Metsään mennyt

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Kaupallinen yhteistyö: Porvoon kaupunki

 

Puhallus.

Menneen kuukauden ajan kotini on toiminut lähinnä tukikohtana jossa olen käynyt tankkaamassa unta, ruokaa ja/tai puhtaita vaatteita. Siinä välissä olen nostellut postit, kastellut kasvit, ja lähtiessäni tarkistanut vielä kuudennen kerran ettei hella ole jäänyt päälle. (Ei ollenkaan huono varotoimi ihmiseltä joka havahtuu keskiviikkoiltapäivästä siihen, ettei muista onko aamulla a. pessyt hampaitaan, b. laittanut deodoranttia.)

Yhtenä iltana etsin kuumeisesti aamupalalla korkkaamaani riisikakkupakettia - löytyi lopulta jääkaapista.

 

 

 

 

Rauhoitu.fi haastoi pohtimaan rauhoittumista, eikä ollenkaan perusteettomasti: olen hokenut kohta helpottaa -mantraani menneen kuukauden ajan siihen malliin, että sen sanominen aiheuttaa jo epäuskoista naurua niin sanojassa kuin kuulijoissa. Viime viikolla ystäväni istuttivat minut saunanlauteille ja kysyivät uskonko enää itsekään sanoihini. Väitin uskovani.

 

 

 

Kiire tulee puuskissa, mutta kaiken sen keskellä minulla on pakokeinoni. Ei ole sattumaa, miksi nykyään pysyttelen pyörämatkan päässä kaupungin keskustasta.

En ole koskaan kaivannut ydinkeskustan sykkeeseen. Kokeilin kyllä kerran ja asuin puolitoista vuotta kalliilla vuokralla keskustan ulkokulmauksessa. Näky kuudennen kerroksen erkkeristä oli upea, mutta taloa ympäröivät bussilinjat ja rapun edessä päivystävä taksitolppa pitivät huolen kliseestä nimeltä kaupunki ei koskaan nuku. Öisin autiosta risteyksestä kuuluva liikennevalojen piipitys teki olon levottomaksi - olin fyysisesti kotona, mutten kotonani. Kokeilin kaikki mahdolliset variaatiot huonekalujen kanssa vain todetakseni, ettei kyse ollut siitä. Poltin kynttilöitä, hankin viherkasveja - tutustuin mahtaviin naapureihinkin. Todettava se oli: asunto oli kaunis - minä vain en sopinut sinne.

Puolitoista vuotta myöhemmin pakkasin tavarani ja muutin vähän kauemmas kaikesta, halvemmalle vuokralle metsän kupeeseen. Muistan ikuisesti rauhantunteen, joka hiipi koko kehoon kun ensimmäiset muuttolaatikot laskettiin uuden kodin lattialle. Ikkunasta näkyi kerrostalojen sijaan kuusia, enkä voinut olla onnellisempi.

 

 

 

Kun yksikään viikko ei muistuta edeltäjäänsä, ja arki näyttäytyy lähinnä abstraktina mosaiikkimaisemana, koti ja sen ympäristö nousevat arvoon arvaamattomaan. Kotini on pyhättöni, josta käsin teen myös töitä - kirjoittaessani tarvitsen tilaa ja rauhaa. Voin kokemuksesta kertoa, että on hieman eri asia kirjoittaa sunnuntai-iltapäivällä jalkapallostadionin yleisön mylviessä ikkunan alla, kuin katsellen hiljalleen talveen valmistautuvaa järveä.

Valintoja. Niitähän nämä.

Joku haluaa hakea aamukahvinsa alakerran kahvilasta ja sunnuntaisushin toiselta puolen katua - minä haluan päästä luontoon yhtä pienellä vaivalla. Rauhoitu.fi taas tarjoaa lepohetken heille, joiden ulko-ovi aukeaa metsänreunan sijaan suoraan kävelykadulle.

Mitä tahansa elämääni kaipaan, menen ensiksi metsään. Luonnolla on taianomainen vaikutus päänsisäisiin asioihin: halusi sitten heittää kaikki ratkaisut ilmaan, tai vastaavasti noukkia niistä parhaimman, tarvitsee vain kävellä kohti kuusia. Polkuja tallatessa jyrkimpien asioiden terä tylsistyy, ja vielä lähtiessä vaatimattomalta tuntuneet ideansiemenet kasvavat ja kristallisoituvat. Moni parhaimmista teksteistäni on syntynyt seuraavaa kaavaa noudatellen: aivoissa ruuhkaa, lenkkikamat päälle, ovesta ulos. Puoleen väliin tultaessa vähintään kolmannes huonoista ideoista on tippunut polun varrelle, mieli ottaa iisimmin ja paluu töiden ääreen ei tunnukaan enää hassummalta.

 

 

Luodakseen jotain uutta, tarvitaan työrauha. Freelancerin arki on paloista koottua, ja useimmiten aivoissa on meneillään jokin luova prosessi. Tai viisi. Sen sijaan että painuisin kotoa kahviloihin kirjoittamaan, olen valinnut asua paikassa jossa voin sekä tehdä töitä, että irrottaa niistä. Riittää kun avaa ulko-oven ja kävelee sata metriä puita kohti.

Taloni puretaan lähivuosina, ja olen pikku hiljaa joutunut totuttautumaan ajatukseen muutosta. Asuntoilmoituksia hajamielisesti selatessani olen suvereenisti yliviivannut kaikki ilmoitukset joissa mainitaan inessiivit ''ytimessä'' ''keskiössä'' ja ''sykkeessä''. Nyt kiinnostaa rauha, seesteisyys ja itse keitetty kahvi.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Pax
Liikehdintää

Puiden näkeminen omasta ikkunasta, muodossa tai toisessa, on minullekin miltei välttämättömyys. Asun mielelläni kerrostalossa, mutta en irti luonnosta. Täällä lähiössä asiat yhdistyvät monesti aika hyvällä tavalla.

Laura T.
Missä olet Laura?

Täysin totta. Ymmärrän myös kaupunkielämisen viehätyksen, mutta valitsen ennemmin bussimatkat ja puut. Olen siirtymäihminen: kun kaikki palvelut eivät ole samassa korttelissa, joutuu vääjäämättä liikkumaan enemmän. Välimatkoilla ehtii ajattelemaan.

annam_
anna k.

Mä kiertäisin kaukaa ilmoitukset, joissa lukisi "sykkeessä". Ihanaa, kun ikkunasta näkyy puita ja metsää.

Toivottavasti löydät jonkun uuden ihanan asunnon metsän kupeesta, kun aika koittaa. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Näin toivon!

ElinaPK
Sataman valot

Tiedän tuon fiiliksen todella hyvin! Maalaistyttönä haaveilin ytimessä asumisesta koko lukioikäni ja onneksi toive toteutui ja asuin viisi vuotta Helsingin keskustassa. Se opetti paljon, sillä tajusin kunnolla vasta keskustassa, kuinka tärkeitä vuodenaikojen vaihtumisen merkkejä luonnon äänet ja tuoksut ovat minulle. Niitä kun ei siellä sykkeessä enää ollut. Muistan, että iltakävelyllä kuljin merenrantaan ja katselin rauhallista pimeyttä, jossa tuikkivat vain muutamat merimerkit ja laivojen valot. Ja muistan yhä sen tunteen, kun bussi lähti kohti kotiseutua ja kaupungin hälinä vaihtui bussin ikkunoista näkyviksi peltomaisemiksi. Tuntui, että heti oli rauhallisempi olo, kun kehätiet jäivät taakse.

Nykyään asun Kotkassa lähiössä, joka sijaitsee omalla saarellaan muutaman kilometrin päässä keskustasta. Meri on lähellä ja lisäksi annan valtavasti arvoa äänimaisemalle. Se on aina rauhallinen, koska maantie kohisee monen kilometrin päässä ja vaikka saarella asuu melko paljon väkeä, saarta ympäröivä meri jättää hälinän mantereelle.

En tiedä, olisiko haave keskustassa asumisesta jäänyt johonkin kytemään, jos en olisi sitä kokenut. Siksi on hyvä, että asuin muutaman vuoden keskustassa, koska nyt osaan edelleen nauttia iltalenkillä kotia ympäröivästä rauhasta ja hiljaisuudesta ja vuodenaikojen äänistä ja tuoksuista.

Laura T.
Missä olet Laura?

Olet täysin oikeassa: on ihan hyvä kokeilla. Tietääkseen.

Oh, paikkasi kuulostaa täydelliseltä. Oma saari - vaikkakin paljon asuttu - kuulostaa aina mystiseltä. Hiljaisuudesta maksetaan paljon rahaa lähivuosikymmeninä, olen varma.

Lukija (Ei varmistettu)

Voi Laura, taas samaistun tekstiisi vahvasti!

Itse asuin pari vuotta kaupungin ydinkeskustassa. Hyviä puolia olivat kauppojen ja palvelujen läheisyys ja lyhyt kotimatka baarista, mutta en viihtynyt, vaan aloin kaivata rauhaa ja hiljaisuutta. Tuntui ahdistavalta, että heti alaovesta ulos astuessa olin kaupungin sykkeessä. Minulla ei ollut ilonani edes kaunista näkymää ikkunoista, vaan sain tuijotella vastapäisen elementtitalon rumaa julkisivua.

Muutin muutaman kilometrin päähän keskustasta ihanalle rauhalliselle alueelle. Ikkunasta näkyy puita ja puutaloja ja luonto on lähellä. Täällä mieli lepää, keskustaan ei ole ikävä.

Ihanaa syksyä ja metsälenkkejä sinulle! Ja tsemppiä uuden asunnon etsintään <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Keskustaa ei kyllä ikävöi kun sieltä kerran lähtee. Tämä pätee ainakin omalla kohdalla. Olihan siinä oma viehätyksensä; viiden minuutin matkassa Stockalle. Mutta nyt olen onnellisempi - ja rauhallisempi.

Onneksi sinäkin olet löytänyt paikkasi! Ihanaa syksyä sulle, pusuja!

Kommentoi

Ladataan...