Pääsiäinen kaupungissa

Missä olet Laura?

Kun olin lapsi, meillä oli pääsiäisen aikaan tapana pakata kimpsut ja kampsut autoon, ja ajaa mummolaan Kainuuseen. Pysähdystauoilla syötiin eväsleipiä tiensivussa ja huoltamoilla herkuteltiin karjalanpiirakoilla, joiden päällä oli vähintään piirakan paksuinen kerros munavoita.

Pääsiäiseen kuului monipäisen revohkan villasukkien viuhkimista, mämmiä ja mummun tekemää pashaa. Aamuisin istuimme pitkän pöydän ympärillä, ja kaikki tuijottelivat hiljaa ulos, lusikoiden raapiessa kahvikuppien pohjaa. Ikkunan edessä olevalla lintulaudalla eri kokoiset siivekkäät tekivät toisilleen tilaa, ja välillä oravatkin tulivat osingoille. Yleisön suosikkeja taisivat olla tikka, sekä ikilemppari punatulkku. Jos laudalle eksyi joku tuntematon vierailija, nousi ukki, ja harppoi suorin askelin kirjahyllylle lintuopasta hakemaan. Vanhana opettajana hän osasi kyllä aina nimetä uudet tulokkaat, mutta yhdessä tarkistimme opuksesta vielä sulkapeitteen vivahteet ja nokan pituuden.

Pääsiäisen perinteisiin kuului tottakai myös saunominen monessa vuorossa. Puilla lämmitettävä sauna oli kaupunkilaisille ihanaa luksusta, kunnes ukki päätti että nyt rakennetaan savusauna. Sekös vasta luksusta olikin.

Saunanlämmitys toi mukanaan omaa jännityskerrointa, mutta grande finale oli tottakai jättimäisen pääsiäismunan metsästys isosta talosta. Murkkuikäisenä muistan miettineeni, että onko tää vähän noloa etsiä karkkimunaa pienten serkkulasten kanssa, mutta piankos se unohtui, kun kätkö paljastui jostain odottamattomasta kolkasta. Homma kun oli se, että meidän mummu ei tyytynyt mihinkään helppoon ''muna sängyn alle''-ratkaisuun, vaan saimme vuodesta toiseen todistaa isovanhempien ilmiömäistä mielikuvitusta. Muistan kerrankin etsineeni kätköä vaikka kuinka kauan, kunnes sattumalta siirsin takkeja vaatekaapin pohjaa tutkien: munanen ei suinkaan ollut tylsästi kaapin perällä, vaan köytettynä hyppynarulla ilmaan roikkuvien takkien väliin.

Matkustimme mummolaan joka vuosi. Vuodet vierivät, murkkuikä vaihtui teinivuosiin, teinivuodet tekivät tilaa aikuisuudelle. Silti joka kerta ohittaessamme tutun postilaatikkorivistön, ja jättimäisen muurahaispesän, tunsin ettei minun tarvinnut olla mitään muuta kuin minä. Mummolassa oli aina sellainen hyvä, utelias, ja lapsenmielinen atmosfääri. Kaksi vuotta sitten, pääsiäisen aikaan, istuin varmaan mummolan mustalla nahkasohvalla, ja selasin Suomen Kuvalehteä ukin vieressä. Tai sitten istuin iltapalapöydässä ja täytin lautastani lohikukolla ja leipäjuustolla. Silloin en tiennyt, että se jäisi viimeiseksi yhteiseksi pääsiäiseksemme. Seuraavana syksynä ukilta löydettiin syöpä, ja toiveikkaasta alusta huolimatta, on puolentoista vuoden mittainen taistelu lähentymässä loppuaan. Musta sohva on saanut siirtyä, paikalla on sairaalasänky, jossa ukki syö, nukkuu, ja hengittää. Mummusta on muovautunut kovanluokan omaishoitaja, ja supliikki seremoniamestari on enää varjo entisestä. Tämän puolitoistavuotisen aikana olemme lähteneet pohjoiseen monet kerrat, ja jättäneet mielessämme yhtä monet hyvästit. Olemme syöttäneet, juottaneet ja rasvanneet. Kammanneet, käännelleet ja jutelleet. Ollessani vuoden alussa ukin sängyn vierellä yömyöhään- juuri siinä missä aikaisemmin tapasimme istua sohvalla- vietin hetken, ja itkin. Tuon viikonlopun aikana heitimme roskakoriin kaikki suomalaiset puhumattomuuden myytit, ja sanoimme rehellisesti hyvästit. Kiitimme ja itkimme, pidimme kädestä ja lopulta irrotimme. ''Kaikkea hyvää'', toivotti rakas ukki, ja minä kiitin vielä kerran. Nyt, kaksi kuukautta myöhemmin ukki ei enää juuri puhu, eikä tunnista läsnäolijoita.

Minun mummolani, lapsuuteni ehtymätön aarreaitta, on kohta puoliksi tyhjä. Savusauna ei ole lämmennyt enää pitkiin aikoihin. On pitkäperjantai, ja olen vielä täällä, kaupungissa. Istun kyllä sohvalla, mutta en sillä mummolan nahkaisella, vaan vaalealla, yksiööni himpun verran liian isolla sohvalla. Tuntuu ihan tavalliselta sunnuntailta. Poljin tänään kaupungin hiljaisia katuja, ja ihmettelin tyhjyyttään humisevaa katukuvaa. Missä kaikki ovat? Maalla, mökillä, tai mummolassa. He ovat juuri siellä, mihin minäkin vielä haluaisin, ja jonka aistin puuttuvan. He ovat junamatkojen päässä, pääsiäispatojen ääressä, rairuoholautasten ympäröiminä. Ja minä sen kun ajan polkupyörää.

 

 

Laura

Share

Kommentoi