Mitä opetti someromahdus

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

''Facebook ja Instagram ovat alhaalla.'' tokaisi juontaja aamulla napsauttaessani keittiön radion päälle. Surullista kyllä, olin huomannut asian jo ennen aamukahvin keittämistä.

Tajusin viime viikolla, että minusta on tullut juuri se tyyppi joka painaa herätyskellon kiinni ja ottaa puhelimen käteen. Olen tarkistanut mailit ja Instagramin jo ennen kuin silmät ovat edes kunnolla auki. Milloin minusta tuli tyyppi joka selaa selaamisen ilosta? Ihminen, joka morjestaa hajamielisesti kanssanukkujaa samalla kun tuijottelee kuvavirtaa?

Tuskailen tasaisin väliajoin oman sulatuskykyni kanssa. Noin kahdesti viikossa vannon ettei minusta ole tällaiseen, tämän kaiken tiedon vastaanottamiseen. Välillä tuntuu, että aivot ovat niin maitohapoilla, että jos ne tiputettaisiin vesiämpäriin, kuuluisi vain mojova sihahdus. (Sellainen, mikä kuuluu, kun saunavuoron lopuksi joku päättää heittää jäljelle jääneet löylyvedet kerralla kiukaalle.)

Olen tehnyt asian ilmeisen selväksi myös lähipiirilleni, sillä ystäväni lähetti minulle eilen linkin tähän kolumniin. Tänä aamuna toinen ystäväni toiselta puolen Suomea lähetti saman linkin.

Pähkinänkuoressa: multitaskaaminen syö aivoja. Selailukulttuuri tuo mukanaan levottomuuden lieveilmiön, leikkaa keskittymiskykyämme ja saa meidät uupumaan. Uutta ei ollut se, että ihminen ei ole kone. Yllättävää sen sijaan oli, että niin moni kokee perverssiä ähkyä klikkikulttuurista, ja silti selaa, hyppii ja avaa vilkaistakseen. Tunnistan asetelmasta tuttuja lauantai-illan ähkyelementtejä: olkkarin pöydälle kiikutettu irtokarkkipussi, josta syö vaikka ei enää edes tee mieli - mutta kun on siinä silmien edessä tarjolla. Ero on se, että irtokarkit loppuvat jossain vaiheessa. Kuvat, otsikot ja linkit eivät.

Olen se tyyppi joka aina huutelee painokkaasti että hyvästi velvollisuudet, minähän en ole kenenkään renki. Enpä vissiin. Selaan kahvilla, bussissa ja keskustelun lomassa. Imen informaatiota jolla en tee yhtään mitään. Sen sijaan, että katselisin umpeen jäätynyttä järveä, rakennuksia ja vastapäätä istuvan tyypin kasvoja, kurkin vaivihkaa oisko tullu mitään.

En halua olla sellainen ihminen. Jotain rajaa tarvitaan.

Tänään aamulla aloin ymmärtää yhä paremmin niitä ystäviäni, jotka ovat tehneet tietoisen päätöksen olla hankkimatta älypuhelimia. Kun he haluavat lukea uutisia, he istuvat koneen ääreen ja lukevat uutiset. Yhdeltä istumalta. Sulkevat koneen ja menevät tekemään seuraavan asian. Vallankumouksellista.

Ja hauskaa kyllä, nämä ihmiset katsovat aina suoraan silmiin keskustellessaan. Eivät vilkuile, katsovat.

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Helmi K
sivulauseita

En ole juuri mistään (no, ehkä jostain) saanut samanlaista vapauden tunnetta kun sulkiessani facebook-tilin vuosia sitten. Niinkuin että olen siinä missä kulloinkin olen, läsnä, fyysisesti, en missään muualla.

Ja vaikkakin blogimaailma tuli hieman myöhemmin vähän siihen tilalle niin on se kuitenkin ihan eri. On kiva olla osa jotain mutta ei niin totaalisesti kuitenkaan.

Hyvää vilkuiluvapaata päivää sinne sulle.

Laura T.
Missä olet Laura?

