Mistä kaikki alkoi

Missä olet Laura?

 

 

Päädyin selailemaan ensimmäisiä postauksiani parin vuoden takaa.

Aikamoista.

Missä olet Laura on saanut alkunsa syvimmän alhoni hetkellä. Teksteistä tihkuu se kaiken kelmuttanut melankolia jossa tuona kesänä elin, ja jota yritin ymmärtää siinä onnistumatta.

Ja silti olen tässä. Ja mikä uskomattominta: te olette. Enenevissä määrin.

Minä en ole enää masentunut. Aika ajoin melankolinen, kyllä, mutta silmistäni ei kajastu enää se toivoton toivottomuus joka noina aikoina porautui kameran linssin läpi. En tiedä näittekö te sitä, mutta minä näen sen selvästi edelleen kun katselen blogin vanhimpia kuvia.

Saattaa kuulostaa hullulta, mutta vuosien jälkeen on outoa opetella elämään ilman surua. Lopettaa asioiden kanniskelu ja krooninen anteeksipyytely. Kun tarpeeksi monta vuotta on tottunut syyttämään kaikesta itseään, on samaan aikaan pelottavaa ja helpottavaa huomata että hei: ehkä ihan kaikki oman elämän epäkohdat eivät sittenkään ole täysin itseaiheutettuja. Ehkä joskus, joskus syy onkin siellä muualla, ei minussa enää. Vallankumouksellista ajattelua ihmiseltä, joka on ottanut syitä niskoilleen silloinkin, kun ei ole ollut edes paikalla.

 

 

Olen lähiaikoina huomannut pelkääväni että kaikki sanottava loppuu. Jokainen trendi, ilmiö ja uutinen on pureskeltu jokaisesta kulmastaan jo ennen kuin osaan edes ajatella mitä mieltä itse olen. Kirjoita pienistä asioista, joku joskus toivoi. Siinä taitaa piillä totuus. Taidan loppujen lopuksi olla pienten asioiden nainen.

Kirjoitin blogia ensimmäisen puoli vuotta kertomatta kenellekään tekemisistäni. Ja niin vain tekstien ylle ilmestyi sydämiä, ja niiden alle teidän ajatuksianne. Olisin epäillyt kaikesta äitiäni, jos en olisi tiennyt ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä että kirjoitin.

En koskaan osannut kuvitella, miltä tuntuu kun joku tuntematon tulee keskellä kirkasta päivää kiittämään. Sitä kävelee omissa ajatuksissaan, ja tulee yhtäkkiä ihmisten keskellä kiitetyksi siitä mitä tekee yksin kotisohvalla. (Nytkin istun aamutakissa huonossa ryhdissä.) Lähiaikoina olen saanut kokea näitä kohtaamisia, ja jokaisella kerralla äitynyt joko hämmennyksensekaiseen puheripuliin, tai...no, ollaanpa rehellisiä: jokaisella kerralla äitynyt vain hämmennyksensekaiseen puheripuliin. (Olisin halunnut sanoa että ''tai sitten myhäillyt ujona ja punastellut'' mutta se ei olisi totta. Kun hämmennyn, kompensoin hitaasti reagoivia aivojani puhumalla pal-jon.)

Kiitos että olette tulleet. Kuka mistäkin, milloin minkäkin asian perässä. Sitä usein mietin; minkä perässä ihmiset tänne tulevat? Yhtenä päivänä kirjoitan kuolemasta, kolmena seuraavana siitä miksi karkkilakko on ahterista. (Se muuten on.) Jonain keskiviikkona pohdin lätäköitä, sitten taas päätän olla mieltä jostain. Ei kovin johdonmukaista, mutta mukavaa että viihdytte. Moni aiheista on julkaisuaan ennen minulle yhtä suuri mysteeri kuin teillekin.

Olette kiittäneet minua varmasti tuhat kertaa. Se on keskimäärin todella paljon. En tiedä pystynkö ehkä koskaan kiittämään teitä yhtä avokätisesti, teitä kun on siellä jonnin verran, mutta yrittänyttä ei laiteta: kiitos. Kiitos siitä tuesta jota te olette antaneet kauniilla sanoillanne, tarinoillanne ja kokemuksillanne. Kiitos että olette jakaneet osia itsestänne matkan varrella, kiitos että olette seisoneet hiljaisena tukena tekstien takana.

Tätä blogia kirjoittaa aika paljon muuttunut Laura - rutkasti armeliaampi versio siitä parin vuoden takaisesta syntienkantajasta. Onnellisempi. Ja yksi syy olette te.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Mia K.
Voi taivas

Arvaappa, mietinkö juuri eilen samansuuntaisia tuntoja. Kyllä. 

