Minä ja setäni.

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Kun olin kolmeviikkoinen, sain nimen ja kummisedän. Lapsuudesta muistan tämän lempeän äänen, pitkän tukan ja ystävällisen hymyn. Hän jaksoi aina jutella kanssani, vaikka soittikin bändissä ja painoi pitkää päivää musiikkijuhlilla. Jostain löytyi kuitenkin aina vähän aikaa.

Sitten tuli avioeroja ja muuttoja. Väliin kertyi elämää ja välimatkaa. Tuli kortteja ja korusähkeitä. Rippijuhlana, lakkiaispäivänä. Tapasimme sukujuhlilla, istuimme pöydässä iltamyöhään ja juttelimme asioista. Sitten ajoimme koteihimme, purimme auton takakontin ja jatkoimme siitä mihin kaikki lähtiessä oli jäänyt. Elämä muototui molemmilla kokonaiseksi ilman toista.

 

 

 

 

Sitten tapahtui jotain. Setäni sanoin: hän meni rikki. Muutama vuosi sitten, toistemme elämistä tietämättöminä kävimme läpi samanlaista surua. Kahdessa silmänräpäyksessä, eri puolella maata, todistajien läsnäollessa molempien elämä pirstoutui niin moneen osaan, ettei maahan levinneestä murskasta voinut enää mitenkään löytää jokaista tarvitsemaansa sirua. Tuli suru ja epäusko. Ja kun suru pikkuhiljaa hellitti, sen tilalle tuli uusia asioita. Mutta tilalle tuli myös ohut kerros puhdasta tyhjää.

Eräänä lokakuisena päivänä sain lounaskutsun.

Tarkoituksena oli istua alas, päivitellä ja jatkaa matkoja. Jatkaa toimivaksi todetulla kaavalla ja törmätä ehkä seuraavilla kuusikymppisillä. Mitä muuta tapaamiselta olisi voinut odottaa? Minä en tiennyt hänen elämästään, eikä hän liioin omastani. Puhelinnumeron tallensin viestin saatuani.

Tihkusateessa rautatieasemalla seisoi tuttu hahmo. Sama ääni, pitkä tukka ja taas hetki aikaa. Istuimme pöytään ja siihen me jäimme. Ensimmäisen tunnin aikana lähinnä itkimme. Toisen tunnin aikana aloimme nauraa.

Siitä hetkestä alkoi yksi elämäni tärkeimmistä ystävyyssuhteista. On ollut uskomattoman mielenkiintoista tutustua ihmiseen, joka on aina ollut olemassa, mutta vain varaosana. Ihmiseen, joka tietää syntymäpäiväsi, perhetaustasi ja koko nimesi, mutta ei juuri muuta.

Minä olisin voinut katkerana kysyä missä hän oli kun astelin hakemaan ehtoollista tai valkolakkia. Mutta se ei ole oleellista. Historian ei aina tarvitse määrittää tulevan suuntaa. On turhaa kantaa mukanaan toteutumattomia asioita ja turhiksi muuttuneita kuvitelmia, sillä niistä ei loppupeleissä ole kuin harmia. Sen sijaan kannattaa antaa kaksi mahdollisuutta, joskus kolmekin.

 

 

 

Tänä kesänä teimme pienen roadtripin. Ajoimme soiden vierttä metsälampien ohitse. ''Mitäs jos ajettaisiin Kalajoen kautta?'' Ja niin me ajoimme. Pysähdyimme dyynien varteen ja kävelimme katsomaan autioitunutta rantaviivaa. Sitten olimme hiljaa. Ei siinä ollut mitään kaurismäkeläistä sanojen säästelyä, kunhan mietimme molemmat tahoillamme. Sitten puhuimme rakkaudesta.

