Pelkäätkö sinäkin paljastuvasi?

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Luin tänään pysäyttävän jutun Hesarin nettisivuilta (kiitos linkkauksesta Saara!), ja asia jos toinenkin sai pisteensä.

Olen lyhyen elämäni aikana edustanut paljon. Olen seissyt satapäisten yleisöjen edessä puhumassa milloin mistäkin. Minut on valittu panelistiksi, edustajaksi, lähettilääksi. Olen puhunut suomeksi, englanniksi ja kreikaksi, ja vakuuttanut ihmiset kerta toisensa jälkeen.

Noina hetkinä olen lähinnä pelännyt henkeni edestä. Olen kävellyt määrätietoisen näköisenä vastavahatun parkettilattian poikki stipendi kourassa ja miettinyt etten oikeasti ansaitse tätä. Tietäisittepä vain. Todellisuudessa olen osaamaton ja heikko. Ja tämä, kaikki tämä on vain suurta performanssia.

Olen aktiivisesti pelännyt oikeastaan koko ikäni sitä, että jonain päivänä joku tulee ja paljastaa minut. Että tulee päivä, jolloin joku vetää esiripun alas, ja todellisuus paljastuu. Se, etten tiedä mistään mitään. En työstä mitä teen, en alasta jota opiskelen, en harrastuksistani tai ympäröivästä maailmasta ylipäätään.

Nyt en puhu mistään itsen ruoskimisesta vaan aidosta, täysin abstraktista pelosta.

Olen tähän päivään saakka luullut, että tämä selittämätön pelko sisälläni on jotain, mitä kukaan ympärilläni ei pysty ymmärtämään. Mervi Juusolan Oikeasti olen huono- juttu osoittaa minun olleen väärässä. Enkä voisi olla onnellisempi.

''Huijarisyndroomasta puhutaan, kun esimerkiksi menestyvä tai hyvännäköinen ihminen pelkää, milloin toisille paljastuu, ettei hän oikeasti olekaan älykäs, lahjakas tai puoleensavetävä.''

 

"Useimpien mielestä tein varmasti työni hyvin. Silti pelkäsin, että minusta paljastuu jotain hävettävää."

 

''Moni miettii, että mitä jos olenkin vain kupla."

 

Omalla kohdallani kaikki kiteytyy oikeastaan hetkeen, jolloin tajusin seisovani luokkahuoneen edessä opettamassa ihmisille kieltä, jonka olin vasta vuosi aiemmin itse oppinut.

Mitä minä teen täällä? Enhän minä osaa teitä opettaa.

Tänään tajusin että kyllä minä osaan. Osasin kai silloinkin, kun alaikäisenä tulin valituksi valtuustoihin ja foorumeihin. Kun luin lehdestä olevani panelistina Aamulehden tilaisuudessa. Kertaakaan en asettunut itse ehdolle, tai rynninyt eturiviin pyrkimään. Tulin valituksi. Mutta kukaan ei koskaan vaivautunut kertomaan minulle minkä takia.

Enää en pelkää. En suostu pelkäämään. Ja jos joskus kuitenkin vielä pelkään, pistän soimaan Putron Samppaa, katson peiliin ja kysyn että mitäpä jos pelkään turhaan.

(turhaan, turhaan, turhaan, turhaan.)

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Raato (Ei varmistettu) http://nillityss.blogspot.fi/

Kyllä, minäkin pelkään paljastuvani. Mutta paljastumisen pelko ei koske osaamistani, osaamiseni ajatus on realistisuuden kehyksissä. Sen sijaan pelkään ihmisten huomaavan, että minähän olen lapsi vielä. Näin 23-vuotiaana en usko millään, että olen jo useamman vuoden pyörittänyt aikuisen ihmisen arkea ihan sujuvasti. En kykene ymmärtämään, miksi ihmiset kyselevät että milloin meinasin lisääntyä. Jos nyt ei oteta huomioon sitä, että kysymys on itsessään äärimmäisen epäkohtelias, niin mitä hittoa ne tuollaista lapselta utelevat. Ei lapsi voi lasta hoitaa.