Poistin itsekin oman facebook-profiilini vajaa kolme vuotta sitten. Se vapaus!

Blogin facebook-sivua luodessa piti luoda joku tili. Niinpä loin tyhjän tilin, ja laitoin asetukset niin ettei kukaan voi lähettää mitään kutsuja. Joku oli kuitenkin lähettänyt yksityisviestin, jonka löysin kolme viikkoa sen lähettämisestä. En oikein osaa enää käyttää koko systeemiä. Ehkä ihan hyvä.

Tämä romahdus tuli minulle hyvään saumaan muistuttamaan, että se oikea elämä on - juuri niin kuin sanot - läsnä tässä. En minä sitä puhelimen ruudulta löydä. Kiitos Helmi.

Helmi K
sivulauseita

Hahaaa, minäkin poistin sen kolme vuotta sitten :) sen jälkeen kun olin viettänyt kuukauden yhdessä residenssissä jossa ei ollut nettiä eikä telelvisiota, ja puhelimenkaan käyttöä ei suositeltu. Vitsi miten ihanalta radio alkoi tuntua. Kannustan kyllä kaikkia kokeilmaan, mieli kevenee ja samalla täyttyy ihan uudella, raikkaalla tavalla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun mielestä tuo oli ehkä juuri kovin kolaus, kun jossain kohtaa tajusin, että aamulla ensimmäinen asia on automaattisesti somen selailu ja samaten se on illalla se viimeinen asia. Minä, joka pitkään ja hartaasi uskoin siihen, että en ole kovinkaan riippuvainen somesta, taidan sittenkin olla sitä ainakin jossain määrin. Pidin tuossa taannoin täysin somettoman päivän eli nettiyhteydet poikki. Miten monta kertaa huomasinkaan piteleväni sitä kännykkää käsissäni, tarkoituksena selata instagramia tai jotain muuta yhtä turhaa. Kummasti sai kyllä päivän aikana enemmän aikaseksi, kun ei kulunut turhaa aikaa somen parissa. En siis tietenkään tarkoita, että kaikki somen käyttäminen olisi pahasta, ei laisinkaan, mutta omalla kohdalla sitä turhaa käyttöä voisi vähentää. Niin, että elämä ei tuntuisi tyhjältä ja vaikealta heti, kun ei olekaan mahdollisuutta someen ja nettiin. Ehtisi ehkä huomata niitä arjen pieniä kivoja juttujakin enemmän, kun voisi käyttää energiansa hetkessä olemiseen :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep, juuri tämä tekisi hyvää. Asuessani ulkomailla, unohdin täysin puhelimen käyttämisen, varapuhelimessa kun ei ollut nettiä tai muita herkkuja. Se oli ihanaa aikaa. Kysymys kuuluukin: miksen tekisi sitä nytkin?

Ja niin kuin sanoit: kaikki some ei ole pahasta, ei missään nimessä. Moni hyvää tehnyt ilmiökin on saanut siellä alkunsa. Mutta vähempikin riittäisi.

Kiitos kommentista, yritetään keskittyä olennaiseen!

Monas (Ei varmistettu)

Jouduttiin viime kesänä ulkomailla puhelinryöstön kohteeksi. Lomaa oli mennyt vasta pari päivää ja edessä oli vielä reilu viikko. Vaikka rahallisesti menetys harmitti, niin jessus että teki hyvää olla kokonaan ilman luuria se reipas viikko! Ensinnäkin juteltiin paljon, paljon enemmän. Kun nähtiin jossain jotain mielenkiintoista - katsottiin, ei räpsitty kuvia. Kaupungilla sovittiin kunnon old school-treffejä, ”tän kaupan edessä kahden tunnin päästä” jne jne. Vannottiin tän jälkeen, että ei palata siihen puhelimen räpeltämiseen. …palattiin, kuten arvata saattaa. Kysymys kuuluukin, että miksi ihmeessä.

