Onneksi on taskulamppuja

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Kuusi vuotta sitten kävelin itsekseni uuden yliopiston käytäviä ja tunsin oloni ulkopuoliseksi. Nyt, kuuden vuoden jälkeen, tunnen itseni edelleen vähän kuulumattomaksi, mutta yksin en ole. Ensimmäisten viikkojen aikana tutustuin tyyppeihin, jotka ovat liimautuneet vuosien saatossa erottamattomaksi osaksi elämääni.

Aina silloin tällöin pysähdymme porukalla miettimään, mitä helvetin järkeä missään on. Vuosien opiskelussa, massatenteissä, asioiden ulkoa opettelemisessa. Punnitsemme ääneen, oliko ylipäätään virhe tulla yliopistoon opiskelemaan vain todetakseen vielä viidenkin vuoden jälkeen, ettei tiedä maailmasta oikeastaan yhtään mitään. Lopulta palaamme aina samaan lopputulokseen: jos emme olisi tulleet, emme olisi koskaan tavanneet. Jokainen taottu tentti, ranteet verillä kirjoitettu essee ja hukattu lähdeviite ovat olleet sen arvoisia. Keskustelujen lopuksi aina halaamme, juomme kahvit loppuun ja erkanemme koska on mentävä kirjoittamaan gradua tai lukemaan tenttiin.

Kuusi vuotta sitten meillä oli silkkiset naamat, uudet vuokrasopimukset ja poikien puhelinnumeroita. Juhlimme pilkkuun, keskityimme itseemme, emmekä välittäneet jäljellä olevasta. Oli vain olevaa ja tulevaa, ei lainkaan ollutta.

Nyt yhdellä meistä on pienen pieni tytär, koti kahden tunnin päässä siitä mistä kaikki tämä alkoi. Alkuvuodesta makasimme kekona sohvalla, tunnustelimme vatsakummun alla elämöivää tyyppiä, ja mietimme kuinka outoa kaikki on; hidasta mutta arvaamatonta. Vuosien varrella on rakastuttu, oltu, erottu ja aloitettu kaikki taas alusta. Kihlasormusten määrä on pysynyt vakiona - vain pitäjät ovat vaihtuneet.

 

 

Kuusi vuotta sitten saatoimme kokoontua vartin varoitusajalla kahvilaan tai terassille - nykyään porukan kokoaminen samaan paikkaan samaan aikaan vaatii poikkeuksetta kalenterien saatanallista pläräämistä, pitkiä viestiketjuja, magiaa ja no, kompromisseja. Yllä muutama kuva matkapalaveristamme, joka kahden perumisen jälkeen käynnistyi iltakymmeneltä eräällä jo tunnetuksi tulleella parvekkeella. Emme siis ole ilmoittautuneet (vielä) ensi vuoden Jukolaan - olemme vain menossa Berliiniin.

(Mutta mikäli joskus päädymme perustamaan suunnistuskerhon, ryhmämme nimeksi tulee Tampereen harha-askeltajat.)

Elämät muuttuvat; ne täyttyvät pikku hiljaa nokkamukeista, turvaistuimista ja työmatkoista. Kaukosuhteista, lisäneliöistä ja projekteista. Mutta kun istumme ängemme samalle sohvalle, kaikki on hetken siinä; jokaisen elämän taitekohdat, palmikot ja selvittämättömiksi jääneet solmut.

Vaikka vuoret väistyisivät, ihmiset täyttäisivät kotimme ja kohtumme, ja taivas syöksisi tulta, on olemassa asioita jotka eivät muutu. Kaikkien vuosien jälkeen on edelleen päivän selvää, ettei ole palaveria ilman asianmukaista pikkupurtavaa: yksi tuo sipsejä, toinen poikkeaa Makuunin kautta, ja joku tarjoaa siideriä. Ensimmäinen tunti puhutaan asian vierestä, kinastellaankin - vasta sitten keskitytään pöytäkirjoihin.

Ja joskus pimeä ehtii laskea ennen varsinaisen palaverin alkua - mutta onneksi on taskulamppuja.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Vaikka kuinka monta vuotta opiskelisi, ja sen jälkeen vielä tosi monta vuotta eläisi saattaa siltikin huomata ettei tiedä maailmasta yhtään mitään :) Luulen että avain olemiseen on sen tiedostaminen että laajassa kaavassa ei oikeastaan tiedä koskaan mistään mitään.

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin kai sen on oltava. Muutenhan tässä koko hommassa ei ole hölkäsen pöläystä.

Tietämättömyys pitää vain valjastaa uteliaisuudeksi.

Kuvaputkessa

Ihana teksti, taas. Ja sanopa muuta tuosta kalenterien väkivaltaisesta yhteensovittamisesesta ja nälkävuoden pituisista wup-ketjuista. Välillä meinaa usko loppua, mutta väliäkös tuolla – on se sen arvoista.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Laura G. Olisipa lankapuhelimet.

Kommentoi

Ladataan...