Kuitenkin osaan kantaa vastuuni ja elämäni aikuisen ihmisen tavoin. Ehkä pääkin tulee jossain välissä mukaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Aikuiseksi kasvamisessa on hommaa. Minulta se ei todellakaan ole käynyt käden käänteessä, vaan vaatinut laillasi hidasta tajuamista.

Ole onnellinen että luotat osaamiseesi, se vie pitkälle. Itse-epäilyjen kanssa eläminen on kuin ajaisi Tampere-Jyväskylä väliä käsijarru pohjassa. Let me tell you.

karoliin (Ei varmistettu)

Joo! Oikeastaan koko mun ura ja elämä on ollut just tuota, sillä erotuksella että törmäsin huijarisyndrooman käsitteeseen jo joitakin vuosia sitten. Sen jälkeen sitä on ollut helpompi työstää, kun on tajunnut että etenkin tällaisella luovahkolla alalla, jolla työskentelen, vähän joka toinen pyörittelee samoja ajatuksia. (Koska tulokset ja ammattitaito on vaikeasti mitattavia, ja vakitöiden puute on hedelmällistä maaperää itse-epäilyksille.)

Silti omiin epäonnistumisiin tai enemmänkin epätäydellisyyteen suhtautuminen on aina vaan vaikeaa - mun pitää edelleen aktiivisesti harjoitella itseni "paljastamista" (tirsk), eli sen myöntämistä itselleni ja muille, että mulla on vahvuuteni ja heikkouteni. Ja niin, että vahvuudet ei ole olemassa vain siksi että joku muu niin todistaa, vaan että itse todella näkee missä on hyvä ja uskaltaa myöntää sen.

Jos ei uskalla seistä omien vahvuuksiensa takana, ei niitä heikkouksiakaan näe kovin rakentavasti. Enemmänkin sellaisen ison massan asioita joissa on "pakkokehittyäpakkoollaparempi", sen sijaan että näkisi että mitä asioita on mahdollista kehittää ja millä aikavälillä, ja mitkä on vaan asioita joissa en ehkä ole parhaimmillani, mutta joiden kanssa voi elää ja jotka voi "paljastaa muille".

Tähän kuuluu myös rajojensa kohtaaminen: joku muu ehkä pystyy tässä ja tässä asiassa tekemään enemmän ja paremmin ja nopeammin, mulla tuli nyt raja vastaan vähän aiemmin. Se on ihan ok. Tätä harjoittelen parhaillaan itse; ja voi kun se on vaikeaa.

Mä oon aina ajatellut, että teen vain parhaani. Se vaan ei oo valitettavasti tarkoittanut mitään kovin konkreettista rajaa, vaan sitä että burnoutin partaalla todistelen itselleni ja muille että että en oo huijari…

Mutta siis kaikenkaikkiaan musta on tullut armollisempi itseäni kohtaan ja opettelen myös uskallusta olla itseni, vahvuuksineni ja heikkoksineni, niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin.

Ihanaa että et pelkää enää. Nyt kellu vähän aikaa siinä fiiliksessä että osaat ihan todella upeita juttuja! Koska siltä se vaikuttaa näin lukijan silmään. :)

(Ja siis toivottavasti toi vika kappale ei kuulostanut holhoavalta, lähinnä suu auki ihailen kaikkia noita asioita joita luettelit tehneesi!)

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi karoliin, tiivistit kommentissasi niin monta asiaa. Taidanpa tulostaa sen seinälle työpöytäni viereen.

''..vahvuudet ei ole olemassa vain siksi että joku muu niin todistaa, vaan että itse todella näkee missä on hyvä ja uskaltaa myöntää sen.'' Kiitos ja aamen.

Kyllä on hienoa olla näin fiksussa seurassa.

