Menneet maanantait

Missä olet Laura?

 

 

 

Maanantai, maanantai, maanantai.

Päivä jolloin minulla on aikaa katsoa ja ajatella. Ei aina tilaa, mutta aikaa. Kuusitoista tuntia heräämisestä nukahtamiseen minä kuljen, istun ja oleksin. Otan viikon ensimmäisestä vuorokaudesta kiinni joka kerta eri tavalla. En välttämättä tiukemmin - joskus pidän kiinni painamatta ollenkaan. Ja joka kerta taitan sen vähän eri kohdasta.

Hiekalta haiseva kaupunki hengittää omaan tahtiinsa ja huomaan oman huomaamattomuuteni. Se on helpottavaa. Minua ei tarvita missään. Jos tarvitaan, en vastaa. En kiittämättömyyttäni, ennemminkin kiitollisuuttani. Olette jonossa, palvelen teitä mahdollisimman pian. Tarkalleen ottaen huomenna.

Kahvilassa vieruspöydässä toimittaja haastattelee ministeriä, ja minä mietin keskustelun aitoutta. Kuinka kaksi toisilleen tuntematonta istuu pöytään puhuakseen jo etukäteen sovitusta asioista - totuuksista jotka ovat jo olemassa, eikä niillä ole aikomustakaan muuttua. Ne kirjataan ylös sellaisinaan. Miljoonat, rahoitus, tätä haluamme korostaa.

He alkavat lopetella, hamuavat takkejaan hajamielisesti selkänojilta. Viimeisenä toinen haluaa painottaa vielä kerran sitä missä on onnistuttu. Siitä puhutaan kuulemma aivan liian vähän. Ilmapiiri on niin skandaalinhakuinen, pelkkää skuuppien metsästystä.

Kirjoitan pöydässä omassa kuplassani, kun viereen piirtyy hahmo - ääriviivat tulevat niin lähelle että tajuan sen koskevan minua. Pyydän istumaan, juomaan kahvia. Ja me istumme ja juomme. Yritän muistaa mihin viimeksi jäimme, siitä on jo melkein vuosi. Huomaamme vannovamme samoja asioita kuin viisi vuotta sitten: voisi ja pitäisi, mutta kun ei jotenkin saa vaan aikaiseksi. Ei silloin, eikä oikein nytkään. Ja sanomattakin on selvää ettemme tunne siitä minkäänlaista syyllisyyttä.

Bussissa lasken kasvoja. Jotkut ihmiset näyttävät aina siltä että alkavat itkeä hetkenä minä hyvänsä; heidän kulmakarvojensa väliin on uurtunut u-kirjain. Se on ollut siinä lapsuudesta asti, eikä se todellisuudessa kerro mitään melankolian määrästä. Joillakin on paperinohut tukka, ja jotkut saavat syntymälahjana surullisen katseen. Joidenkin poskipäät ovat vahasta valettuja, silmistä ei pysty lukemaan mitään. Eivät he sivuun katso, mutta eivätkä suoraan lävitsekään. Kai he vain ajattelevat. On keskeltä kasaan painautuneita, sisään menneitä kasvoja. Vanhojen ihmisten kasvot ovat jotenkin enemmän auki. Heillä on jalokiven väriset silmät ja hassuimmat hatut.

Hautaustoimistossa istuu kaksi naista. Äiti ja tytär, oletan. Mietin, tiesivätkö he tämän päivän koittavan jo nyt, vai oliko liikaa asioita laskettu tulevien vuosien varaan. Sitä tuppaa aina ajattelemaan että kaikki oma on pitkäikäistä, eikä mikään itseä ympäröivä voi olla puhtaan arvaamattomuuden vaikutuspiirissä. Vaikka kaikki on, huolimatta siitä tervehtiikö naapuriaan vai ei. Kyse ei ole hyvyydestä tai pahuudesta.

 

(Muistiinpanoja erinäisiltä maanantaipäiviltä.)

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentoi