''Niin kuin minä näen sinut.''

Missä olet Laura?

Viime kuukaudet ovat olleet raskaita. En ole erottanut viikonpäiviä toisistaan, kääriytynyt vain vilttiin ilta toisensa jälkeen. Usein myös päiväsaikaan.

Mielen uidessa käsipohjaa, asiat menettävät vivahteensa. Tunne on kokonaisvaltainen, se hiipii mukana kaikkialle. Istuu vieressä bussissa, nököttää luentosalin penkillä, ja illan tullen liimautuu kiinni ihoon kun käyn nukkumaan. Tunne siitä ettei mikään tunnu oikein miltään. Syvimpinä uupumuksen hetkinä olen löytänyt itseni istumasta hiljaa sohvalta, tuijottaen seinää turtana. Hiljaisessa asunnnossa, tunti toisensa perään. On kuin henkisestä väripaletista olisi puserrettu kaikki sävyt, ja jäljelle jääneet vain musta ja valkoinen.

 

Saapui kirje. Paperi ja seitsemän valokuvaa. Kuvia muutaman vuoden takaa, tammikuusta tuulisella Välimeren rannalla. Ystävältä, joka näki minut siinä hetkessä, ja näkee minut edelleen. Hukassa, heikkona, ja hieman kolhiintuneena. Ystävältä, joka tietää, että joskus minun on vaikeaa arvostaa sitä tärkeintä. Häntä, joka väsyneenä kuikuilee kylpyhuoneen peilistä joka aamu.

 

Valitsin kuvista kaksi rakkainta, ja liimasin ne seinälle muistuttamaan elämän kauneudesta, ja sen lukemattomista sävyistä. Katsoessani kuvia, näen sen kuka olen. Kiiltävällä paperilla kaukaisuuteen tähyää puhdas minä. Esittämättä, kaunistelematta. Katson kuvaa, ja palaan hetkeen linnan raunioilla. Kaupunki avautuu panoramana alapuolellamme, ja kuulen tuulen ympärilläni. Tunnen ystäväni läsnäolon, ja rakastavan katseen linssin takana. Hän näkee minut. Eikä minun tarvitse sanoa mitään.

 

Toisessa kuvista kaikki on mustavalkoista, mutta riemu on läsnä. Makaan kreikkalaisen tatuointiliikkeen penkissä, ja kuuntelen viereisissä penkeissä istuvia. Kaikilla on syynsä olla paikalla: kiharapäinen kaunotar on tullut tatuoimaan selkäänsä tähtiä, ulkomaalainen pariskunta selaa pöydällä lojuvia portfolioita. Ovi käy ja tupakkaa palaa. Olen oppinut täällä asuessani kielen, ja muistona siitä tatuoitsija viimeistelee nyt iholleni kirjainten aksentteja. Siinä se nyt on, käsivarteni sisäpinnalla: ensimmäinen muodostamani kreikankielinen lause. Mietin, millaista elämäni täällä olisikaan ollut, jos en olisi opetellut tätä kieltä. Ainakin tuhat kertaa tylsempää, ja yksiulotteista. Kreikkalaisilla kun on tapana puhua asiasta, ja sen vierestä.

Tatuoija keskeyttää ajatukseni. ''Tämän tytön iho on niin ihana! Vaalea kuin jogurtti!''

Nauran ja käännän keskustelun kameran takana seisovalle ystävälleni. Nauramme koko poppoo. Kasvoilleni leviää hymy. Klik, sanoo kamera, ja vangitsee aidon ilon hetken. Sillä siinä hetkessä olen läsnä. Kuuntelen, ja yritän tosissani ymmärtää. Onneksi opettelin ruokasanaston.

 

 

 

 

''Niin kuin minä näen sinut.'' kuuluivat saatesanat kuvalähetykselle.

Oman kuvan tarkentumiseen ei aina tarvita suuria sanoja tai irtiottoa. Joskus riittää, kun joku toinen pitelee peiliä puolestasi.

 

Laura

Share

Kommentoi