Ja, taas kun luin tekstistäsi muutaman otteen, olen enemmän sinut omankin "syytinitseänikaikestatietämättäedesmiksi", ja päästän taas enemmän irti! 

Nämä on "pieniä" asioita/tuntoja. Mutta, mulle ne olivat liian isoja ja siksi ne piti paloitella osiin vuosiin kerroksiksi, jotta saisin ne kulkiessa kuluttaa puhki. Kiitän myös siksi, että löydän teksteistäsi melkein aina sen puuttuvan palasen ☆

Kauneinta viikonloppua :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi kiitos Mia, tämä oli tosi kaunis kommentti. On ilo ja suuri kunnia vaikuttaa ja koskettaa. Välillä sen unohtaa kun yksin kirjoittaa.

Ihanaa viikonloppua!

Marjorie of LOVE

Mä olen myös kiitollinen monista asioista bloggaaja-itselleni / blogille.

Sulla on tosi hyvä juttu meneillään! Odotan aina uutta postausta innoissani :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin pitääkin olla! Kiitos, olipa kiva kuulla!

Aniaa
no delays

Minä olen tullut kirjoitustyylisi takia. Ei väliä, mikä aihe, mutta teksti on aina ihailtavan kaunista.

MM
Maijan matkassa

Niin minäkin! Ja niiden pienten asioiden. <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos ihana Maija!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiva että tulit ja tulet. Kiitos.

Sucette
ce petit cœur

"Saattaa kuulostaa hullulta, mutta vuosien jälkeen on outoa opetella elämään ilman surua."

No niinpä! Mä oon nyt justiinsa aloittanut psykoterapian, ja kun terapeutti on sanonut, että yksi tavoite olisi tietysti, että masennuspisteet testeissä laskee, niin mulle tulee siitä jotenkin outo olo. Typerä ajatus, mut jotenkin on vaan niin kiinni sellaisessa murehtimisessa, tyhjyydessä ja ankeudessa. Vellominen on turvallista. (Ja toisaalta mietin sitäkin, että oonkohan mää oikeesti masentunut, vai onks elämä vaan tällasta? Tuntuu, että pitäis oikeuttaa se sairaus jollakin todella suurella tragedialla, etenkin, kun YTHS:n yleislääkärin mukaan en vaikuttanut lyhyen käynnin perusteella masentuneelta. :D)

Mitä se sellainen huoleton, levollinen elämä oikein olisi? No onneksi elämässä on ilojakin, ei se pelkkää tyhjyyttä ole!

Laura T.
Missä olet Laura?

On kyllä varsin mielenkiintoinen tuo maininta siitä että pisteiden pitäisi laskea - emmehän elä paperilla. Toki ymmärrän mitä sillä haetaan, mutta ilmaisu on kyllä kieltämättä outo.

Masennuksen käsitteistöllä ei oikeastaan edes kannata pelailla. Tärkeintä on tunnistaa kun asiat eivät ole ok, ja hakea apua. Oli diagnoosi mikä hyvänsä, olet apusi ansainnut. Jokainen on.

Tsemppiä terapiatielle, se on vaikea mutta hieno reitti.

Helmi K
sivulauseita

Etsin ja etsin mun ekaa kommenttia sun teksteihin (kyllä, näin kreisi perjantai-ilta) ja luulen että se on tämä, helmikuussa 2015:

"Alkukantainen taipumus melankoliaan". Sydän.

Ei yllätä :D Ihana oot.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ihana! Mäkin just luin sen äsken!

 

memmmi (Ei varmistettu)

En kyllä enää muista miksi tai mistä alunperin löysin blogiisi, mutta sen kyllä miksi jäin. Tai sanotaanko niin, että ensimmäistä kertaa blogissasi vieraillessani olit todennäköisesti kirjoittanut juuri sellaisesta aiheesta, joka kolahti muhun aika kovaa. Sen jälkeen koukutti sun upea tapa pukea sanoiksi lähes mikä tahansa asia. Sun tekstiä on niin ilo lukea, koska aiheet on monipuolisia mutta mielettömän kiinnostavia juuri sen kirjoitustyylin takia. Varsin oivaltaviakin ovat. Kaiken maan ja taivaan väliltä pohtiminen ja asioiden oivaltaminen ovat ihan mun lempipuuhaa, joten kiitos siitä, että jaat näitä ihanin sanankääntein kuvattuja mietteitä meillekin! :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi memmmi, kiitos. En tiedä mitä sanoa. Paitsi just se kiitos.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi Laura.

