Oppi perfektionismista (ja kuinka nujertaa se)

Missä olet Laura?

 

 

 

Ajatustani perfektionismista kannatteli tähän kesään saakka kaksi perustavanlaatuista oletusta.

Ajattelin, että perfektionismi on a. avointa superlatiivien metsästystä ja b. se ei millään tasolla kosketa kaltaistani suurpiirteisyyden mestaria. Minulle perfektionismi on ollut sitä, että ruokapöydän tabletit mätsäävät täydellisesti Iittalan kivi-tuikkuihin, ja että päälaesta puskeva juurikasvu värjätään kampaajalla joka kolmas viikko.

Viime kuukausina olen joutunut heittämään roskiin olettamuksen jos toisenkin. Niin myös perinteisen käsitykseni perfektionismista. Sillä, niin kuin niin moni muukin asia tässä maailmassa, myös se muuttaa muotoaan ja piiloutuu vaivihkaa tapoihimme esiintyä itsenämme. Avoin täydellisyyden tavoittelu on nimittäin niin passé.

Kuinka paljon tuhlaammekaan aikaa ja energiaa siihen, että kaikki vaikuttaisi huolettomalta ja yksinkertaiselta. Päälakinutturat, runot ja kääräistyt puntit. Ruokavalio, kaupunginosa ja materiaalivalinnat. On kuin tärkein tehtävämme olisi vaikuttaa siltä ettemme välitä vaikuttaa miltään. Mutta kyllä me välitämme.

Olemme piiloperfektionisteja, pelkonamme paljastuminen ja pyrkimyksenämme täydellinen huolettomuus.

Oma sisäinen perfektionistini asuu näillä riveillä. Viilaan, hion ja parantelen tekstejä kunnes tarvitsen kahvitauon. Yleensä kaksi. Muokkaan ja leikkaan jo ennen kuin olen saanut mitään aikaiseksi. Saatan istua tunteja näytön edessä, ja miettiä kuinka luoda ajatuksista lauseita niin, että voisin allekirjoittaa ne. Etten rikkoisi niitä liialla paineella, ja antaisin sanoille tarpeeksi tilaa elää. Ajatusten jalostaminen tekstiksi vaatii ihan helvetisti aikaa ja kärsivällisyyttä. Luen ja muutan lauseita, sanoja ja rivityksiä. Teen sitä monesti julkaisemisenkin jälkeen. Monta kertaa. Että terve vaan, olen Laura ja äärimmäisen neuroottinen teksti-perfektionisti.

Kesällä kerran istuin varjossa puun alla ja mietin ääneen kaiken keskeneräisyyttä. Sitä, että vaikka kuinka toivoisi veistelevänsä mestariteoksia toisensa perään, todellisuus tuntuu varsin huokoiselta. Etten koskaan saa tilkittyä kaikkea olennaista tai tehtyä siitä täysin ymmärrettävää. En saa asioista kaiken kattavia kokonaisuuksia, vaan jossain vaiheessa on vain päätettävä olevansa valmis. Vailla mitään todisteita siitä, että tehdyt asiat ja päätökset kantaisivat ja kelluisivat omalla painollaan.

Siinä puhuessani, otti ystäväni kädestäni kiinni ja sanoi:

''On tärkeä taito päästää myös jotain keskeneräistä maailmalle.''

 

Homman nimihän taitaa siis olla se, etteivät asiat tule milloinkaan valmiiksi. Eivät päässä, eivät tässä maailmassa. Ne eivät tule milloinkaan löytämään lopullista muotoaan. Vaikka kuinka veistelisin ja muokkailisin. Kukaan ei tule sanomaan että hei, nyt olet valmis, voit nousta pöydästä. Pisteet on piirrettävä itse.

Ei ole homma eikä mikään myöntää oma keskeneräisyytensä. Rohkeutta on jättää se peittämättä.

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Saranda
Tyhjä ajatus

Todella kauniisti ja osuvasti kirjoitettu.

Tuntuu, että välillä (aivan liian usein) mietin, että elän tai nautin sitten kun vaikka kämppä on siivottu tai koulu käyty. Ja sitten tulee uusia asioita, joita jää kesken ja joista on vaikea ottaa ilo täysin irti ennen kun ne ovat "valmiita".

Pitäisi hyväksyä, että ihminen ei ole koskaan valmis ja se vasta tässä elämässä onkin makeeta. Ois aika tylsää jos ei koskaan kehittyisi vaan kaikki olisi kiiltokuvan täydellistä tästä hetkestä viimeiseen.

Nojoo tulipa diippii. Samaistun suhun kuitenkin täysin tai ainakin siihen, miten tekstisi ymmärsin. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Saranda.

Niin kuin sanoit, aina tulee uusia keskeneräisyyksiä. Toistensa päälle. Eikä niistä pitäisikään yrittää päästä eroon.

Joskus vain olisi helpompaa, kun joku kertoisi että nyt riittää.