 

karoliin (Ei varmistettu)

Olipa kivasti sanottu!
Ja mä oon ainakin hyvä hakeutumaan fiksuun seuraan, eli kiitos itsellesi kirjoituksistasi. :)

Workingonit
McINFJ

Joo! Selittämätön paljastumisen pelko aina kun on onnistunut jossain ja saa kehuja. "emmä oikeesti osaa" ?? :D huoh

Laura T.
Missä olet Laura?

No, nyt tiedämme ettei epäilylle kannata antaa sijaa. Se huijaa. Sinä osaat kyllä.

aaa (Ei varmistettu)

Osui ja upposi myös tänne tuo artikkeli. Asiaa ei ole auttanut, että ensimmäisessä ns. oikeassa työpaikassa ei oikein osata positiivista palautetta antaa.

Mutta kaipa tässä ollaan matkalla kohti vähempää pelkoa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Tuo työpaikkajuttu on niin tuttua, valitettavasti. Siitä voi, ja kannattaa sanoa ääneen jos vain suinkin uskaltaa.

Tsemppiä työpäiviisi, osaat kyllä hommasi. Ethän muuten olisi siellä.

 

SP (Ei varmistettu)

Tämäkin oli muistaakseni aika hyvä:

http://areena.yle.fi/radio/1889019

Laura T.
Missä olet Laura?

Tämä oli hyvä. Kiitos linkistä, melkoista tykitystä koko klippi.

tiia_

Mä luulen, että huijarisyndroomasta kärsivät kaikki herkät ihmiset. Siis sellaiset, jotka tuntevat voimakkaasti, kysyvät mieluusti kysymyksiä, ajattelevat automaattisesti monisyisesti, kokevat tarpeelliseksi löytää monta vastausta yhden ainoan oikean sijaan. Meitä on monta. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kyllä, kyllä ja kyllä. Lukeudun erityisherkkiin ihmisiin, ja äkkäsin itsekin yhteyden näiden kahden välillä. Meitä todella on monta, ja hyvä niin.

Laura Pollari
Laura de Lille

Yhdyn Tiian ja sun sanoihin!

Huijarifiiliksestäkin pääsee onneksi yli. Jos se vaivasi vielä kouluaikoina, työelämässä on ollut vähän iisimpää. Nyt ajatukset tuntuvat melkein absurdeilta.

Parhain fiilis onkin se, kun lopulta pääsee todistamaan päänsisäiset äänet vääriksi, ja toteamaan, että osaanhan minä.

Koska totta hitossahan me osataan!

Laura T.
Missä olet Laura?

Ihana Laura.

Parastahan tässä on juurikin se että tämän ei tarvitse olla ikuista. Minä voi tehdä tälle jotakin.

Vaikka en self-help-oppaiden  kuluttaja olekaan, minut voi löytää huomenna Akateemisesta hyllyvälistä ''Don't fool yourself''

Enää en aio antaa kehujen valua pinnaltani kuin teflonista konsanaan. Annan pinttyä ja fiilistelen. Me osataan kyllä!

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Blaah, tämä "Huijarisyndrooma" on suomeksi sanottuna huono itsetunto. Ei sitä sen kummemmin tarvitse nimetä. Ei ole tarkoitus provosoida, mutta outoa hälinää yksinkertaisesta jutusta.

impostor (Ei varmistettu)

Toki se liittyy itsetunto-ongelmiin, mutta se ei ole koko totuus: ihminen, jolla on oikeasti huono, todella huono itsetunto tuskin hakeutuu tai edes ajautuu vaativiin tehtäviin ja tilanteisiin, vaan rajoittaa elämänsä turvalliseen alisuoriutumiseen, varjoisiin nurkkiin. Ei ainakaan pitämään puheita kreikaksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Non taken! Pyörittelin samoja ajatuksia itsekin, mutta en koe kuitenkaan että minulla olisi surkea itsetunto. Mitä paremmin menestyn, sitä enemmän epäilen että esitän vain osaavani.

Ylle jätetyssä kommentissa Yle Puheen klipissä nostetaan myös esille näkökulma siitä, mikä erottaa huijarisyndrooman ihan tavallisesta alisuoriutumisesta ja itsetunto-ongelmista. Impostorin kommentti alla tiivistää homman aika taitavasti.