Graniitinharmaa taivas oli sateesta raskas, kitalaessa viipyili huoltoaseman kitkerä kahvi. Auto halkoi teitä, jotka joku oli päättänyt rakentaa metsien keskelle. Siellä me olimme, matkalla. Ohittaessamme maan geometrisen keskipisteen, kuuntelimme kitaramusiikkia ja olimme hiljaa. Hän ajoi, minä pitelin karkkipussia. Painavan taivaan alla surukin on kevyttä. Yhtenä päivänä soudimme saareen ja poltimme kokkoa. Setä heittäytyi mättäälle makaamaan x-asentoon, nosti kädet pään taakse ja katsoi suoraan aurinkoon. Siristi ja nauroi. Ihminen joka on menettänyt joskus kaiken. Sen hetken olisin halunnut tallentaa ja lähettää hänelle muutaman vuoden taakse. Todeta että vielä sinä naurat.

Elämä kokoontuu aina uudelleen. Joka kerta. Tila täyttyy. Asiat löytävät uuden paikkansa, ihmiset löytävät toisensa. Ehkä ensimmäistä kertaa, ehkä kolmatta. Palapeli muuttaa muotoaan; se ei koskaan palaudu ennalleen, mutta se voi olla kokonainen ilman alkuperäisiä palojakin. Sillä joskus käy niin, että tärkeimpänä pitämämme pala hukkuu, eikä sitä saa enää takaisin. Menetys on joskus vähän kuin imuroisi perintökorvakorun; katoamisen huomaa vasta kun juhlamekko on päällä ja korurasian pohjalla yksinäinen helminappi. Sitä etsii pakonomaisesti, ymmärtämättä välttämättä koskaan mihin koru lopulta katosi. Mutta kun tarpeeksi monta kertaa ripustaa peruuttamattomien asioiden jälkipyykkiä, sitä huomaa ettei kaiken aina tarvitse olla entistä hohdokkaampaa. Elämälle ja ihmisille ei tarvitse näyttää. Palapeli on palapeli- oli se koossa tai ei.

 

Laura

 

 

 

 

Follow my blog with Bloglovin

Share

Kommentit

Elina U.
Lentoaskeleita

Huh, niin kauniisti kirjoitettu ja vielä asioista, joista luulisi ettei kukaan osaa niitä sanoiksi pukea, että selässäni kulki kylmät väreet. Niin ei käy usein kirjoitetun tekstin kohdalla, olet aivan mielettömän taitava kirjoittaja! Jos joskus julkaiset romaanin tai novellikokoelman, ostan sen heti, ihan totta. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Rosanna, olipa kaunis ja rohkaiseva kommentti. Menen edelleen sanattomaksi näiden rohkaisevien sanojenne edessä- joka kerta.

Ja mikäli julkaisen jotain pidempää, olette ensimmäiset joille siitä kerron. Olettehan merkittävin kannattajajoukkoni. Kiitos siitä.

Saapukka
Toivomuspuu

"Historian ei aina tarvitse määrittää tulevan suuntaa. On turhaa kantaa mukanaan toteutumattomia asioita ja turhiksi muuttuneita kuvitelmia, sillä niistä ei loppupeleissä ole kuin harmia."
Hienosti kirjoitettu, erityisesti tämä :)

Kävin viime viikolla omien vanhempieni ikäisillä perhetutuilla kylässä. Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt pariskunnan ehkä viitisen kertaa, viimeksi toinen heistä kävi luonani kylässä vuosi sitten. Olen nimennyt heidän kissansa 17 vuotta sitten. Siinä teetä juodessamme mietin, onko tässä jotain outoa. Olemme tuttuja ja samaan aikaan vieraita. Eri elämäntilanteissa. Mutta lopulta ja onneksi: mitä sitten, että olemme eri ikäisiä ja pitäneet vähän yhteyttä? Nykyhetki. Ei menneisyys :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Saapukka. Kunpa voisimme aina antaa anteeksi tekemättömät ja sanomatta jääneet asiat, ne arkipäiväisimmätkin. Uskon juuri niistä kertyvän sen pahimman pinttymän jota mukanamme kannamme.

Nykyhetki, ei mennyt. Juuri näin.

Ilana

Ihana tarina. Ja niin kauniisti kerrottu. Toivon, että mulla säilyy yhteys mun kahteen kummituslapseen, vaikka molemmat asuvatkin nyt eri maissa. On rikkaus saada hengailla eri-ikäisten ihmisten kanssa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sanoistasi Ilana, kiitos paljon. Eikä se yhteys onneksi tarkoita sitä että joka viikko pitäisi soitella- kunhan on läsnä silloin kun niin päättää tehdä. Ei anneta maantieteellisten rajojen rajoittaa.

Vilmasta (Ei varmistettu)

"--- elämä pirstoutui niin moneen osaan, ettei maahan levinneestä murskasta voinut enää mitenkään löytää jokaista tarvitsemaansa sirua. Tuli suru ja epäusko. Ja kun suru pikkuhiljaa hellitti, sen tilalle tuli uusia asioita. Mutta tilalle tuli myös ohut kerros puhdasta tyhjää."

"Elämä kokoontuu aina uudelleen. Joka kerta. Tila täyttyy. Asiat löytävät uuden paikkansa, ihmiset löytävät toisensa. Ehkä ensimmäistä kertaa, ehkä kolmatta. Palapeli muuttaa muotoaan; se ei koskaan palaudu ennalleen, mutta se voi olla kokonainen ilman alkuperäisiä palojakin. Sillä joskus käy niin, että tärkeimpänä pitämämme pala hukkuu, eikä sitä saa enää takaisin. --- Mutta kun tarpeeksi monta kertaa ripustaa peruuttamattomien asioiden jälkipyykkiä, sitä huomaa ettei kaiken aina tarvitse olla entistä hohdokkaampaa. Elämälle ja ihmisille ei tarvitse näyttää. Palapeli on palapeli – oli se koossa tai ei."

Mun oli pakko ottaa ylläolevat lainaukset itsellenikin talteen. Luin ne monta kertaa läpi itselleni, ääneenkin. Kurkkuun nousi pala ja silmiin kyyneleet. Niin hienosti olen osannut pukea – jos ei sanoinkuvailemattoman, niin vaikean – asian sanoiksi, kuten yläpuolella yksi lukija kirjoittaa.

Ensimmäinen kappale on musertavan totta. Samaistun siihen täysin. Kummisetäsi ilmaisu on osuva sekin: minäkin olen mennyt rikki. Jälkimmäinen kappale on sekä valitettavalla että lohduttavalla tavalla totta. Valitettavalla siksi, että toisinaan on niin äärettömän vaikeaa myöntää, että suruun voi tottua tai siitä selvitä. Että menetetyn tilalle voisi muka löytää jotakin uutta ja onnellista. Mutta niin minäkin olen löytänyt. Se tuntuu toisinaan niin valtavan väärältä menetettyä ihmistä kohtaan. Menetys oli niin suuri, että sen sureminen ansaitsisi koko loppuelämäni. Mutta lopulta uusien, onnen palasien löytäminen onkin elämän kannalta se paras ja lohdullisin seikka – että sitä voi koota palapelin, elämänsä, uudestaan kasaan. Eihän tästä muuten tulisi mitään.

Kiitos osuvasta ja herkästä tekstistä, Laura. Nyt kun saisin nieltyä vielä itkun rippeet...

Vilmasta (Ei varmistettu)

Edelliseen kommenttiini oleellinen korjaus:

"Niin hienosti olen osannut pukea – jos ei sanoinkuvailemattoman, niin vaikean – asian sanoiksi, kuten yläpuolella yksi lukija kirjoittaa."

OLET! Ei "olen!" Sinä olet osannut pukea asian hienosti sanoiksi, en minä! Hah, mikä moka.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kauniista ja koskettavasta kommentistasi Vilmasta.

