Paluuta ei ole olemassakaan

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

On muutama asia joista tietää kesän peruuttamattomasti alkaneen. Joo joo; arskat, pionit ja valoisat aamut, tiedetään. Kuukausia pidäteltyihin hymyihin on helppoa tuudittautua. Mutta silti jokaisessa niistä piilee pitkälle toukokuuhun vielä pieni, epätoivottu kiintiö takatalvelle. Mahdollisuus saattaa olla häviävän pieni, mutta se on olemassa.

Sitten tulevat ne hetket, joiden jälkeen vaan tietää. Päivät, joiden jälkeen voi varauksetta viikata viimeisetkin paksummat takit vintille ja todeta ääneen että tämä oli tässä.

 

 

Yliopiston eteen oli parkkeerattu lukuisia busseja. Päästessäni aulaan, eteeni avautui lukiolaisten meri; satoja ja taas satoja tennareita, rippiristejä ja rajattomia mahdollisuuksia. Luokkaretki tulevaisuuteen. Portaat ja käytävät olivat pullollaan siloposkista porukkaa, ihmiset istuivat paikoissa joissa kukaan ei yleensä istu. Pääkäytävän pylväiden yksinäiset pistorasiat pääsivät kerrankin hommiin, kun arviolta sadalta abilta oli iphonen akku loppu.

Vessassa peilien edessä istui kaksi kaunista kaverusta; toinen söi banaania, toinen suoristi raudalla tukkaansa. Teki mieli kuiskata siinä käsipesun lomassa muutama suuntaa antava vinkki. Pitäkää välivuosi. Tai vaikka kaksi. Miettikää mitä haluatte, älkääkä vaivatko päätänne sillä mitä muut haluavat, mikä työllistää tai mikä on fiksuinta. Elämässä pärjää laskelmoimattakin. Ja vaikka haluatte jotain palavasti tänään, voi olla ettette halua sitä enää huomenna. Sekin on ihan ok. (Ja muistattehan käyttää lämpösuojaa.)

 

 

Kun kävelin kotiin, katselin matkalla katoksien alla viipyileviä ihmisiä. Tuuli vihmoi naamaan pisaroita minkä kerkesi ja huivi valahti puoliksi pois. Siinä korjaillessani huomasin, että poskiani tiskaava vesi oli itse asiassa lämmintä. Eikä tuuli kaikesta vimmaisuudestaan huolimatta ollut lainkaan viileä. Päin vastoin.

Aina talven jälkeen sitä huomaa vaistomaisesti nostavansa hartiat korviin astuessaan ulos. Nyt annoin kohonneiden hartioiden valahtaa alas, ja tunnustelin vuoden ensimmäistä, ihka oikeaa kesäsadetta.

Hetket joina sen tuntee. Kun jokin on vääjäämättä matkalla toiseksi. Sitä katselee puhkeavia puita ja vastakohdanneita katseita, ja tajuaa, että ihan pian kaikki tämä tulee olemaan eri tavalla kuin nyt. Syvempää, todempaa tai poikki hiertynyttä. Asiat kasvavat erilleen ja sitten taas yhteen; aika, paikka, hiusraja. Ihmiset, vuokrasopimukset ja tulevaisuudet.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

tiia_

Hyvin kirjoitettu (kuten aina). :) Talven taittumisen tuntee lämpimän sateen ja sen jälkeisen tuoksun lisäksi mm. siitä, että kivet tuntuvat kengänpohjien läpi. Kevätkengistä tiedän, että ollaan käännekohdassa. Talven aikana sitä aina jotenkin unohtaa, että jalkapohjillakin voi aistia mitä ihmeellisimpiä asioita, ihan vain katuja tallatessa.  

P.S. Meillä satoi eilen rakeita. Siinäkin tuntui olevan häivähdys kevättä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos. Kivet, todellakin! Odotan sitä päivää, kun saa laittaa sandaalit ja lämmin sade kastelee varpaat. Sitten jalkapohjan alla on märkää hiekkaa.

Rakeet ovat merkki jostain tärkeästä. Tässä tapauksessa keväästä.

Raato
Whine ei lopu

Se muutaman päivän takainen villi tuuli ja lämmin kesäsade olivat sellainen käännekohta, jossa kesä sanoi "Moi, mä tulin taas."

Olen myös luullut olevani ikuinen juniori, mutta kantabaarissani kirkkaat silmät ja vielä koko arsenaalin ketjuja ja vöitä päälleen pukevat underground-nuorisolaiset todistavat toista. Siellä ne '97 syntyneet istuvat ja juovat kaljaansa, yrittäen näyttää siltä, että he ovat istuneet siellä aina eikä vasta ensimmäistä kertaansa.

Oho, rönsyilen. Mutta tällä tontilla se tuntuu ihan ookoolta. Hih.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ihanaa että rönsyilet! Mikä olisikaan suurempi kunnia.

Kesä on niiin morjestanut - se on jo läsnä. Ja joo, kyllä se on myönnettävä että enää sitä ei ole nuorin kaikkialla. Ensi vuonna tulee kymmenen vuotta siitä kun tulin täysi-ikäiseksi. Ehkä nyt alkaakin olla ihan hyvä hetki tajuta tämä.

Kommentoi

Ladataan...