 

ElizabethRinne

Huijarisyndrooma tuttua täälläkin, ja itsekin pohdin samaa asiaa tälläisestä näkökulmasta:
http://www.lily.fi/blogit/fashionpoetrycountdown/live-your-dream-because-you-can

Enivei, kiitos ajatustesi jakamisesta! :-)

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvä näkökulma, kauniisti kirjoitettu. Tuohon ajatukseen voi palata aina kun itse-epäilykset nostavat päätään. On vain yksi sinä, ja yksi minä.

Kiitos kommentistasi.

ElizabethRinne

Kiitos, ihanainen kehuistasi! :-) Niin. Jotenkin simppeliä ja hyvin yksinkertaista, mutta huijarisyndrooman kuplan lävitse hyvin vaikiaa.  

ikkiam
LUOMA

Tajusin juuri, miksi nykyinen työpaikkani on huippu. Olin toki tajunnut sen jo tunnetasolla, hyvä ilmapiiri kun on käsinkosketeltava siinä missä huonokin, mutta en mistä se johtuu.

Saan ensimmäistä kertaa elämässäni RAKENTAVAA palautetta, joka ei millään tavalla kosketa sitä KUKA olen vaan MITÄ TEEN työkseni. Kuulen joka päivä olevani huolellinen, mielipidettäni arvostetaan (hämmästyn yhä, joka kerta kun pomoni kysyy "miten sä tän tekisit?" ja jatkaa työtä monesti juuri sanomaani suuntaan), "näinhän tän pitää olla, tosi hyvä!". Samoin kuulen joka päivä, että joitain asioita pitää vielä viedä eteenpäin tai miettiä uudelleen.

Opin töissä joka päivä uutta ja vaikka olenkin niitä "joo"-tyttöjä, olen alkanut sanoa kyllä haastaakseni itseni, en miellyttääkseni pomojani. Sillä tähän mennessä olen kyllä töppäillytkin, enkä silti ole saanut maailmaa räjähtämään atomeiksi(koska olenhan niin tärkeä, että näin saattaisi jopa käydä) tai saanut niitä pelkäämiäni potkuja(koska enhän mä oikeasti edes osaa mitään).

Kiitos Laura ja muut kommentoijat. Ihania ajatuksia <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sulle ikkiam!

Kunpa jokaisella työpaikalla osattaisiin olla avoimia. Olen ollut paikoissa, missä ei asioista ei puhuta ollenkaan, ja paikoissa missä asiat levitetään pöydälle puitaviksi. Sitten on ollut niitä duunipaikkoja, joissa palautteen antaminen on vaihtelevaa.

Kannustaminen ei ole keneltäkään pois. Se, että sanot pari positiivista lausetta kollegan onnistumisen päällisiksi, ei vie aikaasi kymmentä sekuntia enempää. Jonkun toisen päivän se voi pelastaa. Ajan tehokäyttöä sanon ma.

 

Nella
Nellancholia

Puhun opiskelukavereilleni tästä olosta usein. Odotan aina, olin missä hyvänsä, koska muut huomaavat, etten ole oikeasti ansainnut paikkaani. Yleensä kukaan ei ymmärrä mistä puhun. Hyvä kuulla, että tämä onkin oikeasti juttu.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep! Tähän asti luulin, että se on vain (hyvin raskas) tapani olla huolellinen. Joskus löysin itseni ajattelemasta, että miten kaikki voikin tuntua näin pirun monimutkaiselta ja siltä, ettei mikään valmistautuminen riitä. Olen aina kesken, enkä koskaan ehdi edes puoliksi valmiiksi ennen kuin jo taas joudun ihmisten eteen sanomaan asioita, joita he olettavat minun tietävän.

Terveisin, Laura joka valmisteli joka ikistä pitämäänsä oppituntia 6-8 h.

Kommentoi

Ladataan...