 

aittatar (Ei varmistettu) http://aittatar.blogspot.com

Hei taas Laura,

Luen koko tekstihistoriaasi läpi ja pysähdyn välillä kommentoimaan. Joissain teksteissä onkin kaikki jo sanottu, kun parikymmentä muuta on samaistunut kommenttiin asti ja toisinaan en saa ajatuksia ulos arvoisellaan tavalla. Mieluummin saavat hautua ja kypsyä rauhassa, niin mä joudun elämässäni muitakin asioita käsittelemään.

En ole koskaan nähnyt itseäni kirjoittajana, esseevastaukset tuotti tuskaa tytölle, joka ei koruja osannut teksteihinsä punoa. "Faktat pöytään ja pois" toimi aina ohjenuorana. Kaksi vuotta sitten mulle ehdotettiin blogin perustamista esittelyalustana taiteelle ja askarteluille. Haudottuani ajatusta aikani tartuin haasteeseen ja "Aitattaren käsistä" syntyi.

Aluksi kirjoittaminen oli yllättävän helppoa, mutta samalla teksti oli köyhää, sitä minulle lempeän tuttua, mutta ah' kuinka kylmää, faktojen listausta. Hiljalleen aloin kuitenkin oppia pukemaan sisäistä maailmaani paremmin sanoiksi ja oma vaatimustaso nousi.

En kirjoita proosallisen kauniisti, kuten sinä, mutta siitä huolimatta tai ehkä johtuen, joudun jossain vaiheessa vain "paniikkijulkaisemaan", päästämään keskeneräisen tekstin, puolikkaat ajatukset, jopa vajaavaisen itseni maailmalle ja toivon armoa muilta.

Ystäväni, joka työkseen kirjoittaa, lupasi tämän olevan ihan sallittua, normaalia jopa. Mikään teksti ei ole koskaan valmis. Enhän ole minäkään.

Loppuun lausun kiitokset tekstisi korkeasta tasosta. On virkistävää lukea blogia, jossa ei vilise hymiöt. Pienet vitsit menee ohi vähemmän tarkkaavaiselta ja sarkasmi verhoutuu vakavuudeksi, jos sitä ei merkitse nauravalla naamalla. Olen huolissani kommunikoinnin tasosta, jos ei voida enää jättää lukijalle vastuuta ymmärtämisestä.

Luin joskus lakialoitteen joka päättyi hymiöön. En muista oliko aloitteessa järkeä, koska silmissäni se mureni kahteen merkkiin: :). Se tekeekö asenteeni vain minusta suppean, jääköön muiden arvioitavaksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi aittatar, kiitos. Luin kommenttisi kadulla ja olin tikahtua.

Kirjoittamisen kanssa kannattaa ja pitääkin painia mikäli halajaa todella saada siitä jotain. Sanotaan, että blogimaailmassa menestyäkseen pitää julkaista ja olla jatkuvasti tuottamassa- muussa tapauksessa lukijat lähtevät. Minä en usko siihen. Uskon hitaaseen journalismiin, bloggaamiseen ja ennen kaikkea kirjoittamiseen.

Niin kuin sinä ja ystäväsi alleviivaatte: mikään teksti ei ole valmis, niin kuin ei kirjoittajansakaan. Se on ihanan lohdullinen ajatus, kiitos siitä. Vierastan ajatusta siitä että julkaisisin säännöllisesti sen takia että saisin blogiin edes jotain täytettä- ennemminkin ajatus paniikkijulkaisemisen takana on se että mikäli alkaa liian ankaraksi itselleen, ei pian tule ulos yhtään mitään. Ja sitä en halua. Keskeneräisyys on samaan aikaan kamalaa ja kamalan vapauttavaa.

Vaikka kirjoitan paljon, mietin harvoin sitä millaista tekstini on, tai millaista sen pitäisi olla. Olen aina yllättynyt ja otettu kun lukijat kuvailevat tekstiäni kaunokirjalliseksi tai proosalliseksi. Enhän ole milloinkaan tehnyt mitään päätöstä siitä millaista tekstini pitää olla. Se vain on. Siis suuri kiitos sanoistasi, ne ovat todella tärkeitä ja merkityksellisiä.

Hymiöt jääköön muiden käyttöön. En ole koskaan ajatellut blogia bloggaamisen kannalta- haluan vain tuottaa tekstiä. Hymiöt harvemmin palvelevat tekstiä, ja koska teksti on minun palstallani tärkein elementti, pitäydyn hymiöittä.

Hymiöllinen sähköposti? Joo. Instagram-kommentti? Tottahan toki. Lakialoite? Ei. Eihän ennenkään käytetty hymiöitä. Emmekä me ihmiset silloinkaan olleet yhtään sen suppeampia tai vakavanaamaisempia kuin tänäkään päivänä. Se olisi hyvä muistaa.

Kävin kurkkaamassa blogiisi. Olet äärimmäisen taitava käsistäsi. Ihan uskomattomia taideteoksia. Onneksi luot ja kirjoitat, se tekee hyvää.

Kommentoi