Olleet yhdessä hiljaa

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

 

 

Olen Oulussa.

Elämä on aika hyvin nyt. Kun näkee aivan toisenlaista elämää, se virvoittaa ajattelemaan omaansa. Sitä, mitä oikeastaan haluaa, ja mitä on valmis sen eteen tekemään. Nähdessään toisen ihmisen hommien loksahtelevan paikoilleen, sitä iloitsee. Samaan aikaan pysähtyy miettimään, mikä asioista loppupeleissä tekee niin erilaisia. Olemmehan kuitenkin samoja nisäkkäitä.

Olen viettänyt elämäni ylivoimaisesti parhaat lomat ystäväni luona Suomessa ja Saksassa. Kävellyt uusia katuja, tehden niistä päivä päivältä tutumpia. Palannut paikkoihin seuraavalla kerralla, ja edennyt astetta varmempana siitä missä olen. Käyskennellyt puistoissa ja silmäillyt karttaa varsin hajamielisesti; enhän koskaan käytä karttaa jos ei ole aivan pakko. Löydän kyllä perille. Se saattaa viedä aikaa, mutta löydän kyllä.

Nämä pari päivää ovat olleet juuri niin hyviä kuin osasin odottaa. Olemme kuunnelleet Love Show 5-vinyyliä ja neliöt ovat täyttyneet Muskan ja Kasevan sävelistä. Keltaisen kivitalon alakerrassa on morsiuspukuliike, jonka näyteikkuna on somistettu viimeksi 80-luvulla. Ikkunalla on yksi mallinukke ja käsin kirjoitettu tiara-hinnasto. Teinit näyttävät niin turhautuneilta kuin oululaisnuoret nyt voivat näyttää. Polttavat tupakkaa johon ikä ei riitä, ja istuvat kevareiden kyytiin mustattuine silmineen. Mutta silti kaupungin yllä leijuu ymmärryksen vire. Kaikki on niin kuin se nyt on.

Olen kuvannut pilviä ja istunut yksin asunnon lattialla. Olemme olleet yhdessä ja erikseen. Kävelleet ja puhuneet. Olleet hiljaa. Niin se toimii parhaiten. Päivät kuljen itsekseni, ja iltapäivästä näemme sovitussa paikassa, lyötäydymme yhteen ja annamme illan kuljettaa. Keräämme kiviä ja katselemme kalastajia. Saan olla hiljaa ajatuksissani, eikä minulta kysytä olenko surullinen.

 

On helpottavaa olla seurassa jossa voi sanoa ei. Pohtia maailmankaikkeuden kannalta yhdentekeviä asioita, kuten sitä mikä nimeni olisi jos se ei olisi Laura. Kysyä suoraan ja odottaa vastausta ilman kattoon harhailevaa katsetta.

Minua on pidetty kädestä, lohdutettu ja katsottu armollisesti. Tuli kuitenkin hetki, joka kaikessa mutkattomuudessaan tiivisti sen, miten toista ihmistä aletaan kutsua ystäväksi. Minulle on ojennettu asunnon avain ja sanottu ''jos vaikka haluat käydä päiväunilla.'' Ja minähän haluan.

 

Laura

 

 

Share

Kommentoi

Ladataan...