Kunpa tietäisit. Löysin onnekseni blogisi vuosia sitten. Ihastuin, viivyin, nautin, mietin, hymyilin, rauhotuin ja itkinkin. Kommentoinkin toisinaan, teekupin äärellä rauhallisesti kirjoitellen. Haluaisin sanoa, että olen minäkin tipahtanut. Silloinkin luin tekstejäsi, vanhempiakin yhä uudelleen. Mietin. Kävin psykoterapiassa ja puhuin, puhuin, mietin, kirjoitin, puhuin. Ja luin. Tuokin vaihe on hiljalleen jäämässä taakse, takaoven ollessa onneksi raollaan, jos tarve on. Oli vuosia, jotka kysyivät niin tuhannesti minusta ja minulta, ehkä nyt alan viiveellä vastata ja uskallan ottaa vastaan elämän tarjoamaa hyvää.

Kuulostanee hassulta, mutta joskus olen pyytänyt ihmisiä (myös poikaystäväehdokkaita) lukemaan juttujasi ymmärtääkseen minua paremmin. Toivottavasti et pahastu tästä, toivon niin.

-seglen-

Helmi K
sivulauseita

Tuo toiseksi viimeinen lause, en tiedä voiko ihanammin sanoa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Helmi: mietin aivan samaa!

Laura T.
Missä olet Laura?

Seglen!

Olipa taas kerran niin kovin kauniisti kirjoitettu. Kiitos kun kerrot ja jaat, kerta toisensa jälkeen. Te olette kaikki suuri voimavara tässä hommassa, jokainen kommentti ja sana. Kiitos.

Ps. Ja en pahastu, päinvastoin on suuri kunnia tulla luetuksi. Vaikka sitten niille kandidaateille.

Pus!

Laraee (Ei varmistettu)

Kiitos, kun kirjoitat! Olet ehdottoman hyvä siinä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kun luet.

Ilana

Kun näen, että sulta on tullut postaus, säästän sen usein viimeiseksi, jonka luen (koska sokeri pohjalla).

Miten iloinen olenkaan, että suru on päästänyt sinut kouristaan. Melankolioita ymmärrän hyvin. Ne voivat välillä olla kauniitakin hetkiä. Kipeitä, mutta kauniita.

(Nyt lähden tutkimusmatkalle sun arkistoihin - ensimmäisten tekstien joukossa saattaisi ehkä jopa olla joku, jota en ole lukenut!)

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi Ilana, ihana Ilana. Kiitos.

Ehkä melankolia on sellainen keskellämme möllöttävä näkymätön suo. Onnekkaat tarpovat aina vähän kauempana siitä, eivät koskaan saa edes tietää kuinka lähellä rantaviivaa ovat käyneet. Sitten on meitä jotka kävelemme aina vasemman jalan varpaat märkänä. Ja sitten on niitä jotka jonain päivänä hyppäävät pommin keskelle ja räpiköivät rannalle monta vuotta.

Pus!

Ulpu_kka (Ei varmistettu)

Kiitos kun kirjoitat. Monista kirjoituksistasi olen liikuttunut, mutta myös oivaltanut hetkiin mahtuvan määrän... Täällä on myös luettu tekstejäsi puolisolle ääneen juuri ennen nukkumaanmenoa. Erityisesti lottovoitosta kirjoittaessasi sait tämän perinteisesti lottovoitosta haaveilevan perheen pohtimaan sen varjopuolia ja mahdollisuuksia... Vaikka kyllä elämä tahtoo aina opettaa sen, että onni on juuri näissä pienissä hetkissä ja rakkaudessa...Mitäpä sitä siinä seteleillä...

Laura T.
Missä olet Laura?

Mitäpä sitä seteleillä! Niihin pieniin hetkiin kaikki lopulta tiivistyy - niihin joita ei ole sen liiemmin suunniteltu, jotka vain syntyvät ilman suurempia ponnisteluita. Olen halunnut kirjoittaakin tästä. Ehkä pian.

Kiitos ihanasta kommentista Ulpukka, nämä jutut tuovat ihan hirveästi iloa. Ihanaa kesää!

Maria___ (Ei varmistettu)

Mä pitkään mietin, mikä parhaiten kuvaisi sitä, minkä perässä mä tänne tulen. Se on sun tarkkanäköisyytesi. Ja sanat. Oli aihe mikä tahansa, niin mä yleensä täällä nyökyttelen, että joo noinhan se on. Mun on myös vaikea kuvitella, että sulla loppuisi sanottava, kun täällä saa lukea kaikesta sipsisisalaatin ja tosi syvällisien juttujen välillä! Se onkin yksi asia, mistä mä tässä blogissa pidän. Sä pystyt kirjoittamaan uskottavasti mistä vaan. Aina saa odottaa silleen vähän kindermunayllätyshenkisesti, että mistä se Laura taas kirjoittaa. Tosin kindereistä tulee paljon useammin pettymyksiä, täältä ei juuri koskaan!

Kommentoi