Otteita eräästä ystävyydestä

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Paras ystäväni asuu neljänsadan kilometrin päässä minusta, suomitorson keskivaiheilla. Mietin häntä usein, mutta koska vihaan tekstailemista (ihan vaan koska jokainen mennään on mennääb ja nähdään on nähdääb) enkä jaksa puhua puhelimessa, koen usein olevani vähän törppö ja epäkelpo ystävä. Sellainen ihminen joka sanoo että ikävöi vaikkei ikävöi, ja jonka puheissa toistuvat samat teemat: pitäis nähdä ja täytyis järkätä.

Kaikkihan olisi paljon helpompaa jos vaikka kirjoittelisin kirjeitä ja kortteja, mutta kun ei se mene ihan niinkään. Tai kyllä minä kortteja kirjoitan: tällä hetkellä työpöytäni laatikossa on kolme ystävälleni kirjoitettua korttia: kortti Budapestista (elokuu 2014), Tove Janssonin juhlanäyttelystä (syyskuu 2014), sekä joulukortti vuodelta 2011. Jokaisen olen unohtanut lähettää. Joulukorttiin olen kirjoittanut jo uudetkin toivotukset- nyt vuoden 2011 lisäksi siinä toivotetaan myös menestystä vuodelle 2013.

Lähetin tänään ystävälleni viestin. Ennen kaikkea syynä oli ikävä mutta myös huono omatunto kykenemättömyydestäni olla enemmän kiinnostunut ja läsnä. Minä makasin sohvallani, hän omallaan neljänsadan kilometrin päässä. Kolmen lauseen ja kahden kirjoitusvirheen jälkeen hän soitti. Tiesi etten jaksaisi kauaa kuitenkaan.

Hyvän ystävän tunnistaa siitä, että sitä voi olla ihan hiljaa, puhelimessakin. Sellaista se on kun kaksi erakkorapua jutustelevat keskenään. On hiljaisuutta, ja sitten on asioita.

 

''Kyllä mää sua ajattelen vaikka en tekstaile.....enkä soita.''

''Emmääkään.''

 

Ja siinä hetkessä ymmärsin taas niin hyvin miksi jotkut ihmiset pysyvät. Ala-asteella luokkakavereilta oli tapana kysyä äärimmäisen huvittava kompakysymys: pidetäänkö teillä mattoja lattioilla? Ja jos oli ollut tarkkana, tiesi vastata että ei, ne pysyy pitämättäkin. Kyllä, vertasin juuri ystävääni mattoon.

Sillä jotkut ystävyyssuhteet pysyvät ilman suuren luokan ponnisteluita. Tärkeys säilyy kun pakkoa ei ole. Emme soita joka viikko, emme edes joka kuukausi. Silti pyytelemme toisiltamme tasaisin väliajoin anteeksi sitä ettemme soita tai tekstaa, vaikka tiedämme tasan tarkkaan ettemme koskaan loukkaantuisi moisesta. Tuttu ilmiö reittilennolta: sitä tarttuu toista ranteesta ja sanoo rakastavansa juuri ennen kuin koneen laskutelineet irtaantuvat kiitoradasta. Ihan vaan kaiken varalta.

Ihmissuhteissa ei pidä tai täydy, vaan voi ja kuuluu. Riittää että voi soittaa. Riittää että tietää toisen vastaavan. Ja mikä tärkeintä: riittää että riittää.

 

Ps. Aion lähettää ne kortit kyllä. Kunhan aika on sopiva.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentoi

Ladataan...