Laittoi taas ajattelemaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Olen miettinytkin, kuinka rentouttavaa olisi elää viikko ilman puhelinta. Old school-treffit olis superia. Kun löytäisi edes jonkinlaisen keskivaiheen ratkaisun tähän hullutukseen. Pitää miettiä.

Tosi usein kamera vie keskittymisen olennaisesta. Miksi on niin kova tarve todistella että mää olin täällä?

Miksi? Erittäin hyvä kysymys tähän kohtaan. En osaa vastata.

Katiaviron (Ei varmistettu) http://piilomajassa.wordpress.com

Hyvin kirjoitettu. Tuntuu aika karmealta tuo mitä kuvaatte monet kommenteissakin että heti aamulla kytätään ja pitkin päivää koko ajan kytätään "oisko jotain". Mulla ei ole koskaan ollut facebook- tai instatiliä joten siitä ei omakohtaista kokemusta ole. Blogi on ollut olemassa 10 vuotta mutta se on eri asia, tai ainakaan minulle se merkitse mitään "kyttäyspakkoa". Mulla on kyllä älypuhelin mutta kaytän sitä vain soittamiseen, musiikinkuunteluun työmatkoilla ja bussi/metroaikataulujen katsomiseen. Voisin aika hyvin olla ilmankin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Katiaviron.

Blogi on hyvä välimalli tähän kaikkeen. Kommentointi ei tunnu niin hektiseltä, vaan asioita voi pureskella rauhassa, mutta silti yllä leijuu sellainen keskustelukulttuuri. Siitä tykkään.

Ps. Kävin kurkkaamassa blogisi. Ihana.

 

katiaviron (Ei varmistettu)

Pidän pureskelusta ja hiukan märehtimisestäkin. Ja keskustelusta! Siitä se varmaan johtuukin että blogi on mulle miellyttävin malli.
Kiva kuulla että pidit omastani. Samoin minä luen sinua usein, koska pidän kirjoitustyylistäsi...ja koska olen "ulkotamperelainen" (ymmärsit että olet Treelta.)

Laura T.
Missä olet Laura?

Pureskeltu keskustelu on parasta koko hommassa.

Ja kyllä, paljasjalkainen tamperelainen olen ma. Kiva kuulla että tykkäät! Lukemisiin (puolin ja toisin)!

Evelia

Aaa, tämä selittääkin! Yritin eilen aamuna tsekata nopeasti facebookin ennen kuin piti alkaa valmistautua päivän rientoihin, mutta luulin ettei netti vain toiminut ja laitoin koneen pois. Edes siinä vaiheessa ei tällainen mahdollisuus tullut mieleen, kun laitoin tapani mukaan taustalle pyörimään Netflixin. Ihmettelin vain, miksi netti toimii telkkarissa muttei koneella (kyseessä sama nettiyhteys). Annoin kuitenkin asian olla ja aloin juomaan aamukahvia sekä valmistautumaan.

Kun luin tämän kirjoituksen, iski taas semmoinen "voi tsiisus kuinka urpo voin olla" -fiilis :D Niitä tulee pelottavan usein tätä nykyä... :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Heh, turha tuntea urpoutta! Sama se kai mikä syy toimimattomuuteen on! Olin aistivinani kollektiivista huvittuneisuutta tästä maailmaa kohdanneesta some-järistyksestä. Kaikki meni alas, eikä ketään tainnut edes oikeasti haitata.

Evelia

Heh :D Myönnän olevani välillä vähän urpo, mutta ei se mitään! Saanpahan ihmiset usein iloiseksi kertomalla, mitä tällä kertaa toilaillu ;) Ja joo, meikäläistä kauheesti kiinnostanut vaikka somet oli alhaalla, kuten voi päätellä siitä etten edes tajunnut koko asiaa :D

Workingonit
McINFJ

Minä poistin faceprofiilini vuosi sitten, kun olin vielä fyysisesti niin huonossa kunnossa, että ahdisti lukea turhanpäiväisiä päivityksiä muilta. 5kk päästä liityin uudelleen, ja löysin pikkuhiljaa erilaisia vertaistukiryhmiä, jotka ovat antaneet paljon! Eli ristiriitaiset fiilikset. Some on kyllä kroonisesti sairaan pelastus!! Miten ihmeessä ne selvisivät silloin 1900 luvun alussa...

