä jotain äärimmäisen oleellista mikä minulta on jäänyt oivaltamatta. Jokainen näkökentän poikki leikkaava ihmishahmo tuntuu tietävän mihin on menossa ja miksi. He kuorivat kaulaliinaansa kävellessään ja harppovat kivilattian läpi huomaamattaan, askeleissaan laskelmoimatonta ponnikkuutta ja sisua. Tietoa. Näyttää kuin heillä olisi kaikki vastaukset valmiina. Minä katselen näitä huomisen rakentajia ja mietin.

He avaavat oven ja sytyttävät työhuoneittensa valot, virittävät mikkinsä ja astelevat yleisön eteen. Heiltä odotetaan kykyä vastata; valmiutta rakentaa lauseita jotka ovat totta muulloinkin kuin tänään ja huomenna. Ja he tekevät sen. Saavat sen näyttämään helpolta ja tuskaisen yksinkertaiselta. On vain oltava oikeassa.

Sanovat että työelämässä on hyvä esittää aina vähän varmempaa kuin todellisuudessa on. Niinpä me teemme työtä käskettyä. Me argumentoimme, allekirjoitamme papereita ja teemme terävää ammatillista analyysiä. Suljemme työpaikan oven ja ajamme turvavöissä kotiin. Laskemme nahkalaukut kauniisti sisustettujen kotien eteiseen ja syömme kylmää maksalaatikkoa. Avaamme farkkujen napit ja istumme sohvalle miettimään miksi. Miksi rakastamme ja miksi vain niin vähän aikaa. Miksi mennä naimisiin ja minkä takia tomaatit eivät kypsy. Miksi omena tummuu eikä parta kasva. Vastaukset pidämme ominamme ja esitämme tietäneemme ne aina.

Ihminen pelkää tietävänsä vähemmän, jäävänsä ikuiseksi kolmoseksi. Pelkää joutuvansa selittelemään miksei jaksa, tiedä tai tule ajoissa paikalle. Tietämättömyys ei ole enää tiedonjanon petrimalja, vaan asia joka pitäisi piilottaa ja hoitaa pois alta. Pitäisi olla selvillä, perillä asioista. Vaikka emmehän me ole. Miten voisimmekaan olla? Olisi niin paljon tiedettävää ja muistiin merkittävää. Mutta me esitämme vähän varmempaa, laitamme peliin piirun verran paremman version itsestämme, vaikka todellisuudessa pelaamme puoliriskillä emmekä tiedä. Leimaamme itsemme sisään ja tervehdimme hyvässä ryhdissä. Jonotamme lounastunnilla salaattilinjastossa, eikä kukaan paikallaolijoista tiedä tietämättömyyden hetkistämme. Lapamme lautasille riisiä ja sienisalaattia, valitsemme luoton sijasta pankin, ja kävelemme tarjottimen kanssa pöytään. Eikä kukaan saa tietää että olemme edellisyönä kysyneet miksi vauva itkee ja miksi haluamme heittää sen seinään. Kukaan ei näe sitä ettemme tiedä miksi rakkaus ei kestä ja miksi silti rakastamme.

Ja uskallan väittää ettei kukaan osaisi vastatakaan. Siksi meillä on Google.

 

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

SC (Ei varmistettu)

Hei Laura,

Tämä sattui sopivaan saumaan. Olen aloittanut tänä syksynä uudessa työpaikassa suoraan koulun penkiltä ja huijarisyndrooma vaivaa. Puoli vuotta feikattuani, että muka tiedän, mikä lomake on missäkin ja mikä avain käy mihinkin oveen ja että tottakai tiedän, miksi monikon partitiivin jälkeen verbi on yksikössä, tulee joululoma aika tarpeeseen. (Ja arvaa vaan kuinka monta kertaa googlea on käytetty lennossa, esim. tuossa monikon partitiivi-tapauksessa ja esitetty, että tiedettiin vastaus alun alkaenkin)

Niin että kiitos sanoistasi!

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi SC, kiitos kun kommentoit.

Joskus on vaan helpottavaa tietää etteivät muutkaan tiedä. Ehkä Google ei aina toimikaan vastauksen antajana, vaan vahvistaa uskoamme siinä ettemme ole yksin tietämättömyytemme kanssa. Nyt vaan vedät henkeä ja taputat itseäsi olalle: olet selvinnyt.

En tiedä oletko lukenut aiemmin juttujani, mutta kirjoitin itseasiassa huijarisyndroomasta kesällä. Tässäpä linkki suoraan juttuun:

http://www.lily.fi/blogit/missa-olet-laura/pelkaatko-sinakin-paljastuvasi

Tsemppiä!

Laura Pollari
Laura de Lille

Sait mut (taas) hymyilemään. Pus! :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Mitä Laura ei tekisi toisen samanmoisen hyväksi, pus!

Veera Katariina
barbamama

Mie mietin välillä semmosia ehkä jonkun mielestä turhanpäiväsiä ja lapsellisia juttuja, esimerkiksi että onko viihderadion pointti ollut alunperin puhe vai musiikki tai minkä takia jännitys saa kädet hikoamaan. Olen nimennyt nämä sunnuntai-ajatuksiksi enkä nykyään jaksa hävetä naiiveja pohdintojani koska olen huomannut että varsin usein on niin ettei muutkaan tiedä. Viimeisin oli että kun tiet hiekotetaan talvella ja sitten keväällä ne hiekat lakaistaan pois niin mitä sille hiekalle sitten tapahtuu ja kävelläänkö myö joka talvi samojen pikkukivien turvaamana ja miten se hiekka putsataan (kai se putsataan?) ja missä. Tätäkin ääneen miettiessäni seuralainen vähän naureskeli aluksi ja hetken spekuloituaan tajusi että ei hänkään kyllä oikeastaan tiedä.

Sanph
Sanph

Ne hiekat, surullista kyllä, roudataan kaatopaikalle :(

Veera Katariina
barbamama

Hetkinen, kaatopaikalle? Siis kokonaan pois käytöstä? Joka vuosi?

Sanph
Sanph

Kyllä, joo. Ei ehkä ihan kaikkia hiekkoja, mutta kaupungeista koneilla lakaistavat dumpataan aika suurella prosentilla kasvattamaan kaatopaikkavuoria. Mielipuolista.

Laura T.
Missä olet Laura?

Hei ihan mahtava konsepti Veera, sunnuntai-ajatukset.

Käsien hikoamisesta tiedän sen, että se on taistele tai pakene-reaktioon perustuvaa. Keho valmistautuu lisäämällä verenkiertoa ruumiinosissa joita saattaa tarvita pakenemiseen tai taistelemiseen. Näitä ne opettaa yliopistossa. KERRANKIN PÄÄSIN KÄYTTÄMÄÄN OPPIMAANI.

Ja juuri nämä pienet pohdinnat tekevät omasta elämästäni sopivan kokoista ymmärtää.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ja tuosta hiekasta! Olen jotenkin elänyt ajatuksissa, että jossain teollisuusalueella autokauppojen ja drive-in-kaistojen takana on hiekkamaa josta sora haetaan ja johon se kevään tullen palautetaan.

 

Veera Katariina
barbamama

Kiitos, nyt olen taas vähän viisaampi !

Kommentoi