Päivä tahtomisen jälkeen

Missä olet Laura?

 

 

 

Suurten tapahtumien ja muutosten jälkeen minulla on tapana etsiytyä kahviloihin istumaan. Katastrofien ja välikohtausten jälkeisinä päivinä ihmisten ilmeet eivät valehtele. Asioiden todellisen merkittävyyden voi lukea heidän kasvoiltaan.

Nälkävuosien mittaisen väännön jälkeen kaikki kuitenkin jatkuu kuin ennenkin. Suurimmalle osalle ihmisistä tämä päivä näyttäytyy ihan samanlaisena kuin viime tiistai tai menneen elokuun ensimmäinen keskiviikko. Ihmiset lakkaavat kyntensä ja lähtevät pikkujouluihin, ajavat aamupäivällä ostamaan sohvan Ikeasta ja sortuvat ostamaan kynttilöitä ja keittiöpyyhkeitä. Painavat nappia ja jäävät samalla pysäkillä kuin kaikkina muinakin päivinä. Ostavat valkosipulipatonkeja, vaippoja ja kaljaa. Televisiosta tulee Avara luonto ja brittidokkarit, ostos-tv mainostaa samaa paistinpannua kuin kaksi vuotta sitten. Sitä missä munakas liukuu keraamisella pinnalla. Me kannamme Lidlin ruokakasseja ja talouspaperipakkauksia, eikä äänessämme ei ole mitään erilaista kuin aikaisemmin.

Usein perjantaisin mietin, kuinka monta häävalssia juuri tänään tanssitaan. Kuinka moni pari sanoo toisilleen tahdon. Kuinka monta kiloa karjalanpaistia ja savulohta tänään syödään, ja kuinka monta sormusta pujotetaan suomalaisiin nimettömiin. Arvuuttelen ketkä kuuluvat siihen pieneen ihmisryhmään, jotka juuri tänään astelevat avioparina ulos maistraatista.

Ja kuinka suurelle osalle ihmisistä tämä päivä on aivan tavallinen perjantai. Päivä jona auto katsastetaan ja lapset leipovat pipareita päiväkodissa.

 

Istun taas kahvilassa, ja katson edessäni sahaavaa viikonlopun ihmisvirtaa. En näe katukuvassa kollektiivista turhautumista tai kauhua siitä mitä on juuri tapahtunut. Ihmiset puhuvat omista elämistään toisilleen. Piirtävät kynällä renkaita omiin karttoihinsa ja keskittyvät omiin asioihinsa. Turhautuvat kun treffikumppani heittäytyy hankalaksi, hehkuttavat uusia jumppatrikoitaan ja miettivät mitä ostaa lahjaksi kummilapsille. Pukeutuvat toppatakkeihin ja hukkaavat sormikkaita. Pohtivat menneitä eroja, lastenhankintaa ja mummonmökin hankkimista. Ihmiset rakastuvat ja vihastuvat ihan yhtä usein kuin ennenkin.

Mikään ei ole muuttunut. Mikään ei ole mennyt rikki. Mutta yksi näkymätön asia on perustavanlaatuisesti erilailla kuin vielä eilen. Tänään en mieti lauantaimorsioiden määrää tai mitä hääparien soittolistoilta löytyy. Tänään mietin, kuinka moni sydän olisi särkynyt, jos eilinen päätös olisi ollut toinen. Ja kuinka moni sydän todella murskaantui, kun tulokset napsahtivat tauluun? Tuskin yksikään.

 

 

Laura

 

 

 

 

Share

Kommentoi