Mitä yhteistä on hämähäkillä ja masennuksella?

Missä olet Laura?

 

 

Asunnossani on asustanut hämähäkki nimeltä Tapio. Olemme eläneet sovussa, molempaiset omilla tonteillamme. Tapio kylpyhuoneessa, minä muualla. Suihkun aikana sillä on ollut tapana kiivetä siivoussienen päälle odottelemaan laskuvettä. Yhteiselo on sujunut varsin hyvin: minä elän omaa elämääni, hämähäkki omaansa.

Tänään aamulla tapoin Tapion. Kaikki kävi hyvin nopeasti: hiihtelin joka-aamuiseen tapaani olohuoneessa ripein askelin, kun tunsin jalkani alla märän läntin. Siihen loppui hämmentävä, mutta symbioottinen elämänvaiheeni hämähäkkinaisena. Hain keittiöstä palan paperia ja laskeuduin lattiatasoon. Onnettomuuspaikan raivaustöiden lomassa tajusin jotain erittäin keskeistä tämänhetkisestä elämästäni: minä suren hämähäkkiä. On tapahtunut odotettu kurssinmuutos.

Kun on elänyt kuukausia harmaalla alueella, jossa tunteita ei juurikaan ole, on helpottavaa huomata tuntevansa pitkästä aikaa. Turhautua, ilostua ja saada raivarit pienistä, turhanpäiväisistä asioista. Kun jokapäiväinen elämä ei yhtäkkiä enää tunnukaan syvänmerensukellukselta, voi kiinnostua pinnalla ajelehtivista asioista ja tarttua niihin. Olla mieltä niistä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin jaksan kiinnostua siitä, mitä kasvorasvaa naamaani sudin, tai minkälaisen suihkuverhon kylppäriini haluaisin. Kun kysytään, mietin ja vastaan sitten. Lausun majesteettisesti kyllä ja ei, enkä ihan sama.

Kun on ollut uppeluksissa aikoja, tuntuu lottovoitolta surra hämähäkkiä. Huomata olevansa jälleen oman arkensa sankari ja mukana arvonnassa, jossa joka arpa voittaa: jaksan lajitella roskat, syödä vitamiinit, ja ärsyyntyä naapuriin, joka luukuttaa valmiiksi naurettuja jenkkikomedioita joka ilta. Jaksan turhautua pop-up-mainoksista ja kutittavista neuleista, muistan kiittää hyvästä kasvisruoasta ja antaa rakentavaa palautetta kollegoille.

Yhtenä päivänä vilkaisin pikaisesti itseäni hissin peilistä, ja pysähdyin tuijottamaan. Näytin jotenkin erilaiselta. Parin vuoden aikana otsaan uurtuneet huolirypyt ja asteittain tummentuneet silmänaluset olivat siinä, mutta kasvot eivät enää olleet huolen ja pelon vääntämät. Iho oli samea, mutta silmät eivät. Pitkän tauon jälkeen peilistä katsoi se sama tyyppi, joka hävisi jonnekin matkan varrelle, kiviseen mutkaan. Oli kuin olisi törmännyt vanhaan ystävään - paljon muuttuneeseen, nipin napin tunnistettavaan. Sellaiseen, jolle ei tarvitse hymyillä näyttääkseen että kaikki on ihan hyvin.

Hauska nähdä, pitkästä aikaa.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Saapukka
Toivomuspuu

Jee, loistavaa Laappis! Muiskis!

Ei liity varsinaiseen pääaiheeseen, mutta muistan myös oman naamavärkin yllättäen tapahtuneen vanhenemisen. Ensin 25 vuotta sama naama ja sitten boom! Ryppyjä ja huolta naama täys! :'D No, sellaista se on..

Laura T.
Missä olet Laura?

Elämän ja ajan kuuluukin näkyä kasvoilta. Turhan huolen kasvonaamio ei taas pue ketään. Niissä on vissi ero!

Torey
Näissä neliöissä

<3

Vieläkin välillä nauramaan röhähdettyäni tekee mieleni kiittää suurempia voimia. Yhä pelkään masennuksen hyökkäävän kulman takaa, mutta samalla koitan muistaa, ettei pelossa voi elää, ja vastaan voi taistella. 

Hyvä sinä! Hyvä me! Ja voi kahdeksanjalkaista raukkaa. :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kommentistasi Torey.

Pitäisi yrittää muistaa, että vähän niin kuin Tabermanin Tommy kirjoitti että rakkautensa kokoinen jokainen on, sama pätee myös masennukseen. Paha olo ei koskaan ole suurempi kuin sinä itse. Niin pyrin ajattelemaan kun musta vesi nousee.

Hyvä me.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sanoistasi Emmi. Niin kuin itsekin olet kirjoittanut, vaikka kuinka haluaisi ajatella hoitavansa masennuksen pois päiväjärjestyksestä, se on pitkä tie. Meidän jokaisen polut eroavat toisistaan, ovat eri pituisia ja sisältävät omat hidasteensa. Tiedostan, että hommaa on vielä. Niin kuin lastenkin kanssa, pitäisi olla armollinen myös itselleen: niin pipanoiden uhmat, ei:t ja ruokavaiheilut, kuin aikuisten masennukset, melankoliat ja itkut -  kaikki on vain kausia. Vaikka tuntuisivat nälkävuosilta.

Niin kuin Hesarissa (?) taannoin kirjoitettiin: on ihan ok ettei kaikki ole aina ok.

Pysytään rohkeina.

 

Ilana

Voi Tapiota. Rauha hänen sielulleen.

En tiedä, miten heräsin vasta nyt siihen, miten hieno blogi sulla on. Luin juttujasi taaksepäin ja huomasin klikanneeni sydäntä jollekin aiemmalle jutullesi, mikä meinaa, että olen käynyt täällä joskus ennenkin. Olinpas tyhmä, kun en ollut klikannut samalla klemmaria! Nyt on tilanne korjattu.

Mutta niin. Kirjoitat kauniisti. Koskettavasti. Osuvasti. Toivon elämääsi lisää tapioita! Ehkä tosin jossain muussa muodossa kuin hämähäkkeinä. Eikä niiden tarvitsisi kyllä kuolla myöskään.

 

P.S. Mä vielä odotan sitä päivää, kun katson peiliin ja huomaan yhtäkkiä vanhenneeni. Odotan jotenkin, että se tapahtuu just sillä tavalla. BOOM. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kauniista sanoistasi Ilana, pistää nöyräksi. On ihan huikeaa saada tällaista palautetta, ihan totta. Kiitos.

Tapioita tulee, meille jokaiselle. Olkaamme kiitollisia jokaisesta jaetusta hetkestä ja asuinneliöstä.

Minulla on vanhenemisteoria: se tapahtuu salakavalasti  siihenastisen elämäsi kiireisimpinä kuukausina, kun et yksinkertaisesti ehdi katsoa peiliin niin tarkasti. Sitten yhtenä päivänä hitaan aamiaisen jälkeen kurkkaat tarkemmin ja...boom.

 

Monas (Ei varmistettu)

♥♥ oman arkensa sankaruudelle! Ja kerta kiellon päälle ♥

Laura T.
Missä olet Laura?

Näin on! Kippis sille!

Kommentoi