Laura T.
Missä olet Laura?

Olet oikeassa, koko systeemi on varsin ristiriitainen. Itselleni facebook ei oikeastaan koskaan tarjonnut muuta kuin vertaistukea chat-ikkunassa. Joka on siis täysin korvattavissa puhelinsoitolla. Mutta vertaistukiryhmät ja muut ovatkin sitten asia erikseen. Juuri siinä some on omasta mielestäni parhaimmillaan: kun ihmiset kohtaavat ja saavat apua.

Workingonit
McINFJ

Näin se on, ja niin helppo pitää yhteyttä ympäri maapalloa. Mutta mikään ei voita face to face kohtaamisia ! Se on elämää

Laura T.
Missä olet Laura?

Word. (Tähän sellainen emoji-nyrkihymiö.)

lako (Ei varmistettu)

Tämä on vaivannut itseäkin! Etenkin juuri se, että vaikka olisi kaverin kanssa kahvilla tai missä ikinä, ja sitten ei malta olla vähän väliä katsomasta olisiko jossain jotain uutta. En tosiaankaan halua olla se tyyppi, joka ei kuuntele kun puhelimessa on jotain mukamas tärkeämpää. Mitenköhän sitä oppisi rajoittamaan tuota selailua?

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiva kun kommentoit lako! Olen miettinyt ihan samaa. Ei sitä koko ajan tarvitse silmiin katsoa, mutta eipä se puhelimen selailu kovin kohteliasta ole. Kai parasta on vain tietoisesti päättää katsovansa puhelinta vasta kun tiet kahvittelun jälkeen erkanevat. Vaatii harjoittelua, mutta tuo rutkasti enemmän läsnäoloa ja vapauttaa aivokapasiteettia. Ehkä näin?

lako (Ei varmistettu)

Pitänee alkaa tietoisesti harjoitella tätä!
Luin muuten enemmänkin blogiasi, ja se on mahtava :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin pitää, treenikausi alkaa än-yy-tee NYT!

Ps. Mahtavaa kuulla että tykkäät!

Larppa (Ei varmistettu)

Laura. Tekstisi ovat toinen toisensa jälkeen mahtavia.

Erityisesti jäin tämän postauksen jälkeen miettimään asiaa, jota olen suunnitellut jo pitkään: haluaisin vaihtaa nykyisen älypuhelimeni vanhaan luuriini, johon ei saa edes Whatsappia. Haluaisin siksi, että musta tuntuu koko ajan että en keskity enää elämääni tai nykyhetkeen, tai edes yhteen asiaan kerrallaan. En ole kuitenkaan saanut tätä tehtyä. Olen jotenkin ajatellut, että ihan vaan työni puolesta mun on voitava tarkistaa sähköposti vaikka viimeisenä asiana illalla. Tai että missaan jotain todella tärkeää. Missä vaan, koska tahansa. Kauhean vääristynyttä ajatella tällä tavalla, enkä halua olla juuri se tyyppi mistä itsekin kirjoitit.

Taidan mennä nyt kaivamaan sen karvalakkinokialaiseni jostain...

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi kiitos Larppa kauniista sanoistasi.

Räplääminen vie juurikin keskittymisen pois tästä hetkestä, jotenkin pirstaloi sen. Se on turhaa.

Niin kuin elämästä olisi tullut jotenkin arvaamattomampaa, ja että ilman alituista päivittämistä tapahtuu jotain peruuttamatonta. En usko että se on niin.

Hae sinä kapula ja nauti vapautuneesta ajasta. Tämä sen sijaan on minun viikonloppuni viimeinen kommentti. Nyt suljen blogin, Instan ja muut, ja palaan linjoille taas maanantaina. Vapauttavia päiviä meille!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiva teksti! (Ja kirjavinkki.) Kiitos Tuikkunen.

Kommentoi

Ladataan...