Pakkoon mahtuu kaikki se

Missä olet Laura?

 

 

 

Eilen se alkoi. Luokan oven väliin oli kiilattu roskakori. Astuin sisään, istuin suoralta kädeltä takariviin. Tottumuksesta kai. Opettaja kehotti tulemaan lähemmäksi, joten siirryin keskimmäisen rivin reunaan. (Pyrin tiloissa aina lähelle reunoja - ikkunapöytiin tai seinien vierustoille. Silloin toinen kylki on kohti hiljaisuutta, toinen puoli muille vapaana.)

Aloitimme. Puhuimme ja kirjoitimme.

Viimeistään kolmannen tehtävänannon kohdalla aloin tajuta ettei tässä ole nyt kyseessä mikään itsereflektiivinen iltapuhde, vaan vuoden työmaa. Tapaamme parhaimmillaan yhdestä kolmeen kertaan viikossa ja jaamme liian pyhiltä tuntuvia lauseita.

Kuuden ajoittain todella väkinäiseksi vääntyneen vuoden jälkeen tuntuu uskomattomalta, että jokin näin työläs voi tuntua näin hyvältä.

Opettaja pyysi vastaamaan yhdellä virkkeellä kysymykseen: miksi kirjoitan. Tartuin kynään yrittäen näyttää määrätietoiselta, laskin lyijyn paperiin ja istuin monta minuuttia hiljaa. Yritin ajatella järkisyitä (työ, työ, työ) ja tunnesyitä (halu, halu, halu), mutta yksikään syy ei yltänyt kattamaan kaikkea sitä minkä takia tätä teen. Kyllä, se on minun työtäni ja rakastan sitä. Mutta se ei ole aina ollut työni, enkä minä aina sitä niin paljoa rakasta. Mutta silti teen sitä koska.

''Koska minun on pakko.''

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Raato
Whine ei lopu

Tarve kirjoittaa on todellisuutta. Vaikka sitten väkisin ja kömpelösti, mutta hiljaakaan ei voi olla.

Laura T.
Missä olet Laura?

Just näin.

Mia K.
Voi taivas

Jonain, jonakin päivänä, päivien jälkeen, päivien takaa viereesi ilmestyy, tulee vastaus. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Siihen on luottaminen. Kiitos Mia.

Kommentoi