Minulta meni kaksi vuotta myöntää se, että suruun voi tottua. Siihen tottuu väistämättä. Eikä se vähennä lähteneen arvoa. Muistan ensimmäisen päivän, kun unohdin tuntia pidemmäksi aikaa. Huomasin illalla ajatelleeni asiaa viimeksi aamulla. Silloin se konkretisoitui: en unohda vaikken jatkuvasti sure. Sillä niin kuin sanottu, suru katoaa kyllä. Hälvenee haikeudeksi, vaihtuu lopulta puhtaaseen ikävään. Ja niin helpottavalta ja väärältä kuin se tuntuukin, vuodet rakentavat uutta elämää. Minä muutun, kaupunki ympärillä muuttuu. Lopulta näkymä on uusi, ja mennyt muuttuu näkymättömäksi osaksi sitä.

Uskon vahvasti siihen, että tehtävämme on tehdä mahdollisimman paljon hyvää muille. Niin paljon, että heillä on voimaa jakaa sitä muille, ja voimaa seistä omillaan mikäli yhtäkkiä häviämme. Tehdä mahdollisimman paljon hyvää ja kaunista, jättää iso vaikutus mutta pieni jälki.

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Anteeksiantaminen kannattaa aina. Se kun ei maksa mitään.

Kiitos Emmi kun kerroit oman tarinasi.

Laura L (Ei varmistettu)

Hei kaimaseni,
kiitos tästä blogista, kirjoitat todella taitavasti. Sinulla on kyky pukea sanoiksi monenlaisia tunteita, kuvailla osuvasti ja koskettaa lukijaa. Yleensä ärsyynnyn kaikesta lifestyle-bloggauksesta, jonka tarkoituksena tuntuu usein olevan vain oman itsensä brändäys ja yksipuolisesti elämän ihanuuden hehkuttaminen. Näissä sinun teksteissä on sen sijaan jotain aitoa. Myös lukija saa ajateltavaa. Uskon, että sinulta onnistuisi myös pidemmän tekstin kirjoittaminen novellin tai romaanin muodossa. Kirjoittaminen kuitenkin näyttää olevan se sinun juttusi :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Hei kaima, kiva kun kommentoit!

Kiitos itsellesi kun olet täällä. Blogista on muodostunut oma henkilökohtainen kirjoitusoperaationi- pyrin kirjoittamaan asioista joita luulen ihmisten bussissa ajattelevan. Tiedätkö mitä tarkoitan?

Minulla ei ole tarvetta kirjoittaa päivistäni päiväkirjamaisesti, sillä sisäinen maailmani on arkeani rikkaampaa. Pointtisi lifestyle-termistä on hyvä, sillä olen miettinyt useasti miten palstaani kuvaisin. Jos lifestyle on suoraan käännettynä elämäntyyli, niin silloinhan jokainen elämää koskeva blogi on lifestyle-blogi. Minä vaan en juo joka aamu espressoa, itseasiassa juon usein mikrotettua kahvia koska uppoudun tekemisiini ja unohdan ajan. Mutta silloin kun päätän mutterikahvit keittää, nappaan kuvan muistoksi omasta viitseliäisyydestäni!

Täten voisinkin kutsua palstaani ihmisblogiksi.

Kiitos kannustavista sanoistasi. Niin kuin joskus alussa kirjoitin, minä haluan antaa tällä blogilla jotain. Toivoa, inspiraatiota, mitä tahansa. Ja ilman kaikua on vaikeaa vaikuttaa. Siis kiitos.

PS. Hauskaa, etten koskaan ollut ajatellutkaan kirjoittavani kirjaa ennen tätä blogia ja sen kommentteja. Tekin annatte minulle ajateltavaa.

Monas (Ei varmistettu)

Jotain haluaisin sanoa, mutta en osaa. Taisit jo sanoa kaiken.
Joten: ♥

Kommentoi

Ladataan...